[H-verkko] Arvostelu: Egoismi vai altruismi

Ma Kesä 25 17:49:50 EEST 2018

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Egoismi vai altruismi
--------------------------------------------
25.6.2018 | Leena Rossi
--------------------------------------------
Uudessa kirjassaan Mahtava minä: Itsekkyyden voima ja vastavoimat runoilija, kääntäjä ja esseisti Jukka Koskelainen pohtii perusteellisesti aikaamme riivaavaa itsekkyyttä parissa kymmenessä esseessä. Hän esittelee railakkaasti monien eri alojen ajattelijoiden käsityksiä egoismista ja altruismista sekä näihin liittyvistä ihmismielen ilmiöistä. Ja mikä tärkeintä: kun hän esittää toisten ajattelun innoittamia pohdiskelujaan, hän panee myös lukijan miettimään omaa suhdettaan itsekkyyteen.
--------------------------------------------
Koskelainen, Jukka: Mahtava minä: Itsekkyyden voima ja vastavoimat. Atena Kustannus Oy, 2017. 366 sivua. ISBN 978-952-300-341-5.
--------------------------------------------

Nähdessäni kirjan pääotsikon ja riikinkukon komistaman kannen, arvelin, että Jukka Koskelaisen (s. 1961) teos Mahtava minä: Itsekkyyden voima ja vastavoima käsittelee narsismin psykologiaa. Olin väärässä, sillä kirjassa puhutaan narsismista varsin vähän. Ennen muuta esseekokoelma avaa näkökulmia monin verroin kiinnostavampiin yhteiskunnallisiin ja samalla syvästi inhimillisiin ilmiöihin – egoismiin ja altruismiin. Vaikka kirjassa ensimmäiseksi mainittu henkilö on pääministeri Juha Sipilä, tempaa valtavaan lukeneisuuteen perustuva lennokas ja kriittinen teos heti mukaansa.

Mahtava minä ei ole Koskelaisen mukaan systemaattinen tutkielma vaan pohtielma. Sen teesi on aluksi ”itsekkyys on vapauden hinta”, ja lopulta ”itsekkyys ei ole kuitenkaan vapauden seuraus”. Esseissään Koskelainen etsii vastauksia suuriin kysymyksiin: Onko meidän aikamme korostetun itsekäs? Mikä on välttämätöntä itsekkyyttä, mikä taas hyödyllistä ja mikä haitallista? Kuuluuko itsekkyys ihmisen perusluonteeseen? Miksi ihminen pystyy epäitsekkäisiin tekoihin? Miten itsekkyyttä tai sen haittavaikutuksia voisi vähentää? Onko epäitsekkyys vain itsekkyyden muoto? Koskelainen kirjoittaa itsekkyydestä ja epäitsekkyydestä monen nimekkään tutkijan ja ajattelijan innoittamana – tai ärsyttämänä – ja jakaa teoksensa kolmeen päälukuun: Egoismi, Altruismi ja Paluu itseen.

Teoksen kirjallisuusluettelossa on 80 kirjaa; niistä 39 on suomeksi, 31 englanniksi, 8 saksaksi sekä yksi espanjaksi ja yksi ruotsiksi. Tekstissä on näiden lisäksi mainittu lukuisia muita opuksia. Asia- ja nimihakemistoa ei löydy tästä kuten ei monesta muustakaan tietokirjasta; sen laatiminen on ilmeisesti liian kallista.
Itsekkyyden arvot
Meidän yhteiskuntaamme hallitsevat itsekkyyden arvot, mutta näiden tilalle kaivataan huolenpitoa, tasaisempaa tulonjakoa ja tasa-arvoa. Vaikka veronkiertoa ja johtajien optioita paheksutaan, paheksunta ei kovin helposti saa niitä loppumaan. Ehkä arvot muuttuisivat, jos ihmiset alkaisivat ajatella niitä omakohtaisesti vaikkapa Mahtavan minän antamin eväin. Kirjan tekijä penkoo ja kommentoi vimmatusti aatehistorioitsijoiden, aivotutkijoiden, antropologien, biotieteilijöiden, evoluutiobiologien ja -psykologien, filosofien, kirjailijoiden, psykoanalyytikoiden, runoilijoiden, sosiologien ja taitelijoiden lausahduksia. Suurin osa auktoriteeteista on miehiä, mutta ehkä hurjin on nainen.

Koskelainen kirjoittaa siitä, mikä häntä kiinnostaa, ja niin, ettei aiheen äärellä pitkästy. Paikoin kirjoittaja rientää eteenpäin ehkä liiankin hätäisesti. Hän myöntää esityksensä olevan välillä epäjohdonmukaista, koska aihe yllyttää häntä seuraamaan enemmän impulssejaan kuin systemaattista järjestystä, eikä hän pyri viileään objektiivisuuteen, vaan tuo esille itseään ja omia kantojaan. Hän ei ole aina tyytyväinen kirjoittamaansa, ja ajoittain itsekeskeinen tyyli häiritsee häntä itseäänkin. Vastapainoksi hän yrittää löytää myös laajoja näkökulmia ja tehdä vaikutuksen iskevällä ja vetävällä kerronnalla. Itse viehätyin juuri tuosta rennosta ja rohkeasti assosioivasta otteesta.
Egoismin ylistyslauluja
Koskelainen ei aloita muinaisen Kreikan filosofeista, mutta kommentoi heitä paikoin ahkerasti. Hän ei myöskään etene ajattelijoiden elinajan kronologian vaan omien mieltymystensä mukaan. Tietoisen provokatiivisesti hän kirjoittaa ensiksi kansantaloustieteilijä, miljardööri, sijoituspankkiiri ja (uus)liberaalien oppien kannattaja Björn Wahlroosista (s. 1952) ja tämän avoimen itsekkäistä arvoista, joihin voi tutustua hänen teoksissaan Markkinat ja demokratia: Loppu enemmistön tyrannialle (2012) ja Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015).

Wahlroosin ajatuksista löytyy yhtymäkohtia yli-ihmisestä kirjoittaneen Friedrich Nietzschen (1844–1900) ja itsekkyyden raivoisan puolustajan, amerikkalaistuneen venäjänjuutalaisen Ayn Randin (1905–1982) ajatteluun. Wahlroosin eettinen ajattelu on toki kehittyneempää kuin Nietzschen ja Randin, joita kiinnosti vain luovien, itsekkäiden ja korkeampien ihmisten hyvä. Nietzsche kannatti orjuutta ja vastusti koulutuksen yleistymistä, ja Randin mukaan omien etujen ajaminen koituu lopulta kaikkien parhaaksi.

Yhden esseen Koskelainen omistaa Jean-Jacques Rousseaulle (1712–1778), jonka keskeinen ajatus on, että ihmisen on ennen kaikkea kuunneltava sisäistä ääntään. Mies aloitti romanttisen ja idealistisen suuntauksen, jota nykyinen itsekeskeinen ja yksilön vapautta korostava aikakausi jatkaa, kuten ruotsalaisen pastori Peter Halldorfin sanat vuodelta 1995 osoittavat: ”itsetyytyväisyyden ja individualismin tuuli, jossa välinpitämättömyys toista kohtaan korotetaan normiksi, puhaltaa politiikassa, etsiytyy kouluihin, ulvoo elinkeinoelämän nurkissa, aiheuttaa lattiavetoa työpaikoilla ja lepattaa jopa saarnastuolien ympärillä. Lopulliseen voimaansa se nousee viestimissä, joissa omaa häntää nostetaan yhä enemmän, ja samalla sisältö ja totuus häviävät röyhkeyden, pikkunäppäryyden ja imagon alle.” – Aihe ei ole vieläkään passé.

Etsiessään evoluutiobiologian ja -psykologian ihmiskuvaa Koskinen päätyy ajatukseen, että psykologia suhtautuu kulttuurievoluutioon ylimalkaisesti ja pyrkii palauttamaan monimutkaisen ihmispsyyken lauma- ja lisääntymiskäyttäytymiseen. Toisaalta biologien kirjoituksista löytyy toteamus, että nykyihminen pystyy nousemaan itsekkyyteen ja sukulaisten suosimiseen perustuvaa alkuperäistä luontoaan vastaan. Kirjoituksissa myös hyväksytään eettisiä normeja, joiden mukaan ihmisten käyttäytymistä arvioidaan, sekä vastustetaan kiihkeästi aggressiivista käyttäytymistä ja väkivaltaa.

Saksankielisen kirjallisuuden ystävänä Koskelainen ei voi olla puuttumatta Johan Wolfgang von Goethen (1749–1832) Nuoren Wertherin kärsimyksiin (1774), joka on ”ehdoton rakkauden ja yksilönvapauden puolustus”, mutta myös kertomus itsekkyydestä, subjektiivisuudesta ja oman itsen korostuksesta. Samaan esseeseen Koskelainen mahduttaa myös filosofi Immanuel Kantin (1724–1804), jolla ei ollut paljon elämää eikä tarinaa, mutta joka antoi vettä modernin ajan subjektiivisen vapauden myllyyn, sekä kirjailija ja filosofi Johann Gottfried Herderin (1744–1803), jonka hengessä Sturm und Drang -liike syntyi ja joka oli kansallisuusaatteen merkittävin luoja. Näytelmäkirjailija Friedrich von Schillerin (1759–1805) ja filosofi Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) Koskelainen sijoittaa toiseen esseeseen, jossa hän pohtii leikkiä ja tosi minuutta. Schiller etsi kokonaista ihmistä, joka on täysin ihminen vain leikkiessään. Fichten ajattelusta voi tunnistaa aidon minän löytämisen ja luovuuden merkitystä korostavan nykyajattelun piirteitä, ja häneltä mm. Friedrich Nietzsche sai vaikutteita.
Kulttien kohteita

Egoismin huiput Koskelainen löytää esseissään Randista ja Nietzschestä. Randia on sanottu sekä yhdeksi 1900-luvun jälkipuolen vaikuttavimmista amerikkalaisista ajattelijoista että kioskifilosofiksi. Kaikki tutkijat eivät ota häntä vakavasti, kun hän romaaneissaan (esim. Atlas Shrugged, 1957) ja muissa teksteissään (mm. The Virtue of Selfishness, 1962) puolustaa markkinataloutta, hyökkää hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan sekä saarnaa, että ihmisellä on oikeus etsiä onnea ja menestystä muista piittaamatta. Randin kannattajiin kuului mm. Yhdysvaltain keskuspankin entinen johtaja Alan Greenspan, joka oli osin vastuussa talouskriisiin johtaneesta löysästä talouspolitiikasta.

Nietzsche on kaikkien aikojen tärkein egoistisen ajattelun edustaja, jonka tuotannossa on nähty egoistista hurmaa ja energialatausta, mutta myös elitisti, aristokratian ihailija, orjuuden kannattaja ja naisvihaaja. Hän hyökkäsi porvarillisia arvoja vastaan, halveksi heikkoja ja sairaita sekä vetosi lukijan ainutlaatuisuuteen ja ylemmyydentunteeseen. Hän myös hekumoi kärsimyksellä ja väkivallalla, mutta ihailijat ovat tahtoneet työntää nämä ajatukset syrjään. 1900-luvun alussa Nietzschen ajattelu oli yksi niistä tekijöistä, jotka auttoivat synnyttämään kansallissosialismin. Koskelainen muistuttaa, että Randia ja Nietzscheä tulisi lukea kriittisesti, mutta lukijan tulisi aika ajoin tarkastella kriittisesti myös omaa ajatteluaan ja kielenkäyttöään.
Altruismi ja toisen kohtaaminen
Altruismi-esseensä Koskelainen avaa Alasdair MacIntyren (s. 1929) ajatuksilla (Hyveen jäljillä, suom. 2004). Hän antaa esimerkkejä valinnoista, joissa yksilön moraali joutuu koetukselle, sekä pohtii oikean ja väärän ulottuvuuksia ja merkityksiä Homeroksen, antiikin filosofien, Vanhan testamentin, Tuomas Akvinolaisen, David Humen, Kantin, Nietzschen ja Jacques Derridankin avulla. MacIntyre löytää moraalille rationaalisen perustan Aristoteleen filosofiasta, mutta näkee keskiajan varsinaisena ihanneaikana, jolloin harjoitettiin tomistisen filosofian, Aristoteleen ja kristinuskon yhdistelmää. Hän katsoo, että meidän moraalinen kielemme on turmeltunut ja olemme menettäneet kaikkia koskevat moraaliset periaatteet. Koskelainen ei näitä ajatuksia hyväksy, vaan toteaa, että moraalinen tajumme ja kielemme on kehittynyt. Olemme tulleet herkemmiksi vääryydelle ja tuomitsemme itsekkyyden laajasti. Myös vaadimme oikeuksien ja velvollisuuksien maailmanlaajuisuutta. Silti meitä pitää muistuttaa siitä, että hyvään elämään kuuluvat tasapaino ja henkiset arvot, ei yksin materia.

Toisen näkökulman altruismiin Koskelainen tuo filosofi Emmanuelle Levinasin (1906–1995) kautta. Liettuasta lähdettyään tämä päätyi Ranskaan, mutta haki matkan varrella vaikutteita Edmund Husserlilta (1859–1938) ja Martin Heideggerilta (1889–1978). Hänen ajattelunsa on ajankohtaista, koska siinä kaiken lähtökohta on toisen ihmisen kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Hävyttömyyksiä ja vihapuhetta voi huudella verkon suojissa, mutta toisen kasvot edessään ihminen joutuu kohtaamaan myös etiikan ja vastuun. Levinasille toinen tarkoittaa myös toiseutta, itselle vierasta. Tärkeintä on, että toista kohden suuntaudutaan niin, ettei toista oteta haltuun, ei määritellä eikä hallita ja että toinen säilyttää kohtaamisessa toiseutensa. Toisen takana on jotakin syvempää, tavoittamatonta, ehkä Jumala (Ks. Etiikka ja äärettömyys, 1996.) Levinasista Koskelainen siirrähtää Jacques Derridaan (1930–2004), joka kritikoi kollegaansa, koska tämä ylipäätään puhui toisesta. Hän ei pidä kummankaan filosofin vaikeaselkoisesta, hämärästä tyylistä, joka ei hyödytä Toista, toista eikä toiseutta.

Vasta kolmannessa altruismi-esseessään Koskelainen määrittelee altruismin käsitettä, joka on peräisin filosofi ja sosiologi Auguste Comtelta (1798–1857), ja tekee sen kahden nykyajattelijan avulla. Filosofi Kristen Monroen (s. 1946) mukaan altruismia ovat teot, jotka tehdään muitten hyvinvoinnin vuoksi vastapalvelusta odottamatta, vaikka niistä voi koitua itselle vaara. Psykologi Daniel Batson (s. 1943) puolestaan sanoo altruismia motivaatiotilaksi, jonka varsinaisena päämääränä on lisätä toisen hyvinvointia. Toisaalta eräät tutkijat uskovat vain vaihtokauppaan. Matt Ridley (s. 1958) jopa väittää, että aivoissa on sosiaaliseen vaihtokauppaan erikoistunut elin (Jalouden alkuperä, suom. 1999). Sitä ei ole kuitenkaan löydetty, ja Koskelainen toteaa, että egoismi menettää merkityksensä, jos altruismi on vastavuoroista.
Onko luontaista altruismia?
Löytääkseen vastauksen tähän kysymykseen Koskelainen joutuu pohtimaan asiaa useassa esseessä. Evoluutiobiologit etsivät altruismia vastavuoroisuudesta, geeneistä tai ryhmästä. Richard Dawkinsin (s. 1941) mielestä luonnonvalinta sellaisenaan ei näytä soveltuvan moraalin, säädyllisyyden ja empatian selittämiseen (Jumalharha, suom. 2007), sillä luonnonvalinnan yksikkö on geeni, ei yksilö, ja geeneillä on pyrkimys jäädä eloon (ks. Geenin itsekkyys, 1976; suom. 1993). Olemme hyväntekijöitä vain siksi, että geenimme leviäisivät.

David Sloan Wilson (s. 1949), joka on tutkinut altruismia evoluutioteorian näkökulmasta (Does Altruism Exist? 2015), uskoo, ettei aitoa altruismia ole olemassa. Mutta on olemassa ryhmävalinta; ryhmät kilpailevat keskenään, ja niille on eduksi, jos niissä on altruistisesti toimivia yksilöitä, jotka uhrautuvat koko ryhmän puolesta. Sosiobiologi Edward O. Wilson (s. 1929) taas lähestyy altruismia kylmäävän teknisesti ja toteaa, ettei aitoa altruismia tarvita, jotta ryhmä toimisi kaikkien parhaaksi, mutta pitää olla toimintamalli, joka varmistaa toiminnallisen altruismin (Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee, suom. 2016). Kulttuurinen evoluutio tukee tällaista mallia.

Moraalipsykologi Jonathan Haidt (s. 1963) varoittaa johtamasta moraalia luonnosta ja kirjoittaa, että teemme ratkaisut yleensä tunteen tasolla, mutta keksimme järkiperäiset selitykset jälkeenpäin (The Righteous Mind, 2011). Arvoista puhuessaan hän ymmärtää konservatiivisia arvoja paremmin kuin liberaaleja. Konservatiivien moraalijärjestelmät pohjautuvat kuuteen ajatukseen: huolenpito, reiluus, vapaus, uskollisuus, auktoriteetti ja pyhyys; konservatiivit myös arvostavat perhettä, yhteisöä, hierarkiaa ja vanhempia ihmisiä. Liberaaleille ovat tärkeitä huolenpito ja alistamisen vastainen kamppailu. Haidt uskoo, että ihmisellä on tarve hakeutua joukkoihin ja ihminen pystyy vain nurkkakuntaiseen altruismiin. Hän ei juuri luota ihmisiin, vaan korottaa keskinäisen kontrollin hallitsevaksi periaatteeksi – maine ja häpeän pelko hillitsevät kummasti.

Myös evoluutiokyynikko Robert Trivers (s. 1943) on sitä mieltä, ettei aitoa altruismia ole. On vain vastavuoroisuutta. Ihmiset ajautuvat altruistisiin tekoihin tunteiden voimasta, koska siitä voi olla pitemmän päälle hyötyä. Trivers näkee laskelmointia jopa kiitollisuuden ja sympatioiden osoituksissa, mutta myöntää, että vastavuoroinen altruismi voi ulottua oman ryhmän ulkopuolelle. Se vaikuttaa kuitenkin usein puhtaalta kaupankäynniltä.

Luontaisen altruismin puolustajiakin löytyy kosolti. Neurobiologi Donald W. Pfaff (s. 1939) pyrkii osoittamaan, että meillä on luonnostaan ja syntyjään taipumus olla muille avuksi; ts. aivoilla on valmis toimintamalli empatiakyvylle, joka tarvitsee vain käynnistäjiä. (Altruist Brain – How We Are Naturally Good, 2015). Ongelma on kuitenkin se, miksi yhteiskunnassamme on niin paljon itsekkäitä ja pahoja tekoja. Pfaff tietää: koska aivot tuottavat evoluution jäänteinä myös pahoja impulsseja. Siksi tarvitaan rohkaisua, myönteistä ilmapiiriä ja uskoa ihmiseen.

Filosofi Richard David Precht (s. 1964) yhdistää aivotutkimusta ja filosofiaa. Hän uskoo siihen, että ihmiset luonnostaan toimivat jotakuinkin hyvin ja oikein. Hän toteaa, etteivät ihmiset arkielämässään juuri laskelmoi eivätkä pidä koko ajan silmällä oma hyötyä, ja uskoo, että kyky myötätuntoon ja oikeudenmukaisuudentaju on annettu jokaiselle terveelle ihmiselle. (Montako minua on? Matkoja filosofiaan, suom. 2009; Die Kunst, kein Egoist zu sein, 2010.) Ihmisaivoissa on siis mahdollisuus empatiaan ja antipatiaan. Aivotutkimus on osoittanut, että altruistiset teot tuottavat hyvänolontunteen. Kaikilla arjen päämäärillä on aivojemme näkökulmasta syvä, meille usein tiedostamaton merkitys. Tähtäämme loppujen lopuksi ihmisten välisiin suhteisiin, tahdomme hankkia ja ylläpitää niitä.

Kädellisten tutkija, psykologi Frans de Waal (s. 1948) on luonut moraalisen evoluution mallin. Sen mukaan empatia ja epäoikeudenmukaisuuden tunto ovat inhimillisen moraalin lähtökohtia, mutta ihmisen moraalia ei voi selittää ilman ikiaikaisia ”moraalisia tuntemuksia”, jotka ovat yhteisiä sekä ihmisille että ihmisapinoille ja kapusiiniapinoille. Moraalilla on ”luonnollinen” ja tunneperäinen perusta; se ei ole vain ymmärryksen asia.

Filosofi Peter Sloterdijk (Zorn und Zeit, 2007) puhuu ihmisen ”tymoottisesta” puolesta. Thymos – tarve saada tunnustusta – on yksi perusmotiiveista. Omanarvontunnon ja itsetehostuksen psykologia tekee paremmin oikeutta ihmisen perusominaisuuksille kuin erotologisesti perusteltu ihmiskuva. Koska ihminen kaipaa tunnustusta ja hyväksyntää, kuuntelu ja vuoropuhelu ovat ratkaisu.

Altruismi-esseittensä lopuksi Koskelainen kirjoittaa Peter Singeristä (s. 1946), joka on Melbournen yliopiston soveltavan etiikan professori ja Princetonin yliopiston bioetiikan professori. Tämä mies ei vain puhu vaan myös toimii. Hän on puolustanut eläinten oikeuksia (Oikeutta eläimille, suom. 1990), mutta on noussut myös vähäosaisten ihmisten puolustajaksi (How We Are to Live: Ethics in an Age of Self-Interest, 1997; The Life You Can Save, 2004). On tärkeää arvioida, miten nälkää ja kärsimystä voidaan vähentää, ja ryhtyä sitten toimimaan. Hän itse lahjoittaa 30–40 prosenttia tuloistaan järjestöille, jotka tekevät tehokasta työtä maailman köyhyyden vähentämiseksi. Hän kannustaa toimintaan: ”Ei riitä, että noudatamme lakeja ja muita käskyjä, ei riitä, että pidätymme tappamisesta ja varastamisesta emmekä tuota kärsimystä muille. Maailmassa on niin paljon osattomia ja kärsiviä, että kaikkien on syytä ryhtyä aktiivisiin toimiin kärsimyksen lieventämiseksi.” (s. 241) Kun häntä syytetään kylmästä laskelmoinnista, hän vastaa: ”[T]ehokkaan altruismin vetovoimana ei ehkä toimi niinkään rakkaus vaan empatia, kyky asettua muitten asemaan, samastua muihin.”
Paluu itseen
Ensimmäisenä itsekkyyttä saa puolustaa toimittaja Josef Kirschner (1931–2016), joka edustaa ”virtaviivaistettua rousseaulaisuutta” ja ”kevytnietzscheläisyyttä”. Teoksessaan Die Kunst, ein Egoist zu sein (1976; Egoistin käsikirja, 2001) hän jakaa ihmiset kilttien ja alistuvien enemmistöön, välistävetäjiin sekä vapaiden, terveiden yksilöiden pieneen vähemmistöön. Näille tämä antaa neuvoja riippumatonta elämää varten. Myös Ayn Rand -instituutin entinen johtaja Peter Schwartz (s. 1946) saarnaa omien etujen ajamista teoksessaan Itsekkyyden puolustuspuhe (suom. 2015), jossa hän muotoilee uudelleen oppiäitinsä ajatuksia. Hän näkee jopa altruismin yhtenä itsekkyyden lajina, ja hänen mallissaan kaikki kulminoituu rahaan. Tohtorit Richard ja Rachel Heller puolestaan vaativat (Healthy Egoism, 2006) rousseaulaisittain sisäisen äänen kuuntelemista ja katsovat, että tervettä itsekkyyttä tarvitaan omahyväisyyttä ja narsismia uhkuvassa maailmassa. Koskelainen katsoo, että terve itsekkyys on hyvä, mutta riittämätön ajatus.

Parhaan itsekkyyden puolustuksen Koskelainen on löytänyt kulttuurifilosofi Michael Pauenin (s. 1956) teoksesta Ohne Ich kein Wir: Warum wir Egoisten brauchen (2012). Pauen painottaa sosiaalisia arvoja ja arvostelee kulttuuripessimismiä. Hän korostaa älykkyyden ja sosiaalisuuden yhteenkuuluvuutta. Hän puhuu empaattisesta egoismista, jossa yksilö ajaa avoimesti omia etujaan, mutta koska ihmisellä on luontainen tarve ja kyky elää ryhmissä, hänellä on myös luontainen kyky samastua toisen näkökantoihin. Yksilön edut ovat kiinni ryhmän eduista ja päinvastoin. Yhteiselämään kuuluu myös kompromissien tekeminen. Empaattinen egoismi estää ryhmää polkemasta jäsentensä tarpeita ja näkemyksiä. Se myös sallii jäsenten ilmoittaa muille omat tarpeensa ja käsityksensä sekä pitää kiinni omista näkemyksistään, kyvyistään ja ideoistaan.

Koskelainen kysyy, löytyykö idästä apua egoiluun, ja kirjoittaa asiasta melkein 30 sivua apua löytämättä, ennen kuin pääsee kirjansa tärkeimpään esseeseen ”Suurimman hyveen jäljillä”. Siinä hän paneutuu oikeudenmukaisuuteen, joka on hyve ylitse muiden ja jota ei voi käyttää huonoon tarkoitukseen. Jo Aristoteles piti sitä korkeimpana hyveenä ja näki sen nimenomaan yksilön ominaisuutena. Oikeudenmukainen ihminen toimii oikein, koska se on itsessään oikein, ei lain tai muun ulkoisen tekijän takia. Aristoteleen etiikkaa jatkanut Tuomas Akvinolainen (1225–1274) kytki hyveen kaikkivaltiaaseen luojaan. Hänen ajattelunsa mukaan keskeistä on ihmisen sisin, oikeat aikomukset, joihin Jumala näkee. Aristoteles on vaikuttanut laajalti koko kristilliseen moraaliajatteluun ja länsimaiseen aatehistoriaan. Hänen ajattelunsa tulee vastaan jopa uusliberalismissa, joka tahtoo vähentää valtion vaikutusvaltaa ja antaa lisää tilaa yksityiselle talouselämälle.

Länsimaisen ajattelun johtoajatus on ollut, että oikeudenmukaisen yhteiskunnan pitää perustua sellaisiin periaatteisiin, jotka kaikki sen jäsenet tunnustavat sitoviksi järkevin perustein. Ja vain oikeudenmukaisuuden toteutuminen takaa, etteivät itsekkäät ja ahneet pääse huseeraamaan toisten kustannuksella. Koskelainen uskoo, ettei egoismista ole mahdollista päästä eroon, mutta siihen on mahdollista yhdistää altruistinen toiminta.

John Rawlsin (1921–2002) Oikeudenmukaisuusteoria (1971) on teos, josta ei ole päästy yli eikä ympäri. Filosofi tukeutuu Immanuel Kantiin, jonka mukaan hyvin järjestäytynyt yhteiskunta nojaisi kaikkien hyväksymiin oikeudenmukaisuusperiaatteisiin. Konfliktien ja eturistiriitojen ratkaisemiselle olisi aina yhteinen pohja. Rawl kehittelee ajatuksen yhteiskuntasopimuksesta, joka takaa kaikille kansalaisille perusvapaudet ja suurimman mahdollisen tasa-arvon. Malli tuntuu olevan linjassa perinteisen pohjoismaisen sosiaalidemokratian kanssa, ja Koskelaisen mielestä se on paras teoria oikeudenmukaisuudesta, mihin hän on tutustunut, vaikkei sekään ole täydellinen. Ongelmia näet syntyy, jos kaikki eivät valitsekaan perusvapauksia ja suurinta mahdollista tasa-arvoa, koska haluavat saada elämässään enemmän kuin muut.
Terve egoismi
Kirjansa loppuluvussa ”Oikeus omaan minään” Koskelainen vetelee ajattelunsa lankoja yhteen ja nostelee uudelleen esiin itsekkyyteen liittyviä käsitteitä: ihmiskäsitys, itse, minä, individualismi, itseinho, itsekeskeisyys, itsekriittisyys, itsenäisyys, itsettömyys sekä epäitsekkyys, empaattisuus, aito minuus, yksilöllisyys ja yksilökeskeisyys. Hän ottaa kantaa myös vapauteen ja vastuuseen. Hän toteaa edustavansa länsimaista, analyyttista ja individualistista katsomustapaa, vaikka käyttää esseististä tyyliä, joka vapauttaa liian tiukasta erittelystä ja sallii sormituntuman asioihin. Hän uskoo, että egoismi ja altruismi voidaan yhdistää. Mikään maailmassa ei ole intressitöntä; kyse on vain siitä, mitkä intressit valitaan. Koskelainen samaistaa yksilöllisyyden ja terveen egoismin sekä toteaa, että tarvitsemme sellaista tervettä egoismia, jossa otamme aikaa itsellemme, mietiskelemme ja pohdimme asioita, suljemme maailman ulkopuolelle.

Jukka Koskelaisen Mahtava minä: Itsekkyyden voima ja vastavoimat on melkoinen verbaalinen ja intellektuaalinen keitos, jossa on paljon niin suolaisia kuin makeitakin sattumia. Poimin niistä tähän loppuun muutaman:
Mieluummin kylmä suihku kuin terrori-isku. (s.84)

Herder oli myös perussuomalaisten perustaja, vaikkeivät nämä sitä tiedäkään. (s. 110)

En itse jaksa kiinnostua [mindfulnessin] kokeilemisesta, koska minulla ei ole keskittymisvaikeuksia silloin, kun teen töitä. Pakko vain tehdä tai muuten hukka perii. (s. 310)

– – on tavallaan samantekevää, onko minuus vain aivotoimintojen tuottama harha vai jokin autenttinen sisäisyys. Joka tapauksessa meillä on se, ja se on kaikki mitä meillä on. (s. 313)

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Ote kirjan johdannosta Jukka Koskelaisen kotisivuilla: http://www.jukkakoskelainen.fi/390309700
Jukka Koskelainen Yle Puheen haastateltavana (27.11.2017): https://areena.yle.fi/1-4291469

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Leena Rossi, FT, KK, tietokirjailija, Turku, leena.rossi at icloud.com

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=28749
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola