[H-verkko] Arvostelu: Liiketoimintaa yli rajojen – itäkarjalaisten taloudellista toimintaa Suomessa

Ke Elo 22 18:01:27 EEST 2018

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Liiketoimintaa yli rajojen – itäkarjalaisten taloudellista toimintaa Suomessa
--------------------------------------------
25.7.2018 | Maare Paloheimo
--------------------------------------------
Pekka Nevalaisen teos avaa uusia näkökulmia erityisesti kulkukaupan ja vähittäiskaupan historiaan. Se on ensimmäinen kattava esitys itäkarjalaisten Suomessa harjoittamasta taloudellisesta toiminnasta, sen kehityksestä ja merkityksestä erilaisten taloudellisten ja poliittisten suhdanteiden aikana. Teoksen pääpaino on lähinnä 1800-luvulla, mutta kirjoittaja jatkaa itäkarjalaisten monipuolisen liiketoiminnan tarkastelua aina 1980- ja 1990-lukujen vaihteeseen. Vaikka moni itäkarjalainen yrittäjä aloitti käytännössä tyhjästä, heidän joukostaan nousi niin paikallistason kuin koko maan kannalta merkittäviä taloudellisia toimijoita. Osa näistä yrittäjistä palkittiin kauppaneuvoksen arvonimellä.
--------------------------------------------
Nevalainen, Pekka: Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin. Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa. SKS, 2016. 294 sivua. ISBN 978-952-222-737-9.
--------------------------------------------

Pekka Nevalaisen teoksen alkuosassa pääpaino on Itä-Karjalasta lähtöisin olleiden yrittäjien kaupallisissa aktiviteetteissa 1800-luvun suomalaisella maaseudulla. Kulkukaupan ja vähittäiskaupan yleisten kehityslinjojen esittelyn ohella esiin nostetaan myös yksittäisten kauppamiesten, ”laukkureiden” tai ”laukkuryssien”, tarinat ja tätä kautta tuodaan lisäväriä maaseudun kaupallisten olojen muutoksen kuvaukselle.

Kirjoittaja esittelee eri puolilta Itä-Karjalaa kulkukaupalle lähteneitä ja kertoo Aunuksen ja Vienan miesten olleen tunnetuimpaa ja samalla tutuimpaa joukkoa suomalaisella maaseudulla. Erilaisten lähdetietojen avulla hahmotellaan myös kulkukauppiaiden lukumääriä ja kulkureittejä Itä-Karjalan syrjäisimmistäkin pikkukylistä Suomen eri puolille. Kulkureitit ja kauppa-alueet vakiintuivat ajan mittaan: usein tietyiltä alueilta lähtöisin olleet kulkukauppiaat päätyivät kaupan tekoon tietylle maantieteelliselle alueelle. Taustalla vaikutti usein verkostoituminen: samasta kylästä tai samasta perhe- tai sukupiiristä hakeuduttiin kauppamatkoilla samoille seuduille, joissa kenties oli tietyt, sovitut majapaikat tai mahdollisuus hankkia uusia myyntiartikkeleita keskitetysti. Teos rakentaakin kuvan verkostoista ja mekanismeista, jotka mahdollistivat kulkukaupan kehittymisen laajamittaisemmaksi liiketoiminnaksi kaukana  kauppamiesten varsinaisilta kotiseuduilta.

Kirjoittaja kuvaa kattavasti tekijöitä, jotka etenkin 1800-luvulla ajoivat itäkarjalaisia ”leivän metsästykseen” rajan yli Suomen puolelle ja toisaalta myös niitä syitä, jotka vetivät heitä Suomeen käymään kauppaa vaivalloisista kulkuyhteyksistä huolimatta. Puutteellisten liikenneolojen takia Suomeen kuljettiin erityisesti vesireittejä pitkin (kesällä veneellä, talvella jääteitä pitkin) tai siitä mistä kätevimmin sattui pääsemään. Onnettomat liikenneyhteydet eivät estäneet liikettä vaan ”rahvasta kuitenkin tramppasi rajan yli niin, että tanner tömisi ja pajukot heiluivat” (s. 38).

Teoksen ytimessä onkin pitkälti rajan tai rajojen ylittäminen. Tarkasteltaessa itäkarjalaisten Suomeen suuntautuneen liiketoiminnan kehitystä ja muutosta pitkällä aikavälillä sivutaan niin valtiollisten, taloudellisten, uskonnollisten, sosiaalisten, kulttuurillisten kuin kielellisten rajojen ylittämistä tai vastaavasti niiden – erityisesti liiketoiminnalle – aiheuttamia esteitä. Itäkarjalaisten kohdalla kyse ei siis aina ollut konkreettisista, näkyvistä rajoista vaan myös yhteiskunnan sisäiset raja-aidoista tai rajoituksista, jotka säätelivät esimerkiksi sitä kuka sai harjoittaa mitäkin elinkeinoa ja millä ehdoilla.

Kulkukauppiaat toimivat käytännössä harmaalla alueella, sillä kulkukauppa oli lainvastaista toimintaa koko 1800-luvun ajan. Kieltoja ja rajoituksia julkaistiin tasaiseen tahtiin, kun hallinto pyrki suitsimaan kulkukauppaa maaseudulla. Toimien vaikutukset jäivät toivottua vaisummiksi, sillä käytännössä virkamiesten resurssit eivät riittäneet alati liikkuvien kauppiaiden kannoilla pysyttelemiseen. Kielloista, määräyksistä ja etenkin lehdissä esitetyistä erilaisista syytöksistä huolimatta itäkarjalaiset kiertelivät ahkerasti ympäri Suomea, sillä asiakaskuntaa ja kysyntää riitti. Kulkukauppiaiden selkeä kilpailuetu oli myyntiartikkeleiden tuominen suoraan potentiaalisen asiakaskunnan ulottuville: heidän kantamuksistaan kaiveltiin maaseutukylien vähäisimpienkin mökkien asukkaiden eteen kulutustuotteita, joita oli saatavilla vain kaupungeissa.

Teos tuokin hyvin esille, miten tietyillä paikkakunnilla ”sutkeihin” ja asiakaspalveluhenkisiin laukkukauppiaihin suhtauduttiin lämpimästi ja heidän markkinahenkisiä vierailuja odotettiin, koska ne katkaisivat maaseutukylien arkisen aherruksen. Osa maaseutuväestöstä selvästi suojeli kauppiaita sekä varoi ilmiantamasta näitä viranomaisille. Vaikka itäkarjalaiset laukkukauppiaat useimmiten nauttivat maaseudun asukkaiden suosiota, mahtui heidän joukkoonsa niitäkin, jotka saavuttivat epäilyttävien kauppatapojensa tai huonon käytöksensä takia ikävän jälkimaineen ja sitä kautta muutkin leimautuivat. Tekijä kuvaa miten joillakin paikkakunnilla kulkukauppiaiden suhteet paikallisväestöön olivat kireämmät ja paikallisviranomaiset jahtasivat kulkijoita talosta toiseen. Kohtaamiset saattoivat äityä väkivaltaisiksi nujakoiksikin. Joskus matkaa tekevä kauppamies menetti nujakoinnin seurauksena arvokkaat kantamuksensa ja rahansa – ja pahimmassa tapauksessa henkensä.

Kulkukauppiaiden tavaravalikoima oli monenkirjava, aina rihkamasta ja pienistä tarve-esineistä elintarvikkeisiin ja kankaisiin. Paheksuntaa ja epäsopua aiheutti erityisesti alkoholin myynti, mihin osa kauppiaista osallistui. Kauppiaiden yhteydet Venäjän kaupallisiin keskuksiin takasivat erikoisempienkin tavaroiden ja kangaslaatujen saatavuuden sekä mahdollisesti myös paikallisia kauppiaita edullisemmat hinnat. Tavaravalikoima myös muuttui asiakaskunnan vaatimustason noustessa. Teos ei varsinaisesti kiinnity kulutustutkimuksen kenttään, mutta maaseudun väestön kulutusmahdollisuuksista ja -käyttäytymisestä kiinnostunut lukija saa teoksen värikkäistä yksityiskohdista tietoa myös tästä aihepiiristä. Käytännössä kulkukaupan ja teoksen loppupuolella myös maaseudun kauppaverkoston kasvun kuvaus muodostaa kertomuksen maaseudulla tapahtuneesta muutoksesta: teos valaiseekin omalta osaltaan sitä, miten maaseudun asukkaat siirtyivät yhä enemmän osto- ja valmistuotteiden kulutukseen.

Voin ja puutavaran myynti sekä palkkatyömahdollisuuksien avautuminen – esimerkiksi työskentely 1800-luvun loppupuolen suurilla savotoilla – lisäsivät kierrossa olevan käteisen rahan määrää maaseudulla, mikä heijastui myös kulutustuotteiden kysynnän kasvuun. Maaseudun asukkaat vaurastuivat vähitellen 1800-luvun edetessä, mikä myös laajensi itäkarjalaisten – ja toki muidenkin – kauppiaiden potentiaalista asiakaskuntaa. Elintason kohoaminen ja suomalaisen maaseudun vaurastuminen heijastui kauppiaiden kotiseuduille asti: vaurastuneiden kauppamiesten vaatimattoman harmaissa kotikylissä rakennuskanta muuttui, kun Suomesta kerättyä vaurautta sijoitettiin komeiden pytinkien rakentamiseen. Kaupalla koottua varallisuutta valui myös laajemmalle joukolle, kun menestyneet kauppiaat harjoittivat hyväntekeväisyystoimintaa ja kehittivät entisten kotikyliensä oloja.

Tärkeä maaseudun oloja muuttanut murroskohta oli vuoden 1859 kauppa-asetus, jonka voimaantulon myötä maaseudulle sai perustaa kauppaliikkeitä. Kaupan perustajalta vaadittiin Suomen kansalaisuutta, mutta itäkarjalaiset saattoivat kuitenkin laittaa myymälän pystyyn suomalaisen edusmiehen nimissä. Vuoden 1879 elinkeinovapaus poisti jäljelle jääneitä rajoituksia ja vapautti tilaa uusille yrittäjille. Itäkarjalaiset perustivat pysyviä kauppaliikkeitä erityisen innokkaasti alueilla, joissa heillä oli pitkät perinteet kulkukaupassa ja joissa heihin oli suhtauduttu suopeasti. Maakauppojen verkosto oli kuitenkin monin paikoin varsin puutteellinen, mikä jätti edelleen tilaa ja tarvetta maata kiertävien laukkukauppiaiden toiminnalle.

Kirjoittaja näyttää tehneen sangen perusteellista työtä itäkarjalaisia maakauppiaita jäljittäessään. Kauppiaiden runsas lukumäärä, olinpaikkojen – ja nimien kirjoitusasujen – vaihtaminen sekä lyhyeksi jäänyt kauppiaan ura ovat tehneet selvitystyöstä paikoin haasteellista. Kirjoittaja mainitseekin, että esimerkiksi Pohjanmaan kohdalla on huomioitu vain näkyvyyttä saaneita ja pidemmän aikaa toimineita kauppiaita 1800-luvun loppupuolelta (s. 171). Pysyvän kauppaliikkeen perustaminen tarkoitti monissa tapauksissa juurtumista Suomeen ja mahdollisesti myös sosiaalista nousua.

Kaupallisen toiminnan vähittäinen vapautuminen sääntelystä 1800-luvun loppupuolella merkitsi vähittäiskauppojen määrän ripeää kasvua. Kasvu tapahtui kuitenkin osin ilman realistista pohjaa ja nopean kasvuvauhdin kääntöpuolena oli kauppaliikkeiden runsaslukuiset konkurssit. Velat, huono kaupanpito tai asiakaspula kaatoivat aloittelevia ja kokeneempiakin kauppiaita. Teos ei kuitenkaan retostele konkurssitapausten yksityiskohtaiskohdilla vaan asiallisesti säästää jälkipolvet mahdolliselta mielipahalta (s. 210).

Vaikka maaseudun kauppaverkoston kehittyminen ja yleensäkin yhteiskunnan muutos kutisti kulkukaupan elintilaa ja vei siltä elinvoimaa 1900-luvun alkuun tultaessa, itäkarjalaiset kulkukauppiaat eivät silti vielä tuolloin olleet täysin kadonneet Suomesta. 1930-luvulle tultaessa aika ajoi kuitenkin kulkukauppatoiminnan ohi ja itäkarjalaisten keskuudessa se hiipui marginaali-ilmiöksi. Oma lukunsa tässä on myös Itä-Karjalan oman taloudellisen tilan vähittäisellä kehittymisellä. 1900-luvun alkupuolella – ja osin jo sitä ennen – itäkarjalaiset löysivät kuitenkin Suomessa uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Monet yrittäjät saivat tuloja useista eri lähteistä, mutta kiristyvän kilpailun paineessa tapahtui myös erikoistumista tietyille aloille.

Teoksen loppupuolella kuvataan myös itäkarjalaisten liikemiesten harjoittamaa yritystoimintaa, joka ulottui vähittäiskaupasta vaateteollisuuteen ja sahateollisuudesta teknologiateollisuuteen, aina 1980- ja 1990-luvun vaihteeseen asti. Etevimmät liikemiehet loivat menestyviä yrityksiä, jotka kasvoivat suurliikkeiksi ja maakunnallisiksi vaikuttajiksi. Esimerkkinä näistä voisi mainita vaikka Lieksan ja Nurmeksen kauppayhtiöt, joiden palveluksessa toimineista itäkarjalaislähtöisistä miehistä neljä palkittiin kauppaneuvoksen arvolla. Muita tunnettuja menestyjiä olivat esimerkiksi Mattisen Teollisuus Oy ja Mitro Oy. Näistä ensimmäinen toimi vaatetusteollisuudessa ja nousi menestykseen James-farmareiden kysynnän räjähtäessä 1960-luvun alussa.

Itäkarjalaislähtöisten yrittäjien liiketoimintaa koetteli kuitenkin samat haasteet kuin muitakin yrittäjiä. Kaupan alaa koettelivat rakennemuutos, kauppaverkoston kutistuminen ja asiakkaiden kulutuskäyttämisen muutokset sekä alan keskittyminen yhä harvempien toimijoiden käsiin, mikä vei pohjaa toiminnan jatkamiselta. Myös vaateteollisuuden 1950-luvulla alkaneella kultakaudella kasvaneet ja menestykseen nousseet toimijat ajautuivat vähitellen vaikeuksiin. Tämän itäkarjalaisille yrittäjille tärkeän alan tuottavuutta nakersi myös kulutustottumusten muutokset ja ulkomaisen kilpailun paine. Perinteisten alojen korvaajiksi löytyi kuitenkin uusia, tuottavampia tulonlähteitä, joita sivutaan lyhyesti teoksen lopussa.

Pekka Nevalaisen ”Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin. Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa” on kaikin puolin lukijaystävällinen, selkeä ja teksti etenee pääosin kronologisesti. Kirjoittaja on taitava kertomaan mukaansa tempaavia tarinoita ja pitämään yllä lukijan kiinnostusta. Kielenkäyttö on hyvin värikästä ja hersyvät ilmaisut tekevät tekstistä paikoitellen hyvinkin lennokasta. Teos pohjaa kulkukaupan osalta aiemmin tehtyihin tutkimuksiin, mutta siinä on hyödynnetty myös uutta lähdeaineistoa. Teoksessa onkin käytetty monipuolista lähdeaineistoa: mukana on muun muassa kirjallisia lähteitä, sanoma- ja aikakauslehtien artikkeleita, muistelmia sekä haastatteluja, joita itäkarjalaisia laukkukauppiaita aiemmin tutkinut Maiju Keynäs on tehnyt. Paikoitellen lähdeaineisto olisi tosin voinut nojata vahvemmin esimerkiksi paikallishistorialliseen tutkimuskirjallisuuteen eräiden internet-lähteiden sijaan. Teoksen kuvitus on harkittua ja täydentää hyvin tekstiä.

Teoksen laaja ajallinen ja maantieteellinen kattavuus sekä toisaalta taas yksityiskohtaiset tiedot, lähdeluettelo ja laaja henkilöhakemisto tuovat varmasti lisäarvoa esimerkiksi itäkarjalaisia juuriaan etsiville sukututkijoille. Sukututkijoiden ohella teos sopii esimerkiksi maaseudun kaupallisista oloista, niiden kehittymisestä sekä yleensäkin kulutuskulttuurin kehittymisestä kiinnostuneille lukijoille.

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Maare Paloheimo, FT, Universität Greifswald ja The Leibniz Institute for East and Southeast European Studies (Regensburg), paloheimot at uni-greifswald.de

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/?post_type=review&p=30689
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola