[H-verkko] Arvostelu: Sotapelejä ja pelisotaa

To Maalis 29 14:34:06 EEST 2018

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Sotapelejä ja pelisotaa
--------------------------------------------
29.3.2018 | Lassi Saressalo
--------------------------------------------
Jatkosota ja Lapin sota 1941–1945 on tiivis paketti keskeisistä operaatioista Suomen ja Neuvostoliiton välisissä taisteluissa sekä Suomen ja Saksan välillä käydyssä Lapin sodassa. Teos etenee loogisesti sotakronologian mukaisesti, pitää sisällään valaisevia lähinnä strategisia havainnekarttoja, ennen julkaisemattomia valokuvia ja jonkin verran myös kirjallisuus- ja haastattelulainoja. Aiempaan sotakirjallisuuteen verrattuna uutena kokonaisuutena on myös tarkka selvitys Neuvostoliiton taisteluihin osallistuneista joukoista ja niiden johtajista.
--------------------------------------------
Nenye, Vesa, Munter, Peter, Virtanen Toni, Birks, Chris: Jatkosota ja Lapin sota 1941–1945. Gummerus, 2017. 335 sivua. ISBN 978-951-24-0579-4.
--------------------------------------------

Mitä tapahtuu, kun saadaan samaan porukkaan peliyhtiö Puolenkuun Pelit johtaja ja sotahistorian harrastaja, strategiapelien tekijä ja historiatapahtumien käsikirjoittaja, Apulanta-yhtyeen lauluntekijä ja reservin alikersantti sekä Norjassa vaikuttava sotapelien ja historiantutkimuksen harrastaja. Syntyy teos Finland at War: Continuation War and Lapland War 1941–1945 (2016). Kun joukkoon lisätään vielä suomentaja, tietokirjailija ja toimittaja Simo Liikanen, päästäänkin nyt käsillä olevaan teokseen.

Teoksen alussa on laaja sotakronologia, joka sitoo suomalaiset tapahtumat – niin politiikan kuin sotatapahtumatkin – kansainväliseen kontekstiin. Sille, jolle toisen maailmansodan aikainen historia ei ole tuttu, tämä ”tapahtumakalenteri” on hyvä lähtökohta aloittaa tekstin lukeminen ja siihen on tekstin edetessä syytä palata tarpeen vaatiessa. Kutakin kirjan keskeistä lukua edeltää tiivis poliittinen katsaus, jossa selkiytetään Suomen suhdetta Neuvostoliittoon ja muihin sodan aikaisiin liittoutuneisiin ja toisaalta seurataan Suomen ja Saksan suhteiden kehitystä välirauhan ajoilta loppuratkaisuihin.

Saksalaiset joukot Suomessa

Ensimmäinen pääluku teoksessa kuvaa saksalaisten joukkojen keskittämistä Pohjois-Suomeen ja operaatio Silberfuchsin kehittymistä, aloitettua hyökkäystä pohjoisrintamalla Neuvostoliittoon, Suomen jakautumista saksalaiseen sotilasalueeseen (jossa toki mukana myös suomalaisia joukkoja) ja Suomen armeijan operaatioalueeseen (jossa oli mukana myös saksalaisia joukkoja). Raja kulki karkeasti ottaen Oulusta Kajaanin kautta Kuhmon seutuville ja vastaavasti itään. Jo tässä vaiheessa selviää, että tekijöillä on ollut ainakin rajoitettu mahdollisuus käyttää hyväkseen venäläistä lähde- ja arkistoaineistoa. Neuvostoyhtymien tiedot komentajakuvauksineen tuovat mielenkiintoisen lisän ”normihistoriaan”. Myös jatkossa seurataan rintamatapahtumia niin läntisin kuin itäisinkin silmin, tuodaan henkilökuvatietueina mukaan peliin saksalaiset, suomalaiset ja neuvostoliittolaiset keskeiset rintamakomentajat ja johtajat.

Kun pohjoiset tapahtumat on selvitetty, lähdetään teoksessa hyökkäämään Laatokan Karjalaan. Tämän valinnan oli Mannerheim tehnyt antaakseen joukoilleen aikaa valmistautua Kannaksen hyökkäystoimiin. Tämä eteneminen yli vanhan rajan ja kauemmaksi Ääniselle ja Syvärille sekä pohjoiseen Karhumäkeen oli kaksivaiheinen. Heinäkuun puoliväliin mennessä 1941 oli edetty Tuuloksen–Vieljärven tasalle ja vasta Kannaksen valtauksen jälkeen jatkettiin kohti lopullista päämäärää – rintaman siirtäminen puolustettavaksi aiotuille järvikannaksille.
Hyökkäys Laatokan Karjalaan
Kannaksella hyökkäys lähti liikkeelle eristämään Laatokan Karjalan vihollisjoukot Kannaksen joukoista hyökkäämällä Laatokan rannikolle ja sen jälkeen voimakkailla iskuilla Kannaksen pohjoisosiin ja lopulta koko Kannakselle, kunnes päästiin vanhan rajan yli Valkeasaaren–Lempaalan tasalle, johon hyökkäys pysäytettiin, ja alkoi asemasotavaihe. Mannerheim ei halunnut edetä pitemmälle sekä poliittisista syistä että siksi, että Leningradin ulkoinen puolustusvyöhyke oli vahvasti varustettu ja sen murtaminen olisi vaatinut huomattavasti uhreja.

Ehkä hieman epäloogista on, että Laatokan Karjalan ja Itä-Karjalan sotatoimet ja pohjoisemmatkin operaatiot on sijoitettu kaikki pääotsikon ”Taistelu Kannaksesta” alle, vaikka nämä laajat operaatiot olivatkin aivan oma strateginen kokonaisuus varsinkin, kun asemasotavaiheen jälkeen venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella on tarkasteltu omana kokonaisuutenaan ja vetäytymistä Itä-Karjalasta taas kokonaan omana lukunaan.

Kun nämä suuret kokonaisuudet hyökkäysvaiheessa on saatu käsiteltyä, nostetaan teoksessa omana erityislukunaan Suursaaren valloitus maaliskuussa 1942. Tokihan operaatio oli uskalias ja onnistunut, ja sen onnistuminen mahdollisti miinakentän laskun Suomenlahden poikki ja näin sulki Neuvostoliiton Itämeren Laivaston Suomenlahden pohjukkaan, mutta sotatapahtumien kokonaisuudessa se oli kuitenkin sivuepisodi. Ehkä tässä sotapelien harrastajien näkemys tuosta sotapelistä nousee esiin.

Asemasotavaihe sivuutetaan verraten lyhyesti – vain talven ja alkukevään vihollishyökkäykset Karhumäen suunnalla ja Syvärin eteläpuolella nousevat esiin. Tähän sotatapahtumien hengähdystaukoon on saatu mahdutettua kotirintaman elintarvikepula, vanhimpien ikäluokkien kotiuttaminen ja ikään kuin yhteenvetona siihen mennessä kärsittyjen tappioiden esittely. Selviää hyvin, kuinka suomalainen sodanjohto pyrki minimoimaan miehistötappiot, mutta neuvostovoimien kaatuneiden suuri määrä kertoo toisenlaisesta suhtautumisesta ihmisresursseihin. Hengähdystauon aikana kerrotaan merivoimista, ilmavoimista, lotista, panssarivoimista ja muista tietoiskunomaisista asioista, jotka muuten olisivat jääneet puhtaasti operatiivisen kerronnan alle.
Suursodan luonnetta ei ymmärretty
Jo vuodenvaihteessa 1942–1943 Suomessa alkoi esiintyä näkemyksiä, ettei Saksa selviä sodasta. Stalingradin katastrofi oli eräänlainen sinetti sodankäynnin käännökselle. Nyt neuvostojoukot etenivät ja saksalaiset vetäytyivät. Myös länsiliittoutuneet alkoivat aktivoitua. Vuoteen 1944 tultaessa oli tilannekuva selvä. Neuvostoliitto eteni voimakkaasti, länsiliittoutuneet valmistautuivat maihinnousuun Eurooppaan, ja sodan loppuratkaisu oli edessä – toki vielä hirvittävän ihmishinnan päässä. Suomessakin tämä oli ymmärretty – joskaan siihen ei reagoitu riittävästi. Mannerheim oli kyllä vaatinut yhä voimakkaampia toimenpiteitä Kannaksen puolustuslinjojen rakentamiseksi, mutta työ eteni verraten laiskasti. Oli tuudittauduttu asemasotavaiheen tapahtumattomuuteen.

Kirjoittajat toteavat, etteivät suomalaiset oikein ymmärtänet, mikä oli suursodan luonne kesään 1944 tultaessa. Edelleen uskottiin siihen, että pääpuolustuslinja – siis etulinja – kestäisi ja reservejä ehdittäisiin haalia paikalle pysäyttämään vihollisen eteneminen. Etulinjassa oltiin kuitenkin hyvinkin selvillä kevään 1944 hyökkäysvalmisteluista – joukkojen siirroista, hyökkäysasemien rakentamisesta mutta myös siitä miten suurhyökkäykset muilla rintamilla etenivät.

Saksalaiset olivat välittäneet tietoja suomalaisille, kuinka voimien keskitys läpimurtokohtaan oli viety äärirajoille, kuinka painopistealueen leveys on 4–5 kilometriä, kuinka hyökkääjä keskittää yhden divisioonan/kilometri (n. 6000 taistelijaa), kuinka tykistötuli keskitetään läpimurtokohtaan, kuinka läpimurron jälkeen panssarivoimat tuodaan esiin ja ne ryhtyvät tuhoamaan vetäytyvää puolustajaa, kuinka ensimmäisen iskun syvyys tulee olemaan noin kuusikymmentä kilometriä. Ja niinhän siinä sitten kävikin.

Isku sattuikin sitten Valkeasaaren lohkolle, johon 10. divisioona oli siirretty kolmisen viikkoa aikaisemmin selustasta. Ryhmittyneen divisioonan upseerien kauhistukseksi ei juuri mitään ollut tehty kunnon asemien rakentamiseksi ja sekin, mitä oli tehty – kuten eturintaman juoksuhaudat – olivat pehmeässä juoksuhiekassa ja näin ollen ne olivat alttiita sortumaan. Selustan mäkiä ja kumpareita ei ollut varustettu puolustuksen syvyyden lisäämiseksi ja näinpä neuvostohyökkäys tallasi alleen puolustajat – ne, jotka eivät ehtineet väistyä alta pois. Sotahistoriallinen kirjallisuus on usein syyllistänyt Juhani Sihvon 10. divisioonan puolustuksen murtumisesta – tämänlainen sormella osoittelu ei anna tunnustusta tosiasioille.

Käsillä oleva teos kertoo karusti millainen ylivoima ja millainen koulutettu hyökkäysvoima Neuvostoliitolla oli käytössä. Näin suurhyökkäyksen ensimmäinen tavoite – Viipuri – saavutettiin määräajassa ja neuvostojoukot valmistautuivat seuraavaan askeleeseen, etenemiseen Lappeenrannan-Haminan tasalle ja siitä edelleen kohti Keski-Suomea ja Helsinkiä. Tämä eteneminen pysähtyi kuitenkin suomalaisten lisääntyvään puolustusvoimaan, kehittyneeseen tykistötoimintaan ja siihen, että maasto ei enää ollut panssareille helppokulkuista vaan ne ajautuivat harvoille panssarikelpoisille urille, jossa ne pysäytettiin panssarintorjunnalla ja etenkin saksalaisten syöksypommittajien tulituksella.

Viimeinen pääluku teoksessa kuvaa vetäytymistä Itä-Karjalasta, josta pääosa joukoista oli vedetty Kannaksen ratkaisutaisteluihin. Laatokan pohjoispuolen viivytystaistelut asettivat neuvostojoukotkin koville, ja viimeinen läpimurtoyritys Ilomantsin suunnalla läheni lopputulokseltaan talvisodan mottitaisteluja. Suomi oli selviytynyt.

Lopuksi tekijät siirtävät katseensa Pohjois-Suomeen, josta suomalaisten oli välirauhansopimuksen mukaisesti karkotettava tai internoitava saksalaiset joukot. Tehtävä oli mahdoton, kun samaan aikaan liittoutuneiden valvontakomissio (käytännössä Neuvostoliitto) edellytti kenttäarmeijan kotiuttamista. Tornion maihinnousu tulee kyllä käsiteltyä ikään kuin sotapelinä sekin, mutta loppujen lopuksi tämäkään luku ei juuri tuo uutta sotahistorialliseen kirjallisuuteen. Tämän rinnalla olisikin syytä lukaista Mika Kuljun teos Käsivarren sota. Lasten ristiretki 1944–1945, Gummerus 2017.

Teoksen mielenkiintoisinta uutta antia ovat, kuten jo on todettu, neuvostovoimien esittely, tilastot kummankin puolen tappioista ja kartat, jotka tosin ovat vain yleiskarttoja. Olisin mielelläni nähnyt myös operatiivisia karttoja eri taistelutapahtumista – nyt sellainen löytyy vain Suursaaren valtauksesta. Tali-Ihantalan kohdalla on selkeä sotapelikartta, joka kyllä antaa selkeän kuvat joukoista, mutta ei taas kerro taistelumaastosta. Maaselän kannaksen kartta olisi ollut mielenkiintoinen, samoin kevättalven 1943 kelirikkohyökkäyksen operatiivinen kartta vain pari mainitakseni.

Oivallinen ja suurelta osin ennen näkemätön valokuvamateriaali täydentää hyvin kerrontaa. Henkilöesittelylokerot ja tietolaatikot tuovat oman lisänsä perustekstiin. Jostakin on lipsahtanut mukaan käsite Ilomantsin kaupunki – ehkä venäläisistä lähteistä, ja nimi Kuolismaa esiintyy muunnoksina Koulismaa ja Kuilismaa. Tällaiset lapsukset vaivaavat ehkä vain niuhottavaa kriitikkoa. Mutta onneksi nimestä Lotinapelto on vihdoinkin onnistuttu jättämään sanansisäinen n-kirjain pois. Lopun kirjallisuusluettelo tarjoaa luettavaksi myös kansainvälistä kirjallisuutta.

Ihmettelen, miksi kukaan ei ole selvittänyt Salpalinjan vaikutusta jatkosodan viimeisiin tapahtumiin Kannaksella.

Mielenkiintoinen lisä ulkopuolisten näkemykseen Suomesta toisessa maailmasodassa.

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Lassi Saressalo, dosentti, Turun yliopisto, lassi.saressalo at elisanet.fi

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=22696
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola