[H-verkko] Arvostelu: Yliopiston perustajasta perinneyhdistykseksi

[Agricola - Suomen humanistiverkko]

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Yliopiston perustajasta perinneyhdistykseksi
--------------------------------------------
27.2.2018 | Timo Niitemaa
--------------------------------------------
Professori Vesa Vareksen teoksessa käydään läpi viime syksynä sadan vuoden ikään ehtineen Turun Suomalaisen Yliopistoseuran vaiheet. Miten intomielinen kansallisuusaate raivasi maailmansodan, Suomen vaikeuksia täynnä olevan itsenäistymisprosessin ja niukkojen talousolojen keskeltä tien uuden suomalaisen yliopiston perustamiselle ja käyntiin saattamiselle. Ja miten seura perustehtävänsä suoritettuaan on jatkanut yliopistoa tukevana perinneyhdistyksenä meidän päiviimme saakka. 
--------------------------------------------
Vares, Vesa: Yliopistontekijät. Turun Suomalaisen Yliopistoseuran 100 vuotta. Turun Suomalainen Yliopistoseura, 2017. 247 sivua. ISBN 978-952-93-9505-7.
--------------------------------------------

Turun yliopisto perustettiin laajan kansalaiskeräyksen turvin vuonna 1920. Professori Vesa Vares on parhaillaan kirjoittamassa yliopiston juhlavuodeksi 2020 laajaa historiateosta yliopiston vaiheista. Teoksen aihepiiristä ja Vareksen arvioinneista saatiin ennakkomaistiaisia syksyllä ilmestyneen kirjan Yliopistontekijät muodossa. Yliopistontekijät-kirjan kohteena on perustamiskeräyksen takana ollut Turun Suomalainen Yliopistoseura, joka siis juhli sata vuotista toimintaansa jo kolme vuotta itse yliopistoa aikaisemmin.

Ajallisesti Yliopistoseuran historia on aivan muotopuoli. Sisällön 230 sivusta 150 käsittelee toiminnan kymmentä ensimmäistä vuotta, kun viimeiset 90 vuotta kuitataan 80 tekstisivulla. Selitys epätasapainoon on luonnollinen ja perusteltu. Yliopistoseuran koko toiminnan tarkoitus oli saada aikaan maan ensimmäinen suomenkielinen yliopisto Turkuun ja turvata sen toiminnan käynnistyminen. Kun seura sitten vuonna 1927 luovutti toiminnan talousvastuun yliopiston omille elimille, seuran tarkoitus tuli täytetyksi. Seura muuttui perinneyhdistykseksi ja jäi yliopiston toiminnassa taka-alalle. Kirjaa lukiessa tuntuu jopa siltä, että seuran vaiheiden käsittelyä kolmekymmenluvulta eteenpäin on jouduttu venyttelemään puoliväkisin, jotta tekstiä saataisiin näinkin paljon.



Modernia historiankirjoitusta

Kirjan fokus on siis perustellusti 1910- ja 1920- luvuilla, jolloin ajatus suomalaisen yliopiston perustamisesta Turkuun syntyi, kiteytyi ja myös toteutui. Yliopiston perustamishanke kietoutui monin tavoin ajan yhteiskunnalliseen myllerrykseen, tsaarinvallan viimeisiin puristuksiin ja itsenäistyvän Suomen poliittisiin synnytystuskiin. Tämän Vesa Vares kuvaa kirjassa varmoin historiantutkijan ottein.

Yliopistoseurasta ei ole tehty erikseen historiaa, mutta Turun yliopiston historiasta on julkaistu kaksi teosta, Kaarlo Jäntereen vuonna 1942 ilmestynyt Turun Yliopiston perustaminen sekä Tauno Perälän kahdessa osassa 1960- ja 70-luvuilla julkaistu Turun Yliopisto. Molemmat teokset kirjaavat kyllä tunnollisesti yliopiston perustamisen ja toiminnan erilaiset vaiheet ja tapahtumat mutta eivät juurikaan analysoi taustoja, pureudu toimijoiden motiiveihin ja mahdollisiin keskinäisiin kiistoihin tai aseta asioita yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä. Jopa yliopiston perustavat kansalliset ja isänmaalliset lähtökohdatkin otetaan niissä ikään kuin annettuina. Ainakaan Jäntereen kohdalla tässä ei voinut olla kysymys tiedon ja näkemyksen puutteesta, sillä hän oli ollut yliopistontekijöitä, yliopistoseuran sihteeri ja perustamisvaiheen keskeinen vaikuttaja. Voi olla, että hän katsoi ”historiantutkimuksen objektiivisuuden” vaativan kiistojen ja ongelmien häivyttämistä kokonaan.

Vares on käyttänyt tutkimuksessaan alkuperäislähteitä. Niitä ovat erilaiset pöytäkirjat, vuosikertomukset, puheet, sanomalehdet ja aikalaisjulkaisut sekä myös erilaiset yksityisarkistomateriaalit. Perustamisvaiheen ja perustajien aatteellisten ja arvomaailmakysymysten osalta Vares viittaa myös Timo Tarmion vuonna 1987 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan Yliopisto kahden kulttuurin välissä. Lähteiden pohjalta Vares rakentaa elävän kuvan yliopistohankkeesta ja sen ajajista aikansa yhteiskunnallisissa yhteyksissä.



Turun yliopisto oli valkoisen Suomen hanke

Vesa Vareksen teos korjaa aiempien historioiden tutkimuksellisia puutteita. Vares näkee yksityisen Turun Suomalaisen Yliopiston perustamishankkeessa kolme perustavaa motiivia, joita yhdistää kansallisuusaate. Ensinnäkin hanke jatkaa 1800-luvulla käynnistynyttä fennomaanien sivistysprojektia. Toinen motiivi liittyy maan ainoan yliopiston kielioloihin. Maahan perustettujen oppikoulujen kautta oli jo valmistunut runsaasti suomenkielisiä ylioppilaita, jotka joutuivat aloittamaan opintonsa umpiruotsinkielisessä Aleksanterin Yliopistossa. Paine suomenkieliseen yliopisto-opetukseen kasvoi voimakkaasti.

Kolmas, erityisesti yksityisellä pohjalla toimivaa suomalaista yliopistoa puoltava motiivi oli venäläistämisen sekä valtiovallan ohjailun pelko. Muun muassa Timo Soikkanen on painottanut tätä motiivia yliopiston ”perustamissanojen lausujan” K.N. Rantakarin varhaisissa puheissa ja kannanotoissa. Tämä motiivi jäi Suomen itsenäistyttyä luonnollisesti taka-alalle, mutta sen jälkiä näkyy erityisesti Yliopistoseuran myöhemmässäkin tiukan kielteisessä asennoitumisessa valtion tuen vastaanottamiseen.

Kun Jäntereen ja Perälän teoksissa suomalaisuusaate esitetään ikään kuin annettuna lähtökohtana, Vares erittelee myös yliopistohankkeen puoluepoliittisia kytkentöjä. Vares antaa nimityksen ”Founding Fathers” Turussa vaikuttaneelle lähinnä vanhasuomalaiselle yliopistohankkeen ydinryhmälle. Ryhmän avainhenkilöitä olivat Uuden Auran päätoimittaja K.N. Rantakari, hovioikeuden presidentti Aleksi Käpy, asianajajaparivaljakko T.M. Kivimäki ja Eino Tulenheimo, yhteiskoulun rehtori Kaarlo Jäntere sekä kamreeri Kaarlo Österblad. Vareksen mukaan tämän perustajaisien paikallisen ydinryhmän silmissä:
”sosialistiset piirit näyttivät turmiollisilta, kosmopoliittisilta kumouksellisilta, maalaisliittolaiset sivistymättömiltä luokkapoliitikoilta, ruotsinkieliset harvainvaltaa harjoittavilta konservatiiveilta ja nuorsuomalaiset viimeksi mainittujen huijaamilta tosielämästä vieraantuneilta tuhlaajapojilta”.
Yliopistohanke ei kuitenkaan edes alussa ollut vain vanhasuomalaisten monopoli, sillä esimerkiksi nuorsuomalaisten Turun Sanomat tuki sekä Antti Mikkolan että Severi Nuormaan johdolla yliopistoajatusta alusta lähtien. Myös valtakunnallisesti hanketta tukivat molemmat suomalaisuusliikkeen suuntaukset – näkyviä nuorsuomalaisia tukijoita olivat esimerkiksi J.H. Vennola ja E.N. Setälä.



Varsinkin yliopistokeräyksen päästyä vauhtiin mukaan tulivat muutkin suomenkieliset porvarilliset tahot alkiolaista maalaisliittoa myöten. Perustajien retoriikassa olikin tärkeällä sijalla ”talonpoikaisen kansan” voimakas pyrkimys suomalaisen sivistyksen nostamiseen. Tähän sisältyi toisaalta romanttista liioittelua. Vares viittaa U.L. Lehtosen inhorealistiseen kuvaukseen talonpojista keräyksen alkuvaiheissa: ”…yleiseksi käsitykseksi on tullut, että he sittenkin ovat kaikkein itsekkäintä joukkoa tässä maassa.” Vareksen mukaan maan tärkeimpiin poliittisiin voimiin noussutta maalaisliittoa pidettiin kaikkein kulttuurittomimpana puolueena, jota kiinnostivat ainoastaan omat luokkaetunsa ja materialistiset asiat. Maalaisliitto tuki myös pitkään Jyväskylän kilpailevaa yliopistohanketta. Turkulaisten onnistunut keräys sai puolueen Ilkka-lehden kuitenkin siirtämään kannatuksensa Turulle. Vares katsoo käytännön keräystyön olleen yleensäkin omiaan tasoittamaan vanhoja erimielisyyksiä poliittisten suuntausten välillä. Mutta tämä koski porvarillisia tahoja, ei sosialisteja.

Vares toteaa yksiselitteisen selkeästi, että
”Turun yliopiston puuhamiesten ja keräysten organisointi tapahtui hengessä, joka oli täysin valkoinen. Sen piirissä nähtiin vuoden 1918 sota nimenomaan vapaussotana, pelastumisena suuresta vaarasta ja perikadosta ja kansallisten voimien voittona. Hävinnyt osapuoli nähtiin joko rikollisina tai harhautettuina”.
Näin selkeästi ei Turun Suomalaisen Yliopiston aatteellista ja poliittista lähtökohtaa ole aiemmin määritelty. Edellä kuvattuun nähden olisi odottanut, että kirjassa olisi analysoitu tarkemmin myös yliopistokeräykseen osallistuneiden sosioekonomista rakennetta ja ehkä poliittistakin motivaatiota. Mutta Vares tyytyy pääosin kronikkamaisesti kuvailemaan keräyksen kulkua ja nostamaan esiin eroavaisuuksia kansanluonteessa ja nuukuudessa eri paikkakunnilla. Osin jopa toistetaan romanttisia tarinoita ”maalaispirtin asukkaiden” tai ”köyhän kalastajaukon” anteliaisuudesta.

Vasemmiston osalta vieroksunta oli molemminpuolista. Esimerkkinä Vares nostaa esille Suomen Sosialidemokraatin kirjoituksen lokakuulta 1921. Siinä Turun yliopistohankkeelle löydettiin vain kielteisiä motiiveja, kuten kateus ruotsalaisuutta kohtaan. Yliopistokeräyksen menestys kyllä myönnetään, mutta sen arvellaan perustuvan rahan määrän runsauteen, ansiottomiin arvonnousuihin, keinotteluun ja kiskontaan. ”Suurgulassit satoinetuhansineen, jopa miljoonineen, muodostavat lahjoittaja-aatelin.” (Turun suomalainen yliopisto, Suomen Sosialidemokraatti, 7.10.1921)

Helsinkiläiset vastaan turkulaiset

Perustettavan yliopiston luonne ja tieteellinen ohjelma olivat keskeinen kysymys ennen varsinaista perustamispäätöstä keväällä 1920. Siitä käytävää keskustelua Jäntere ja Perälä käsittelevät yllättävänkin ylimalkaisesti. Vareksen teos avaa sen sijaan kysymystä varsin perusteellisesti.

Yliopiston tieteellistä ohjelmaa rakennettaessa vastakkain oli oikeastaan kaksi ”puoluetta”. Toisen ytimenä olivat Rantakari ja yliopistoseura ja toisen Helsingin yliopiston suomalaisuuspiirit keräyksen yliasiamiehenä toimineen professori U.L. Lehtosen johdolla.

Rantakarin ja yliopistoseuran tavoitteena oli kansallisten pyrkimysten hengessä yliopisto, jossa painottuvat Suomen historiaan, suomen kieleen ja kulttuuriin liittyvät humanistiset ja valtiotieteelliset oppiaineet. Helsinkiläiset suosittivat puolestaan tieteenaloja, joissa suomenkielisten edustus oli Helsingin yliopistossa heikointa. Tällaisia olivat erityisesti luonnontieteet. Yhtä mieltä kaikki olivat lääketieteellisen tiedekunnan ensi sijaisesta tarpeellisuudesta. Tämä hanke joutui kuitenkin pian vastatuuleen, kun kävi ilmi, ettei tarvittavia rahoituspäätöksiä voitu saada aikaan valtionhallinnossa eikä Turun kaupungissa.

Ohjelmaehdotuksia tekemään perustettiin erityinen tieteellinen lautakunta. Se koostui pakostakin lähinnä Helsingin yliopiston professoreista. Lautakunnan ensimmäisissä ehdotuksissa yliopisto aloittaisi lääke- ja luonnontieteellisillä tiedekunnilla. Humanistinen puoli jäi ehdotuksissa lähes vaille huomiota. Keräystoimintaa tehokkaasti johtanut U.L. Lehtonen ajoi voimakkaasti lautakunnan kantoja ja ajautui riitaan yliopistoseuran hoitokunnan ja keskuskomitean kanssa. Lehtonen uhkasi jopa erota tehtävästään, jos ei tieteellisen lautakunnan auktoriteettia ohjelmakysymyksissä tunnustettaisi. Vares toteaa, että helsinkiläiset olivat ottamassa turkulaisilta johtavan roolin yliopiston ohjelmakysymyksissä.

Nyt näytti siltä, että yliopistoseuran pitkäaikainen unelma olisi tosin toteutumassa, mutta aivan eri tavalla kuin alkuperäiset puuhamiehet olivat suunnitelleet. Uudesta yliopistosta oli tulossa jonkinlainen Helsingin yliopistoa täydentävä luonnontiedepainotteinen laitos, vaikka hanke oli lähtenyt liikkeelle juuri humanistisen tieteen tunnuksin, korostaen yliopiston kansallista ja henkistä tehtävää.

Kärjistyvät kiistat eivät kuitenkaan näkyneet julkisuuteen. Myös Rantakari oli kauhistunut tilanteesta, mutta valoi rohkeutta yksityiskirjeessään Jäntereelle:
”Annettakoon professorien tehdä suunnitelmiaan – sitä ei enään voi auttaa, mutta älkööt turkulaiset antako tällaiselle professoriparlamentille vain mitään valtaa päättää asioista. Neuvotelkoot, mutta hoitokunta päättää.”
Yliopiston ohjelmaan liittyvät kiistat eivät rajoittuneet vain tiedekuntien valintaan. E.N. Setälä kannatti tosin humanistisen tutkimuksen laajentamista, mutta ajoi voimakkaasti linjaa, jonka mukaan varsinaista yliopistoa ei tarvittaisi lainkaan, vaan pikemmin tutkimusinstituutti, jossa etevät tutkijat voisivat opetushuolista vapaana kehittää tieteenalaansa. Tämä kanta ei kuitenkaan saavuttanut laajempaa kannatusta, mutta aiheutti kyllä myöhemmin ison ongelman yliopistolle, kun Setälä ajoi kantaansa johdonmukaisesti edelleen yliopiston kanslerinakin. Ongelmasta yliopiston johto saa kyllä kiittää itseään, sillä Setälä ei koskaan kantaansa peitellyt.

Monien vaiheiden jälkeen yliopistoseuran hoitokunta saattoi olla lopputulokseen tyytyväinen, vaikka se olikin eräänlainen kompromissi. Yliopisto aloitti lopulta toimintansa kesällä 1922 kahdella tiedekunnalla, humanistisella ja luonnontieteellisellä.

Yliopistoseuran rooli muuttui yliopiston aloitettua opetuksensa. Toiminnasta huolehtivat nyt yliopiston omat elimet, tiedekunnat, konsistori, rehtori ja kansleri. Seuralle jäi silti edelleen viime kätinen taloudellinen vastuu toiminnasta. Niukoissa oloissa tämä merkitsi sitä, että seuran hoitokunta joutui ottamaan kantaa kaikkiin uusiin taloudellista panostuksiin ja useimmiten torppaamaan niitä koskevat ehdotukset. Seura pyrki toisaalta myös jatkamaan varainkeräyksiä. Vares toteaa niiden merkityksen jääneen suhteellisen vähäiseksi; oli vaikea saada aikaan samanlaista alttiutta kuin aiemmissa keräyksissä.

Kieliryhmät kuplissa

Turun sata vuotta aiemmin katkenneita akateemisia perinteitä jatkamaan perustettiin lyhyen ajan sisällä yksityisten keräysten turvin kaksi yliopistoa, ruotsinkielinen Akademi ja suomenkielinen Yliopisto. Näiden laitosten ja niitä koskevien hankkeiden yhteyksille Vares omistaa kirjassa luvun ”Åbo – hankauksia ja yhteistyömahdollisuuksia”.

Luvun otsikko kuvaa osuvasti laitosten välisiä suhteita. Yliopistojen välillä vallitsi tietysti kilpailuasetelma, mutta ne elivät ikään kuin eri maailmoissa, ruotsinkieliset omissa ja suomenkieliset omissa piireissään. Edes samanaikaiset keräykset eivät oikeastaan menneet päällekkäin, niin omissa kuplissaan kieliryhmät elivät. Näkyviä konflikteja syntyi Vareksen mukaan lähinnä kaupungin elimissä, kun oli kysymys tonttipolitiikasta tai kaupungilta toivotuista yliopistoa tukevista panostuksista.

Yhteistyömahdollisuuksiakin Akademin ja Yliopiston välillä nähtiin. Pisimmälle pohdintoja vietiin kirjastoyhteistyön suhteen, jossa asiasta käytiin julkista keskustelua. Yliopistoseurassa valmisteltiin kirjastoyhteistyötä koskevaa kirjelmää Akademille lähetettäväksi. Kirjelmää ei kuitenkaan koskaan lähetetty, osin siitä syystä, että arveltiin ruotsinkielisten kuitenkin suhtautuvan asiaan kielteisesti.

Vares kuittaa kahden yliopiston ja niiden taustaryhmien suhteiden problematiikan johtopäätöksellä, että tietyistä yhteistyövalmiuksista ei ollut ylittämään henkistä muuria, joka oli molemminpuolinen. Mutta elivätkö kieliryhmät todella niin omissa kuplissaan, ettei yhteyksiä ollut? Lahjoittihan esimerkiksi johtava ruotsinkielinen teollisuussuku Rettig yliopistolle – kylläkin ankaran painostuksen jälkeen – varat arkeologian professuuria varten. Paradoksaalisesti suomenkieliset kiihkoilijat yliopiston ympärillä onnistuivat suhmuroimaan lahjoituksen toteuttamisen. Yliopistoseuran Rettigin suuntaan tekemien diplomaattisten ponnistusten ansiosta lahjoitus saatiin sitten pelastettua sosiologian professuuriksi. Kieliryhmien välisistä epävirallisista suhteista olisi ollut kiintoisaa saada enemmän tietoa. Esimerkiksi Turun Kauppakamari oli yhdistys, jossa molempien kieliryhmien johtavat liikemiehet lienevät olleen suht paljonkin tekemisissä keskenään.

Tehtävä suoritettu

Yliopistoseuran historian kannalta ratkaiseva käännekohta osuu vuodelle 1927, jolloin seura luovutti talousvastuun yliopistolle itselleen. Tapahtuma oli johdonmukainen seuraus kehityksestä eikä muutosta Vareksen mukaan koettu kovin dramaattiseksi.

Seuran hoitokunta esitti luovutuspäätöksen ajankohdan perusteluksi keväällä 1927 pidettävän yliopiston vihkiäisjuhlan. Tauno Perälä arvelee seuran taloutta koskeviin asiakirjoihin perehdyttyään kuitenkin, että varsin vaikuttavana syynä toimenpiteeseen oli kyllästyminen vuodesta toiseen jatkuviin taloudellisiin vaikeuksiin ja niiden hoitamiseen.

Jo yliopiston perustamisessa mukana olleiden seuran johtohenkilöiden urat ja mielenkiinto olivat sitä paitsi kuohuvina aikoina jo kääntyneet toisaalle. Seuran kokouksissa käytiin, jos ehdittiin. Niinpä talousvastuun luovutuspäätöksen tehneessä seuran vuosikokouksessa helmikuussa 1927 oli paikalla vain yhdeksän osanottajaa.

Niin tai näin, juhlimiseen oli aihetta. Unelma suomalaisesta yliopistosta oli toteutunut ja sen toiminta – joskin taloudellisesti niukin resurssein – oli vakiinnutettu. Edessä oli arkinen aherrus kaikkine ongelmineen. Luopuminen merkitsi kuitenkin perustajille, yliopistontekijöille, melkoista henkistä loikkaa. Seuralle oli sen jälkeen joko löydettävä uusi olemassaolon tarkoitus tai lopetettava koko toiminta. Lakkauttamistakin Vareksen mukaan pohdittiin, mutta koettiin sentään liian radikaaliksi ratkaisuksi. Niinpä seura päätti jatkaa yliopiston tukemista sekä ennen kaikkea perustajien aatteellisen perinnön ja hengen vaalimista yliopiston toiminnassa.



Aate vireillä hiljaisina vuosina

Yliopistoseuran luonne muuttui senkin takia, että perustajasukupolvi jäi vähitellen pois toiminnasta. Vares toteaa:
”1930-40-luvut ovat seuran historiassa hyvin hiljaista aikaa, lukuun ottamatta 1940-luvun loppua muutamine erityiskysymyksineen. Niiden mentyä ohi 1950-lukukin oli varsin hitaan kiireen aika. Merkittävämpi aktivoituminen alkoi sitten 1960-luvun alkupuolella”.
Sääntömääräiset kokoukset pidettiin, useimmiten myös Kalevalan päivän juhlat. Yliopiston laajentumista yritettiin myös auttaa, muun muassa englannin kielen professuurin aikaansaamiseksi. Jonkin verran pyrittiin myös keräystoimintaa elvyttämään, mutta menestys ei ollut kummoinen. Seura toimi taka-alalla pyrkien lähinnä pitämään huolta ”perustajien aatteellisen perinnön vaalimisesta”. Hoitokunnan jäsenet tuomitsivat esimerkiksi jyrkästi kansleri Setälän pyrkimykset yliopiston luonteen muuttamisesta pelkäksi tutkimuslaitokseksi. Yliopistoseuraa arveluttivat myös rehtori Juvan ajamat hankkeet yliopiston valtionavun saamiseksi. Tosin hoitokunnan kokouksessa vain entinen rehtori Koskenniemi puhui voimakkaasti valtionavun hakemista vastaan.

Sota-ajan osalta Yliopistoseuran toimintaan liittyvät lähteet ovat niukat. Vares kuitenkin toteaa seuran epäilemättä sisäistäneen kaikki ajan henkeen kuuluvat näkemykset isänmaallisesta taistelusta:
”Siinä visiossa käytiin toista vapaussotaa, puolustauduttiin idän bolshevismia vastaan ja toteutettiin kansallista missiota suomalaisen kansallisuuden kokoamisesta saman katon alle.”
Olisi kiinnostavaa tietää, oliko seuran piirillä vaikutuksensa keväällä 1945 suoritettuun rehtorinvaaliin. Rehtoriksi valittiin niukalla äänten enemmistöllä yllättäen kasvitieteen professori Harry Waris eikä ennakkosuosikkia, professori Paavo Ravilaa. Ravila oli tullut tunnetuksi heimoaatteen kannattajana, mutta oli juuri liittynyt Suomi-Neuvostoliitto -seuraan. Takinkäännön tehneen professorin ei katsottu soveltuvan Turun Yliopiston rehtoriksi.

Yhteiskunta muuttuu, muuttuuko seura?

Sodanjälkeistä aikaa kuvatessaan Vareksen kirja muuttuu pitkälti tavanomaiseksi yhdistyshistoriikiksi, jossa esitellään seuran tärkeitä toimijoita, pohditaan toimintamuotojen kehittämistä ja jäsenhankinnan mahdollisuuksia. Vares ei esimerkiksi pohdi tai arvioi seuran piirissä tapahtuneita poliittis-ideologisia muutoksia. Missä vaiheessa seuran isänmaallis-kansallinen eetos liudentui, vai liudentuiko ollenkaan? Tärkeä paino loppuosan tekstissä on seuran keskeisten toimijoiden sinänsä hyvin tehdyissä haastatteluissa. Ne ristivalottavat seuran viime vuosikymmenten toimintaa, mutta jättävät jotenkin taka-alalle historioitsijan tutkivan silmän, joka alkuvaiheen kuvauksissa oli niin terävä.

Hyvä esimerkki on suhde yliopiston valtiollistamiseen. Se oli pitkän kehityksen tulos eikä lopulta toteutuessaan 1974 yllättänyt ketään. Vares viittaa 1970-luvun politisoituneihin aikoihin, korkeakouluopiskelun laajenemiseen ja demokratisoitumiseen, jotka saivat vanhat kansalliset ja sivistykselliset tunnukset näyttämään vanhanaikaisilta. Vares toteaa:
”Tämän kaiken keskellä Seuran suhde yliopistoon tai käsitys siitä, mikä oli Seuran olemassaolon motiivi suhteessa yliopistoon, ei itsessään muuttunut. Yliopiston muuttuminen valtiolliseksi laitokseksi 1.8.1974 ei muuttanut Seuran oikeudellista asemaa, joskin Yliopistosäätiö erottui tuolloin yliopiston toimintaa tukevaksi säätiöksi.”
Eikö todella mikään yliopistoseuran lähiympäristössä muuttunut? On muistettava, että kun yliopisto perustettiin 1920, se toimi Yliopistoseuran osana. Yliopistolla oli kyllä oma menosääntönsä, mutta se sisältyi seuran tilinpäätökseen. Vuonna 1927 perustettiin Turun Yliopisto -niminen yksityinen säätiö, jolle seuran varat siirrettiin. Juridisesti yliopisto oli tämä säätiö. Seura jäi yliopistoa tukevaksi yhdistykseksi. Nyt vuonna 1974 – pitkällisten valtion kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen – vuorostaan tämä Turun Yliopisto -niminen säätiö luovutti pääosan varoistaan valtiolle, jonka ”virastona” Turun yliopisto sitten jatkoi toimintaansa. Turun Yliopistosäätiön tehtäväksi tuli yliopiston tukeminen – siis täsmälleen se, mikä oli Yliopistoseuran toiminnan tarkoitus. Erillisen säätiön olemassaolo oli varmaan juridisesti tarkoituksenmukaista, mutta onko todellakin niin, ettei tuolloin pohdittu säätiön ja seuran toiminnan yhdistämistä?

Näin saattaa ollakin, sillä esimerkiksi seuran vuoden 1975 toimintasuunnitelmassa puhutaan ylimalkaisesti vain seuran ja säätiön tarpeesta ”tiivistää yhteistyötään aatteellisissa, organisatoorisissa ja taloudellisissa asioissa.” Seuralla ja säätiöllä onkin ollut aina hyvin läheinen yhteistyösuhde, osin jopa yhteisiä työntekijöitä. Mistään henkilöristiriidoistakaan ei näiden organisaatioiden välillä liene havaintoa. Mutta itseäni pitkään yliopiston viestinnässä toimineena on aina ihmetyttänyt, miten eri maailmoissa seura ja säätiö ovat kuitenkin eläneet. Seuran vastaus muuttuneisiin olosuhteisiin oli laajan neuvottelukunnan perustaminen, jolla pyrittiin rakentamaan yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan ja yliopiston sidosryhmiin. Tosin Vareksen kirjassa tullaan pääosin siihen tulokseen, ettei neuvottelukunnan toiminta ole täyttänyt siihen asetettuja toiveita. Varsin saman tyyppinen yliopiston yhteiskuntasuhteisiin liittyvä tarkoitus on ollut myös Yliopistosäätiön hallintoneuvostolla (aiemmin valtuuskunta). Tuntuu, ettei seuran ja säätiön erillisen olemassaolon tarpeellisuutta koskaan kyseenalaistettu.

Kysymys, joka Vareksen kirjassa jää mielestäni myös hiukan pintapuoliselle käsittelylle, on 1990-luvun lopulla virinneet hankkeet yliopiston alumnitoiminnan kehittämiseksi. Vares toteaa, että Yliopistoseura oli mukana alumnitoiminnan suunnittelussa yhdessä yliopiston ja yliopistosäätiön kanssa, mutta että alumnitoiminta ei kuitenkaan välttämättä ollut seuran kaltaisen järjestön ominta alaa. Hän viittaa seuran hallituksen kantaan tämän käsitellessä rehtorin asettaman alumniasiaa pohtineen työryhmän muistiota. Sen mukaan ”Seuraa ei tarvittu eikä kaivattu sateenvarjo-organisaatioksi”.

Näin yksioikoinen tilanne ei kuitenkaan ollut. Itse toimin sattumoisin mainitun vararehtori Aimo Salmen johtaman työryhmän sihteerinä. Työryhmässä nähtiin, että Yliopistoseuralla voisi olla jo oman historiansa tähden hyvinkin merkittävä ja ainutlaatuinen rooli Turun yliopiston alumnitoiminnan kehittämisessä. Se, ettei ajatus edistynyt, johtui ymmärtääkseni ennen muuta toisaalta yliopistoseuran ja toisaalta alumnitoiminnasta yliopiston puolella vastanneen viestinnän johtohenkilöiden asenteista ja pyrkimyksestä varjella omia ”reviirejään”. Seuran johto halusi ennen kaikkea vaalia historiallisia perinteitä, kun taas viestinnässä tämä nähtiin painolastiksi ja mallia haettiin uusista anglosaksisista alumnitoiminnan muodoista. Vastaavanlainen tausta oli myös pitkään jatkuneessa keskustelussa ja kiistassakin seuran lehden Phoenixin ja yliopiston tiedotuslehti Auroran yhdistämisestä, jota Vares käsittelee seuran näkökulmasta omassa luvussaan.

Odotukset korkealla

Kaiken kaikkiaan Vareksen Yliopistontekijät muodostaa korkeatasoisen katsauksen kansallisesti merkittävän kulttuurilaitoksen syntymiseen Suomen itsenäistymisen pyörteissä ja sen taustaryhmien vaiheisiin muuttuvan yhteiskunnan mukana.

Kirjan kaunis ja selkeä ulkoasu ansaitsee myös kiitoksen. Se on Hanna Oksasen taattua käsialaa. Myös kuvitus on upea. Tavanomaisesta kiireestä lienee johtunut, että monien kuvatekstien informaatio on jäänyt turhan puutteelliseksi. Teksti on selkeää ja virheetöntä. Yhden virheen tosin löysin. Vares puhuu toistuvasti Leskirouva Tekla Järnefeltistä (s. 100, 101), joka lahjoitti varat V.A. Koskenniemen professuuria varten. Rouvan sukunimi ei kuitenkaan ollut Järnefelt vaan Järnström. Hän oli ollut Koskenniemen Maija-siskon luokkatoveri.

Turun yliopisto täyttää sata vuotta 2020. Silloin julkaistaan Vesa Vareksen kirjoittama yliopiston historia. Teoksessa epäilemättä valottuvat tarkemmin myös nyt osin avoimeksi jääneet yliopiston ja sen taustayhteisöjen suhteet ja yhteiskunnalliset kytkennät myöhemmiltäkin ajoilta. Odotukset ovat korkealla.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Turun Suomalaisen yliopistoseuran historia (Turun Suomalainen yliopistoseura): http://yliopistoseura.utu.fi/index.php?page=historia
Turun yliopiston historiaa (Turun yliopisto): http://www.utu.fi/fi/Yliopisto/historia/historia/Sivut/home.aspx

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Timo Niitemaa, VTM, tiedetoimittaja ja tietokirjailija, Turku, timo.niitemaa at utu.fi


Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/yliopiston-perustajasta-perinneyhdistykseksi/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola