[H-verkko] Arvostelu:

[Agricola - Suomen humanistiverkko]

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------

--------------------------------------------
11.9.2018 | Rauli Mickelsson
--------------------------------------------
Kustannus Into julkaisi lähes samanaikaisesti kaksi viime vuosikymmenien poliittisia liikkeitä käsitelevää kirjaa. Vaihtoehtopuolue – Vihreän liikkeen tie puolueeksi on perinpohjainen ja huolellinen akateeminen tutkimus Vihreän liiton synnystä ja kehittymisestä. Tutkimus alkaa vuodesta 1973 jolloin perustettiin uutta ajattelutapaa ennakoinut Helsingin Kasvisravintola ja päättyy vuoteen 1989, jolloin vihreille oli perustettu peräti kaksi puoluetta. Suoraa toimintaa – Autonomiset liikkeet Suomessa 1986 - 2016 käsittelee parlamentin ulkopuolista toimintaa. 
--------------------------------------------
Aalto, Sari: Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi. Into 2018. Into, 2018. 370 sivua. ISBN 9789522648853.
Monti, Anton, Purokuru, Pontus: Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986 – 2016. Into, 2018. 360 sivua. ISBN 9789522648778.
--------------------------------------------

Kirjojen lukeminen peräkkäin antaa mielenkiintoisen kuvan siitä miten eri tavalla eri sukupolvet ovat vastanneet postmaterialistisiin poliittisiin ristiriitaulottuvuuksiin. Vihreän liiton ensimmäinen kaarti oli 1950 -luvulla ja 1960-luvun alkupuolella syntyneitä, kun autonomisen liikkeen toimijat olivat heitä 10 – 30 vuotta nuorempia. Sosiologi Karl Mannheim kehitti poliittinen sukupolvi – käsitteen. Hänen mukaansa ihmisen yhteiskunnallinen tietoisuus alkaa aueta hieman alle kaksikymmenvuotiaana. Silloin koettu merkittävä yhteiskunnallinen tapahtuma tai ristiriita muodostaa ydinkokemuksen, johon verrataan uusia eteen tulevia kokemuksia.

Niinpä sisällissodan nuorena kokeneet muodostivat punaorpojen sukupolven ja laman sukupolvi muodostui 1990 – luvun alun nuorista. Sekä vihreissä että anarkisti- ja autonomisissa liikkeissä toiminta aloitettiin elämäntapakokeiluina sekä ulkoparlamentaarisena vaikuttamisena. Sitten vihreät lähes kokonaan ja autonomit jossakin määrin, päätyivät konventionaalisen vaikuttamisen kanaviin kuten valtuustoihin ja eduskuntaan.
Koijärvimytologia
Sari Aalto laittaa osittain kyseenalaiseksi vihreiden syntyä kuvaavan Koijärvi – narratiivin, koska jo pitkään ennen vuoden 1979 Koijärven leiriä oli ollut olemassa erilaisia vaihtoehtohankkeita. Edellä on mainittu jo Helsingin Kasvisravintola, mutta sen lisäksi oli olemassa mm. kehitysmaaliikkeitä, rauhanliikkeitä, yhteisöasumista ja feministiliikkeitä. Koijärven leiri oli tärkeä tapahtuma vihreiden synnylle, mutta ei suinkaan ainut. Muun muassa samana vuonna pohdittiin ekologiaa monelta kannalta Inkoon ympäristöleirillä.



Parlamentaarisen vihreän liikkeen syntyajankohdaksi voidaan kiistatta nimetä vuosi 1976, jolloin kaupunkisuunnitteluun perehtynyt ja yksityisautoilua vastustanut Helsinki-liike asetti kunnallisvaaliehdokkaita. Tuolloin ei vielä läpimeno onnistunut, mutta Koijärven jälkeen vuoden 1980 Vaihtoehtoinen Helsinki – lista sai Ville Komsin valtuustoon. Kuvaava on, että vaihtoehtonuoret Pekka Haavisto, Pekka Sauri ja Heidi Hautala eivät tuolloin vielä innostuneet edustuksellisesta vaikuttamisesta, koska elämäntavan muuttaminen oli heidän mukaansa tärkeämpää kuin valtuustossa äänestäminen.



Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa Pekkojen ja Heidin toimittaman Suomi-lehden toimitus oli myös vihreiden vaalitoimisto. Sama toistui vuonna 2002, jolloin tottelemattomien ryhmässä toiminut Markus Drake ryhtyi vihreiden nuorisojärjestön Vinon puheenjohtajaksi. Suoran toiminnan kansanliikkeet ovat kasvattaneet muitakin poliitikkoja. Globaalikapitalismia kritisoineen liikkeessä toiminut Tapio Laakso ui myös parlamentaarisen vaikuttamiseen ja myöhemmin Greenpeacen johtotehtäviin. Myös suoran toiminnan miehestä Dan Koivulaaksosta tuli vasemmistoliittolainen ja myöhemmin ammattiyhdistystoimitsija ja talonvaltaaja Li Anderssonista vasemmistoliiton puheenjohtaja.

Aallon kirja käy läpi hyvin tarkkaan läpi vihreiden 1980 – luvun historian, joka rakentui sekä vaaleista että järjestäytymis- ja aatekeskusteluista. Vaikka vihreät kaksinkertaistivat paikkamääränsä eduskunnassa 1987 vaaleissa kahdesta neljään, kokivat he tuloksen pettymyksenä, varsinkin naiset olivat harmissaan kun eduskuntaryhmässä kaikki olivat miehiä. Vuoden 1984 kuntavaalit oli vihreidenkin mielestä menestys, mutta riitojen vuoksi vuoden 1988 eduskuntavaaleissa vihreät hävisivät valtakunnallisesti kolme paikkaa.
Puolue vai ei?
Järjestäytymis- ja aatekeskustelut käytiin epämuodollisissa väenkokouksissa, joita järjestettiin ainakin Oulussa, Espoossa, Turussa ja Tampereella. Kokouksissa kiisteltiin siitä pitääkö vihreistä tehdä puolue vai ei, erimielisyyttä oli myös mahdollisen puolueen organisaatiomallista.  Erittäin kirvelevää oli myös aatteellinen ristiriita sosiaalivihreiden ja syväekologien välillä, jossa oli myös sukupolviristiriidan aineksia.



Syväekologien johtohahmot olivat syntyneet pääosin 1930 – luvulla kun sosiaalivihreät olivat heitä noin 10 – 20 vuotta nuorempia. Vihreä liitto perustettiin yhdistyksenä Kuopiossa helmikuun lopulla 1987 ja seuraavana vuonna päätettiin korttien keruusta puoluerekisteriin merkitsemisestä. Vihreän liikkeen 1980 – luku oli vaikeaa aikaa. Vielä tuolloin puolue ei kasvanut kovin suureksi, mutta puolueeksi tulon jälkeen vuoden 1991 vaaleissa puolue yli kaksi – ja puolinkertaisti paikkamääränsä neljästä yhteentoista.

Kun vihreistä saatiin puolue, oli suurin osa Montin ja Purokurun kirjan keskeisistä henkilöistä joko päiväkodissa, alakoulussa tai vielä syntymättä. Yhtenä poikkeuksena oli vuonna 1968 syntynyt Pekka Levanto, joka kirjan mukaan toi anarkismin Suomeen vuonna 1986. Muuten tarkassa kirjassa tämä toteamus on aika lailla väärä: anarkistisia ajatuksia on Suomessa luettu vuosikymmeniä sitä ennen, muun muassa alkuvihreät tutustuivat erilaisiin anarkistisiin oppeihin.

Montin ja Purokurun kirja käsittelee suoran toiminnan liikkeitä kolmenkymmen vuoden ajalta. Päähenkilöt ovat anarkisteja, autonomeja, talonvaltaajia, eläinoikeusaktivisteja, globalisaatiokriitikkoja, yliopistokapinallisia, prekariaatteja ja aivan viime vuosina feministejä ja queer-aktivisteja. Suoran toiminnan liikkeessä on sekä ideologioita että toimijoita. Pitkäaikaisin niitä yhdistävä side oli Muutoksen kevät – lehti ja sen teoreettinen liite Megafoni. Toimintaa oli Helsingin lisäksi ainakin Jyväskylässä, Turussa ja Tampereella. Kaksituhatluvun alkupuolella anarkistiset ryhmät muuntuivat autonomeiksi, itsehallinnollisiksi ryhmiksi, jotka perustivat Suomeen sosiaalikeskuksia, kaupallisuudesta vapaita tiloja. Autonomien pyhä teos oli Antonio Negrin ja Michael Hardtin kirja Imperiumi, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2005.
Parlamentarismista sabotaasiin
Suoran toiminnan liikkeet harjoittivat ekotaaseja, kuten hyökkäsivät turkistarhoihin ja polttivat liharekkoja. Vuonna 1995 tällaisia hyökkäyksiä tehtiin 270 ja sitä ennen noin 100. Kun 1970 – 1980 – luvun vaihteessa aloittaneet alkuvihreät olivat omaksuneet gandhilaisen väkivallattoman vastarinnan periaatteen, pitivät suoran toiminnan liikkeet oikeutettuna omaisuuden tuhoamista mm. eläinten oikeuksin vedoten. Omaisuuden tuhoamista ja väkivaltaa oikeutettiin myös kapitalismin kulutuskulttuurilla, suurpääoman vääryyksillä. Painittiin poliisin kanssa ja fasisteille annettiin turpiin, koska haluttiin ottaa lähiön katutila uudelleen haltuun. Tosin väkivallan käytöstä oli paljon erimielisyyksiä eri liikkeiden sisällä.



Päinvastoin kuin puolueeksi ryhtynyt vihreä liitto suoran toiminnan liikkeet olivat lyhytjänteisiä, vaikka esimerkiksi sosiaalikeskuksiin yritettiin saada jatkuvuutta. Lyhytjänteisyyteen johti myös aktiivien uupuminen ja se, että liikkeisiin tuli kaikenlaisia ihmisiä erilaisilla motiiveilla. Pitkään eri anarkistiset ja autonomiset liikkeet olivat hyvin maskuliinisia ja jopa militaristissävytteisiä kun haluttiin puolustaa esimerkiksi vallattua sosiaalikeskusta.

Monti ja Purokuru osallistuivat itse suoraan toimintaan. He ovat haastatelleet lukuisia aktiiveja joko nimellä tai nimettömästi. Kirja kertoo aktivistien motiiveista tuomalla esiin heidän omaksumiaan ideologioita. Siinä myös taustoitetaan suoran toiminnan iskuja, kertomalla maailmantapahtumista ja esimerkiksi 1990 – luvun alun lamasta.

Suoraa toimintaa on erinomaisen valaiseva tietokirja, ehkä anonyymisyys syistä johtuen siinä ei ole viitteitä, sen sijaan kirjan perästä löytyy seitsemän sivun lähdeluettelo. Sari Aallon teos sen sijaan on tarkkaan dokumentoitu akateeminen tutkimus viitteineen, lähdeluetteloineen, henkilöhakemistoineen ja liitteineen, joissa kerrotaan vihreiden vaalimenestyksistä 1980 – luvulla. Vaihtoehtopuolue - kirjassa on myös paljon valokuvia.

Molemmat kirjat on kirjoitettu huolellisesti ja koukuttavasti, niiden lukemiseen kannattaa siis varata illan lisäksi kaksi seuraavaakin kokonaista päivää.

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Rauli Mickelsson, VTT, dosentti, Turun yliopisto, valtio-oppi, Rauli.Mickelsson at utu.fi


Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=33172
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola