[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Valkopyykkiä ja kriittisesti luettuja kauhukertomuksia kolmannesta valtakunnasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tommi Kotonen <tommi.kotonen at jyu.fi> tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
von Schirach, Henriette: Herraskansaa: Elämäni natsieliitin sisäpiirissä
(Der Preis der Herrlichkeit: Erfahrene Zeitgeschichte). Kääntänyt Maija
Isola. Minerva, 2017. 376 sivua.
Koren, Yehuda; Negev, Eilat: Auschwitzin seitsemän kääpiötä:  Ovitzin
perheen selviytymistarina (Giants - the dwarfs of Auschwitz). Kääntänyt Jyrki
K. Talvitie. Minerva, 2017. 316 sivua.


Valkopyykkiä ja kriittisesti luettuja kauhukertomuksia kolmannesta
valtakunnasta
---------------------------------------------------------

Hitlerin valtakaudesta ja kolmannesta valtakunnasta on julkaistu kirjallisuutta
hyllymetreittäin, eikä kirjojen tulvalle näy loppua. Muistelmakirjallisuus
näyttää olleen viime vuosina erityisen suosittua. Niissä näkökulmat
vaihtelevat aikalaiskertomuksista aivan viime vuosina tallennettuihin
muistikuviin, ja tekijöiden kertomuksista uhrien kokemuksiin. Kaikessa
moniulotteisuudessaankin muistelmakirjallisuus kertoo jotain myös vallitsevasta
historiakuvasta – siitä mikä on tärkeää, siitä mitä on kritisoitava, ja
siitä mikä ansaitsee ylipäätään tulla tallennetuksi. Lukukokemuksena ja
rinnakkain tarkasteltuna Henriette von Schirachin ja Ovitzin perheen tarinat
ovat lähinnä hämmentäviä.

 

Hitler-Jugendin johtajan Baldur von Schirachin vaimon Henrietten muistelmat ovat
erikoista luettavaa. 1950-luvulla kirjoitetussa teoksessa kertoja elää
pikemminkin menneen loistossa kuin silloisessa kurjuudessa. Saksalaisten
kohtaloita ja kärsimyksiä ei toki piiloteta tai silotella, vaan ne asetetaan
rinnan muiden kärsimyksien kanssa – mikä sopi hyvin silloiseen saksalaiseen
poliittiseen ilmapiriin, jossa ainakin joidenkuiden ajatuksissa Saksa oli
Hitlerin uhri numero yksi. Muistelmissa Hitler ja hänen ajamansa ”uusi
järjestys” oli syypää menneisiin ja nykyisiin kärsimyksiin. Tosin
Hitlerkin muuttui kuvauksen mukaan alkuvuosien mukavasta sedästä
pakkomielteiseksi diktaattoriksi – kuvaus alleviivaa sitä, että aatteeseen
varhain mukaan tulleet toimivat ainakin myöhempien selityksiensä mukaan
hyvässä uskossa.



Kuva: Baldur von Schirach, Henriette Hoffman ja Adolf Hitler Baldurin ja
Henriettan häissä.

Henriette von Schirach (1913-1992) kuului kolmannen valtakunnan todelliseen
eliittiin, ja tunsi Hitlerin jo tämän uran alkuvaiheista lähtien. Tavatessaan
ensimmäisen kerran Hitlerin hän oli vielä lapsi; hänen isänsä puolestaan
oli Hitlerin hovivalokuvaaja Heinrich Hoffmann. Eliitin jäsenenä von Schirach
saattoi ottaa sellaisia vapauksia, joista muut olisivat joutuneet vaikeuksiin.
Näihin vapauksiin kuului muun muassa mahdollisuus nauttia amerikkalaisista ja
venäläisistä elokuvista sekä ”rappiotaiteesta”. Muistelmissa kerrotaan
siitäkin, miten hänen miehensä Baldur von Schirachin henkilökunta järjesti
passeja juutalaistuttavilleen.

Ilman suuria seuraamuksia rouva von Schirach saattoi myös valittaa Hitlerille
Hollannin juutalaisten kohtelusta, joiden kokoamista hän joutui todistamaan.
Teoksessa kuvataan, miten Hitler raivostui kesken illanvieton, ja von Schirachit
joutuivat lähtemään kiireellä pois. Pariskuntaa ei rouvan mukaan enää
kutsuttu vierailuille Hitlerin huvilalle – miehensä tosin jatkoi
käyntejään, joten miksikään ”epähenkilöiksi” he eivät muuttuneet
vaikka rouva von Schirach muistelmissaan niin antaakin ymmärtää. Ja
omatuntonsakin rouva löysi vasta kun 60 000 Wienin juutalaista oli jo
kuljetettu itään heidän kotioveltaan, kuten illanvietossa läsnä ollut
Joseph Goebbels päiväkirjassaan kyynisesti totesi.



Kuva: Henriette Hoffman- Schirach, Rudolf Hess and Baldur von Schirach.

Hitlerin hallinto nostalgisoituna

Von Schirachin teos sopii aikaansa sikäli, että omat kansalliset kärsimykset
olivat muisteloissa muutoinkin enemmän läsnä, ja holokaustista tuli osa
universaalia kärsimyskuvastoa vasta myöhemmin. Mutta von Schirachin muistelmat
eivät kovin tehokkaasti tuota silloistakaan ajankuvaa onnistu välittämään,
vaan kaikki paha ja ikävä on melkein kuin taustakuvaa menneelle loistolle ja
”ihanille ajoille”, ”Schöne Zeiten”, kuten Treblinkan entinen
komendantti aikanaan nimesi leirielämää esittävän valokuvakansionsa.
Selvää on, että Henriette tiesi mitä juutalaisille tapahtui, tai ainakin
ymmärsi kuljetuksien brutaaliuden, mutta itsessään juutalaisvastaista
politiikkaa hän ei protestoinut. Kuljetukset olivat kuin esteettinen
häiriötekijä muutoin suurenmoisessa elämässä.

Aikatasojen jatkuva limittyminen tuo teokseen keveyden tuntua. Jos esityksessä
oli tragedian ja dramatiikan tajua, voisi siitä löytää kenties paralleeleja
Ezra Poundin Pisan lauluihin, menneisyyden loiston kuvauksille, jotka Pound
kirjoitti puolittaisen hulluuden tilassa vankihäkissään – Pisassa vankeja
pidettiin vuonna 1945 torilla häkeissä, joihin von Schirachkin viittaa. Mutta
rouva von Schirachille vankihäkkien kauhut eivät ole varsinaisesti
todellisuutta – hänen lyhyet vankeusjaksonsakin tuntuvat menevän mukavasti
ruokareseptejä jaellessa. Kuvaa särkevät ainoastaan ajoittain ilmaantuvat
ikävät ja röyhkeät liittoutuneiden edustajat, jotka varastavat palasia
nostalgiasta arvoesineiden muodossa.  Nürnbergin oikeudenkäyntiä vankilassa
odottavan Baldur von Schirachin kanssa käyty kirjeenvaihto kuvastaa oikeastaan
koko teoksen sielunmaisemaa:

”Pakenimme todellisuuden kauhuja hienolle, vaaleanvihreälle
kirjepaperille”. 



Kuva: Henriette Schirach Hitlerin loma-asunnolla Berghofissa.

Kiinnostavimmillaan ja avoimimmillaan teos on kenties kansallissosialistien
alkuvuosia kuvatessaan. Noista vuosista välittyy aito innostus ja ihailu
saksalaista kulttuuria kohtaan. Samoin Wienin vuosien kuvaus on eloisaa ja
vivahteikasta, vaikka eliittipiireissä pitäytyvää kertomusta voikin peilata
sitä vasten mistä kaikesta von Schirach vaikeni. Ihailu monikulttuurisen
Wienin värikkyyttä kohtaan vaikuttaa silti aidolta. Vuonna 2006 laadituissa
jälkisanoissa kirjoittajan poika arvioi Henrietten säilyttäneen luovuutensa
ja lapsenomaisuutensa kautta koko elämänsä, ja toimi vaistojensa varassa.
Tämä välittyy teoksesta, josta erityistä syvällistä analyysia tai vahvasti
omakohtaisia tuntemuksia on vaikea löytää. 

Teokseen liitetty lyhyt akateeminen esipuhe valottaa hiukan taustoja
kirjoittajasta, joka sittemmin kuvasi Hitleriä ”hyväntahtoisena setänä”.
Sellaisenaan esipuhe on kuitenkin riittämätön häivyttämään teoksen
epätodellista tuntua. Kyse ei tietysti ole siitä ettei kirjoittajan kokemus
vastaisi kuvausta, että kuva olisi valheellinen. Se on epäilemättä hänen
kuvansa, hieman lapsellisen esteetikon hetkittäin sentimentaalinenkin kuvaus,
ja kaikessa pinnallisuudessaan tavallaan kiehtova. Sikäli teos ehkä kertoo
jotain enemmän kolmannesta valtakunnasta ja Hitlerin viehätysvoimasta kuin
moni kauhutarinoissa ja kurjuudessa vellova selostus pahuuden ulkoisista
manifestaatioista.

Ovitzin perheen tarina: Auschwitz, Mengele, ihmiskokeet 

Jotain aivan muuta edustaa Yehuda Korenin ja Eilat Negevin kertomus
Auschwitzista. Transilvanialaisista seitsemästä juutalaisesta
”kääpiöstä” kertovassa tarinassa seurataan Ovitzin perheen vaiheita
Romaniassa, heidän päätymistään tuhoamisleirille, sekä elämää
Israelissa sodan jälkeen. Tarina pohjaa muun muassa haastatteluihin ja
arkistomateriaaleihin, ja sen koonneet Koren ja Negev ovat israelilaisia
toimittajia. Kertomuksessa taustoitetaan melko laajasti ”kääpiöiden” eli
lyhytkasvuisten ihmisten kulttuurihistoriaa, jonka kautta selviytymistarinakin
muuttuu ymmärrettävämmäksi. Suomentajan termivalintaa, lyhytkasvuisten
kutsumista johdonmukaisesti kääpiöiksi voi kylläkin pitää epäkorrektina.



Kuva: Ovitzin perheen jäseniä. Qvitzit olivat Romanian juutalaisia
näyttelijöitä ja muusikoita. 

Lyhytkasvuisuus tavallaan pelasti Ovitzin perheen: heidät valikoitiin
Auschwitzissa tohtori Josef Mengelen lääketieteellisiin kokeisiin, ja tätä
tarkoitusta varten heidät myös pidettiin erillään muista vangeista.
Erityisesti jatkuvat verikokeet kuitenkin heikensivät heitä, eivätkä pienet
lisät ruoka-annoksiin kompensoineet sitä. Muista vangeista erillään heillä
ei myöskään ollut mahdollisuutta ”organisoida” itselleen lisäannoksia
tai muita leirillä selviytymistä edistäviä asioita. Tosin tämäkin muuttui,
kun miehet siirrettiin ”Kanadan” eli vangeilta takavarikoitujen esineiden
varaston lähistölle. Vaikka Auschwitzin oloissa sana kuulostaakin erikoiselta,
olivat he monella tapaa etuoikeutettuja. Ja paradoksi sekin ehkä, mutta ilman
Mengeleä he eivät olisi selvinneet, ja siksi he pelkäsivät tämän kokeiden
loppumista.  

Muistelmakirjallisuus ja tulkinnan tasot

Ovitzin perheen tarinassa kerronta poikkeaa monella tavoin von Schirachin
tekstistä. Esimerkiksi aikatasoja ei juuri limitetä vaan tarina seuraa
tarkasti kronologiaa. Teoksen toimittajat myös korjaavat tutkimustiedon
perusteella haastattelijoiden esittämiä näkemyksiä. He pitävät
epäuskottavana muun muassa perheen kertomusta pelastumisestaan kaasukammiosta
aivan viime hetkellä. Tällaisia pelastuskertomuksia tunnetaan jonkin verran,
mutta useimmiten niissä lieneekin kyse väärinkäsityksestä johtuen huhuista
ja siitä, etteivät saapuneet tunteneet leirin oloja ja rakennetta.
 Muutoinkin toimittajat ovat tehneet melko tarkkaa työtä selvittäessään
leirin oloja.

Mitään suoranaista haittaa tuskin onkaan siitä, että todistajien
virheellisiä kertomuksia pyritään analysoimaan muun aineiston valossa. Sitä
vastoin jo suoranaiseksi inttämiseksi menee sivukaupalla eritelty kysymys
siitä, esiintyivätkö Ovitzit leirillä myös saksalaisille. Ovitzit
kiistivät esiintymiset muiden vankien todistuksista huolimatta, koska se oli
heille mielestään häpeäksi. Sen todisteluun, että he peittelivät asiaa,
käytetään runsaasti tilaa, mutta syyt siihen kuitataan parilla rivillä. Sama
pätee myös joihinkin muihin kertomuksiin, kuten huhuihin Ovitzien kuolemasta
leirillä. Kirjoittajat käyvät merkillisellä tavalla polemiikkia
silminnäkijöitä vastaan, ja itse tarinan kerronta, ”se miten se oikeasti
meni”, jää jopa hetkittäin sivuraiteelle. Erikoista tämä on sikälikin,
että tätä metakerrontaa ei perustella juuri mitenkään. Toisaalta
kirjoittajien omia päätelmiä ei ole mahdollista tarkemmin arvioida, koska
teoksessa ei käytetä lähdeviitteitä.



Kuva: Sarah - Elizabeth and Perla Ovitz

Toisin kuin von Schirachin monologin osalta on laita, Ovitzin perheen tarinaa ei
siis esitetä vain kohdehenkilöiden näkökulmasta, vaan mukaan on otettu myös
muita, usein kriittisiäkin todistajia sekä dokumenttiaineistoa joka ei aina
tue perheen kertomusta. Toiset leirivangitkin saattoivat suhtautua paikoin
halveksuvasti perheen toimintaan ja etuoikeuksiin. Jos nämä kaksi tarinaa
asetetaan rinnakkain julkaisuina, ei voi välttyä havaitsemasta, että
kolmannen valtakunnan eliittiin kuuluva saa äänensä julki sellaisenaan ja
vailla soraääniä, kun taas heidän uhrinsa asetetaan monelta suunnalta
kriittiseen valoon.

Tulkintatapa heijastelee tavallaan jo historiankirjoituksestakin tuttua
asetelmaa: etusijalla ovat pitkään olleet tekijöiden lausunnot sekä
saksalaiset aikalaisdokumentit. Vasta oikeastaan viimeisen parin vuosikymmenen
ajan on myös uhrien näkökulma päässyt oleelliseksi osaksi
historiankirjoitusta, ja edelleen muu kuin saksalainen dokumenttiaineisto on
tutkimuksen kannalta usein toissijaisessa asemassa. Toki tilanne tältä osin on
viime vuosina jonkin verran muuttunut erityisesti itäeurooppalaisten
arkistoaineistojen tullessa laajemmin hyödynnetyksi. 

Omanlaisensa jännite piilee myös suhtautumisessa aikalaiskertomuksiin ja
myöhempiin muisteluihin: aikalaiskertomukset ja aikalaisdokumentit ovat sitä
”aitoa” ja ”todellista” historiaa, johon ei tarvitse puuttua ja jota ei
tarvitse kommentoida. Myöhempiä kertomuksia taas sävyttää muualta kuultu,
muistin hataruus, traumat ja kärsimykset. Kun aikalaisaineisto otetaan
sellaisenaan historiallisena tosiseikkana, hämärtyy kuitenkin se, että samat
reunaehdot pätevät ja vääristymät vallitsevat senkin suhteen. Joskus vasta
aika paljastaa oleellisen. Henriette von Schirachin tapauksessa hän ryhtyi
vasta vanhuusiällään puhumaan avoimen lämpimästi suhteestaan Hitlerin
hallintoon ja hänen persoonaansa. Ehkäpä nämä tekstit olisi myös
kannattanut suomentaa, kommentaarien kera jopa?

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/