[H-verkko] Arvostelu: Laivuriperheen kirjeet ja niiden tutkimus

To Helmi 7 11:02:57 EET 2019

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Laivuriperheen kirjeet ja niiden tutkimus
--------------------------------------------
7.2.2019 | Luukkanen, Tarja-Liisa
--------------------------------------------
Kuinka tutkia kirjeenvaihtoa? Siihen vastaa Kirsi Keravuoren tutkimus Saaristolaisia. Tutkimuksen ytimessä ovat kirjeet, niiden aikalaiskontekstiin perustuva tulkinta ja kirjeistä rakentuva kertomus laivuriperheen elämästä, sen arjesta, tavoitteista, uskonnollisuudesta, lasten kouluttamisesta ja koulutuksen kautta tapahtuneesta säätykierrosta.  
--------------------------------------------
Keravuori, Kirsi: Saaristolaisia. Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. 324 sivua. ISBN 9789522228871.
--------------------------------------------

FT Kirsi Keravuori on julkaissut kiehtovan, hänen vuonna 2015 ilmestyneen väitöskirjansa "Rakkaat poikaiset!” Simon ja Wilhelmiina Jahnsson perhekirjeet egodokumentteina (1858–1887) teemaa laajentavan tutkimuksen. Se käsittelee kustavilaisen talonpoikaislaivurin Simon Jahnssonin (1812–1887) ja hänen vaimonsa Wilhelmina Janssonin o.s. Widbomin (1810–1892) kirjeenvaihtoa heidän lastensa kanssa. Keravuori kuvaa kuinka Jahnssonit, kaksikieliset talonpoikaisvanhemmat, loivat elämällään ja työllään omana aikanaan poikkeuksellisen perinnön.

He ensinnäkin laittoivat, asiaan vakavasti paneutuen, taloudellisesti tukien ja suurin henkilökohtaisin panostuksin, kaikki kolme poikaansa koulutielle. Vanhempien uhrautuvan työn selkeinä tavoitteina – koulutuksen kustannusten kattamiseen piti myös poikien osallistua omalla työllään – oli lasten kouluttaminen ja koulutuksen mahdollistama turvattu toimeentulo. Koulutus siirsi muodollista koulutusta vailla olleiden vanhempien lapset yliopistokoulutetun sivistyneistön jäseniksi, osaksi nousevaa suomalaista säätykiertoa.

Toinen perintö, jonka Jahnsson-vanhemmat jättivät jälkipolville, ovat heidän kirjeensä, kirjeenvaihto, jota on säilynyt lähes 150 kappaletta ensin Jahnsson-suvun jälkeläisten hallussa sekä sittemmin talletettuna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmiin.

Kirjeaineisto on poikkeuksellinen ja harvinaislaatuinen. Se on ensinnäkin peräisin ajalta, jolloin rahvaan todellinen kirjoitustaito oli vielä harvinaista. Aineisto kuvaa rahvasta edustaneita kaksikielisiä kansankirjoittajia aiemmassa säätyläisperheille ominaisessa kirjoittajaroolissa: kirjeenvaihdossa perheenjäsenten kanssa. Kirjeenvaihdon tekee arvokkaaksi myös se, että se kattaa huomattavan pitkän ajanjakson, kolmisenkymmentä vuotta. Kirjeet kuvaavat säätyläistön ulkopuolisten vanhempien ja heidän lastensa yhteydenpitoa lasten tehdessä säätyloikan ja siirtyessä vanhemmille vieraaseen elinpiiriin, koulutuksen ja yliopisto-opintojen maailmaan.
Kirjeet egodokumentteina
Eri oppialoilla kansainvälinen ja kotimainen tutkimus on kääntynyt tarkastelemaan mitä lähteitä on löydettävissä perinteisen kirjallisen kulttuurin edustamien väestöryhmien jälkeensä jättämien lähdeaineistojen lisäksi ja sitä, mitä uutta tietoa voitaisiin saavuttaa tällaisia lähteitä tutkimalla.

Tutkimuksellinen siirtymä on historiallisesti merkittävä. Nykyajan oppineet eivät tutki vain kaltaistensa, menneen ajan oppineiston tai koulutetun väestönosan tuottamia lähteitä. Tutkimuksellinen huomio on kääntynyt menneen ajan oppineesta väestä ja yläluokan edustajista, ihmisten vähemmistöstä, myös menneen ajan enemmistöön, yläluokan ja oppineiston ulkopuolelle. Tutkimuksessaan Keravuori esittelee tätä uutta tutkimuspositiota ulkomailla ja kotimaassa.

Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan uudentyyppisten lähteiden etsimisestä ja löytämisestä, vaan myös uusista metodologisista tavoista tulkita niitä. Kirjeenvaihtoon perustuvassa tutkimuksessaan Keravuori nostaa esiin kansainvälisessä tutkimuksessa esitetyn ja sovelletun ajatuksen egodokumenteista, mitä hän on oivaltavasti ja tuloksellisesti soveltanut tutkimuksessaan.

Egodokumentti-tarkastelun voima on siinä, että ne tuovat esiin menneen ajan ihmisten ja heidän elinpiiriensä monimuotoisuuden. Perinteisesti kirjeaineistoja on käytetty aivan yksittäisinäkin tiedollisina lähteinä kertomaan ja täydentämään sitä mitä historiassa on tapahtunut tai miten kukin kirjoittaja on tulkinnut jo tunnettuja tapahtumia.

Kirjeiden tarkasteleminen egodokumentteina laajentaa merkittävällä tavalla niiden analysointipohjaa asettaessaan kirjeet kontekstuaalisen analysoinnin kohteiksi. Mitä kirjeenvaihto kertoo kokonaisuutena, mitä kirjeet kertovat kirjoittajistaan ja osasina aikansa konventioissa, mistä vaietaan, mikä on kirjeiden funktio, mitä kirjeet kertovat kirjoittajansa sosiaalisista verkostoista ja niiden ylläpidosta? Keskeistä kirjeiden tulkitsemisessa egodokumentteina on ymmärtää se positio tai rooli, joka kirjoittajalla on ollut kirjeitä kirjoittaessaan.

Keravuori on laajasti kontekstualisoinut tarkastelemaansa kirjeenvaihtoa, sitä ympäristöä ja elinpiiriä, jossa kirjeet syntyivät: talonpoikaisyhteisöä Kustavissa, kirjoittajien sukutaustaa, toimintaa ja perhesuhteita, talonpoikaispurjehdusta ja kaupankäyntiä sekä kouluoloja Turussa. Täten hän on voinut monin tavoin tehdä näkyväksi sen mitä vanhempien kirjeenvaihto oli ja miten sitä on mahdollista ja mielekästä tulkita.

Hänen on täten onnistunut tuoda näkyviin, kuinka perheen äidin Wilhelmiina Jahnssonin sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma – suhteet papistoon ja ruotsin kielen taito – olivat ratkaisevia hänen lastensa kouluttamisessa ja sosiaalisessa nousussa. Kulttuurinen pääoma ja sen tavoittelu omille lapsille eivät syntyneet ihmeenomaisesti tyhjästä, vaan laivuriperheen äidin omakohtaisesta tutustumisesta ja osallistumisesta sivistyneen ja Suomessa korkeakulttuuria edustaneen väestöryhmän elämään.

Jahnssonien kirjeenvaihto keskittyi poikien koulunkäynnistä ja tulevaisuudesta huolehtimiseen. Kun Keravuori on tarkastellut kirjeitä egodokumentteina, hän on tulkinnut niitä siitä positiosta käsin, joka vanhemmilla oli kirjeitä kirjoittaessaan. Tämä positio oli lasten ohjaus koulutiellä ja elämässä sekä myös se suuri taloudellinen panostus, jota lasten kouluttaminen edellytti. Merkittävää perheen kannalta oli Keravuoren tutkimuksen otsikkoon nostama saaristolaisuus ja isän laivurintoimi. Kirjeissä uskonnollisen ohjaus ja uskontoon vetoaminen, omalla kuolemalla uhkailun ohella, ja huonon seuran välttämisen ohjeet olivat lasten ohjauksen keskiössä tilanteessa, jossa sekä koulunkäynti ja yliopisto-opinnot olivat vanhempien oman kokemuspiirin ja tiedollisen maailman ulkopuolella.
Miten tulkita sitä mistä ei kirjoiteta?
Keravuoren tarkastelema kirjeenvaihto ei sisällä keskusteluja ja kommentteja politiikasta tai yleensä yhteiskunnallisista asioista. Jos ja kun tällaisia keskusteluja ei löydy esimerkiksi oppineiston kirjeenvaihdosta autonomian ajalta, siitä ei voi suoraviivaisesti päätellä, etteivät edellä mainitut aihepiirit kiinnostaneet kirjoittajia.

Kirjeiden tutkimuksessa kiinnostavaa onkin sekä se mitä kirjoitettiin että se mikä jätettiin kirjoittamatta. Aikana, jolloin Venäjän imperiumiin kuuluneessa Suomessa kaikenlaista ”vapautta” oli kovin vähän, kirjoittajat vain poikkeustapauksissa kirjoittivat kirjeisiinsä tai julkisesti julkaisivat omia poliittisia mielipiteitään sensuurivuosina ja ennen sortovuosia, jos näkemykset olivat jollain tavoin ristiriidassa tuolloisen valtajärjestelmän kanssa. Vääristä mielipiteistä ja vääriä mielipiteitä ilmentävistä toimista, jos ne tulivat julkisiksi, joutui maksamaan.

FT Keravuori on Jahnssonien kirjeenvaihdosta puuttuvien yhteiskunnallisten ja poliittisten kannanottojen puuttumisesta arvellut, että yleiset yhteiskunnalliset aihepiirit eivät kiinnostaneet perheen vanhempia. Tämä vaikuttaa kirjeiden perusteella itsestään selvältä, mutta itsestään selvää se on vain näennäisesti. Syy esimerkiksi yhteiskunnallisten kysymysten vai virkakunnan arvostelun puuttumiseen Jahnssonien kirjeenvaihdosta oli toisenlainen kuin oppineella väellä ja yläluokalla, jolla oli vartioivana etunsa, virkansa ja ylenemismahdollisuutensa. Laivuriperheen vanhempien positio kirjoittajina oli toisenlainen.

Kouluttamattomat vanhemmat eivät kirjoittaneet lapsilleen oman elämänpiirinsä ulkopuolisista asioista, politiikasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta, joiden tarkasteluun heillä ei ollut oman säätyasemansa tai puoluepolitiikan tarjoamia välineitä ja vaikutusmahdollisuuksia tai koulutuksen tai tuomia herätteitä.

Silti Jahnssonit vanhempina muuttivat omalta osaltaan aikansa suomalaista yhteiskuntaa kouluttamalla lapsensa. Vanhempien ja aikuistuneiden lasten välillä ei ollut vain sukupolviero, vaan myös sosiaalinen, tieteellinen, kulttuurinen ja poliittinen ero. Vanhempien tuen avulla koulutetut lapset siirtyivät sellaiseen mentaaliseen maailmaan ja olosuhteisiin, joita vanhemmat eivät omakohtaisesti tunteneet.

Mitä Kirsi Keravuoren tutkiman Jahnssonin perheen lapsista tuli?
Emil Jahnssonista (1849–1913), veljeksistä nuorimmasta, tuli lääkäri. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1882, mutta Jahnsson-vanhempien kirjeissä tämä kuopus on kuin näkymätön. Pojista vanhin Waldemar (1841–1894), väitteli suomen lauseopista 1871 ja oli täten viides suomalais-ugrilaisista kielistä tohtoriksi väitellyt suomalainen. Kun alan virkoja ei ollut tarjolla, hän laati uuden väitöskirjan latinan verbeistä tähtäimenään Rooman kirjallisuuden professuuri. Väitöskirja kuitenkin hylättiin, ja Waldemar teki elämäntyönsä latinan ja kreikan opettajana Turussa osallistuen aktiivisena fennomaanina monin tavoin yhteiskunnallisiin hankkeisiin.

Lapsista keskimmäinen oli Evald Jahnsson (1844–1895), perheen musta lammas, valmistui filosofian maisteriksi ja auskultoi opettajaksi. Hän palasi 40-vuotiaana yliopistoon, suoritti teologisen erotutkinnon, mutta hän ei työskennellyt pappina, vaan opettajana eri puolilla Suomea. Keravuori tuo esille Jahnsson-vanhempien toistuvan surun, tuskan ja huolen tästä lapsestaan, jonka kohdalla vanhempien uhraukset näyttivät valuvan hukkaan. Evald sai jo koulu- ja opiskeluaikoinaan huononlaisen maineen, sittemmin alkoholisoitui, velkaantui sekä epäonnistui avioliitossaan.

Keravuori toteaa, että talonpoikaisvanhempien näytti olleen vaikea ymmärtää tämän poikansa kirjallisia töitä, varsinkin, kun kirjoituksista ja näytelmäesityksistä ei näyttänyt saavan palkkaa ja toimeentuloa. Evald oli kutsumukseltaan kirjailija, jonka kirjallista tuotantoa on kuvannut kovin väheksyvästi hänen oppilaansa Volter Kilpi (1874–1939). Tähän väheksyntään ei kuitenkaan ehkä ole syytä. Evald Jahnsson oli edelläkävijä: ensimmäisen suomenkielisen historiallisen näytelmän Bartholdus Simonis (1873) kirjoittaja – Aleksis Kiven Leahan ei ole historiallinen näytelmä, vaan Uuden testamentin kontekstiin sijoitettu draama.

Evald Jahnsson kirjoitti myös ensimmäisen suomenkielisen historiallisen romaanin Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa (1884). Volter Kilpi on leimannut Evaldin tuotannon ”löyhän pintapuoliseksi ja haaveellisen sentimentaaliseksi”. On kuitenkin aivan selvää, että romaani päinvastoin näyttäytyy edukseen, kun sitä vertaa vaikkapa K. J. Gummeruksen julkaisuihin tai tuon aikakauden sentimentaalista ajanhenkeä ilmentäviin käännösromaaneihin kuten jättisuosikki Genoveevaan. (Johann Christoph von Schmid: Genoveva, tahi kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä. Genoveva of Brabant 1844, suomennos 1847.)

Pikemminkin Hatanpään Heikki vertautuu tanskalaisen Bernhard Severin Ingemanin (1789–1862) julkaisemaan suosittuun historialliseen romaaniin Waldemar Seier (1826). Jahnssonin romaani oli myös aiheeltaan aikakautensa suomeksi julkaistun kirjallisuuden joukossa poikkeuksellinen. Sen sankarit ovat jaloja pakanoita, jotka nousivat taisteluun Hämeeseen tunkeutuvia Tuomas-piispan joukkoja vastaan. Pakanat hävisivät taistelun ja jalo pääpari kuolee. Tässä teoksessa ei ole löydettävissä aikakauden Suomessa julkaistussa kirjallisuudessa yleistä kristillis-siveellistä ihanteellisuutta, muutoin kuin ehkä siinä, että hankkeen Suomeen hyökänneet yhteistoimintamiehet katuvat lopulta osallisuuttaan. Teoksen esipuheessa näkyy myös Jahnssonin osallistuminen Snellman-kultin rakentamiseen.

Tutkimuksessa pastori Elis Bergrothia (1854-1906) Merimieslähetyksen uranuurtajaa ja aikansa luterilaisen kirkollisen fundamentalistieliitin kriitikkoa, kutsutaan jostain syystä arkkipiispaksi. Tämä on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe Kirsi Keravuoren korkeatasoisessa tutkimuksessa aikansa harvinaislaatuisesta laivuriperheestä ja sen arjen elämästä, vanhempien työstä lastensa kouluttamiseksi, lasten säätyloikasta ja tätä kaikkea kuvaavasta kirjeenvaihdosta.

Perusteellinen kirjeenvaihdon tutkimus yhdistettynä uudenlaisiin kysymyksenasetteluihin on tuottanut uutta, kiinnostavaa ja tutkimusta metodisesti eteenpäin vievää tietoa. Kirjeenvaihto ja sen analysointi kuvaavat hyvin konkreettisesti mitä yhdessä nousevan säätykierron suomalaisessa perheessä tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tutkimus asettaa jokaisen kirjeitä lähteenään käyttävän tutkijan arvioimaan tulkintakontekstiaan ja kysymään: tulkitsenko kirjeitä vain oman tutkimuspositioni vai myös kirjeiden kirjoittajan oman kontekstin kautta.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Keravuori, Kirsi: "Rakkaat poikaiset!". Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858-1887) Väitöskirja. Annales Universitatis Turkuensis C 411 Turun yliopisto 12.09.2015.: http://www.utupub.fi/handle/10024/113530
Itseoppineet kirjoittajat: Rakkat poikaiset- kirjeitä Kustavista (Yle Areena 19.12.2016): https://areena.yle.fi/1-3782671

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Luukkanen, Tarja-Liisa, dos., Helsingin yliopisto, tarjaliisa.luukkanen at gmail.com

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/laivuriperheen-kirjeet-ja-niiden-tutkimus/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola