[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomi - avoin tapaus vuosisadasta toiseen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sirkka Ahonen <sirkka.ahonen at helsinki.fi> professori emerita, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nils Erik Villsstrand & Petri Karonen (toim.: Öppet fall. Finlands historia som
möjligheter och alternativ 1417-2017. Svenska litteratursällskapet i Finland,
2017. 294 sivua.


Suomi - avoin tapaus vuosisadasta toiseen
---------------------------------------------------------

Öppet fall on kolmen yliopiston Suomen historian asiantuntijoiden
itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi kirjoittama antologia, jossa maan historiaa
käydään lävitse eri vuosisatojen toteutumattomien vaihtoehtojen valossa.
Kirja on vastapaino Suomen historian kertomiselle "joulukuun 6.päivän
tirkistysaukosta". Suomen kohtalo on yhtä avoin vuonna 2017 kuin se oli vuonna
1417. Kirja edustaa  kontrafaktuaalista historiaa, jota käytetään
kirkastamaan historian toimijoiden tosiasiallisten valintojen merkitystä. 

 

Åbo Akademin pohjoismaiden historian professorin Nils Erik Villstrandinja
Jyväskylän yliopiston Suomen historian professorin Petri Karosen yhdessä
toimittama antologia Öppet fallhyödyntää Suomen itsenäisyyden juhlavuoden
1917 viettäjien intoa katsoa taaksepäin Suomen pitkään historiaan. Aikana
jolloin kansakuntien pitkän linjan historioita kirjoitetaan lähinnä vain
oppikirjatarkoituksiin, tutkijoiden hanke on kiinnostava. Miten uhmata
historiateoreetikkojen kantaa, jonka mukaan pitkän linjan historian kertomus ei
voi olla objektiivinen. Kertomus edellyttää koossa pysyäkseen yhtenäistä
näkökulmaa ja keskittymistä valittuihin toimijoihin.

Öppet fall -teoksen toimittajat ovat ratkaisseet ongelman luovasti. He
sanoutuvat johdantoluvussa painokkaasti irti historiallisesta determinismistä
ja sitoutuvat näkemykseen, jonka mukaan menneisyyden tapahtumat pohjautuivat
aina toimijoiden valintoihin ja historia siksi koostuu paitsi toteutetuista
teoista myös käyttämättömistä mutta olemassa olleista vaihtoehdoista.
Tältä pohjalta he rakentavat esityksen kymmenestä Suomen historian eri
vuosisatoja edustavasta vuodesta jotka kaikki päättyvät lukuun 17.
Ensimmäinen on 1417 ja viimeinen 2017. Kunkin vuoden ympärille rakentuu luku,
jossa kirjoittaja pohtii, mitä vaihtoehtoja ajan toimijoilla todistusaineiston
mukaan kunakin aikana oli. Näin he pystyvät ehdottamaan myös sen, mitä
hylättyjen vaihtoehtojen mukana menetettiin.

Kirjoittajien ajattelutapaa voi kutsua jossitteluksi. Jossittelulla on
historiankirjoittajien piirissä vanhastaan huono maine, koska toteutumatonta
vaihtoehtoista toimintaa ei voi perustaa todistusaineistoon, ja todistusaineisto
ja sen kriittinen käsittely ovat historiantutkimuksen totuudellisuuden takeet.
Miten voi tosissaan väittää mitään tapauksesta, joka ei tapahtunut?
Jossittelu on omiaan luonnontieteissä, jossa kokeelliseen päättelyyn kuuluu
olennaisesti tekijöiden eliminointi: jos tekijä poistetaan, tutkija voi
päätellä, kuuluiko se tapahtuman syihin vai ei. Kun tutkija näin eliminoi
yhden tekijän toisensa perään, hän paljastaa tapahtuman todelliset syyt.
Näin toimitaan tehtäessä kokeita luonnontieteellisessä laboratoriossa.
Ihmistieteissä tarkastelukohdetta ei voi viedä laboratorioon eikä mahdollisia
tekijöitä olettaa ja eliminoida.



Kuva: Antoine Laurent Lavoisier (1743-1794) demonstroi kollegoilleen ilman
koostumusta 1776.

Arkiajattelussa ihmisten ja yhteisöjen asioita koskeva jossittelu 
teoreettisesta epäilyttävyydestään huolimatta tavanomaista. Moni jokamies
pysähtyy arvioimaan, miten olisin saavuttanut tämän tai välttänyt tuon, jos
olisin toiminut toisin. Osa tällaista pohdintaa on toiveajattelua, mutta suuri
osa on toiminnan tarkoitusten kestävyyttä koskevaa rationaalista arviointia.
Toisin kuin jokamies, historiantutkija on kuitenkin sidottu historiallisen
kontingenssin sääntöön. Historiallinen tapahtuma riippuu monista ja yhä
uusien todistusaineistosta esiin nousevista tekijöistä, joiden ajallinen
yhteen osuminen ratkaisee mitä tapahtuu.

Tapahtumien historiallisessa kontingenssissa eri tekijöiden paino vaihtelee
tilanteen mukaan. Uusi tilanteeseen ilmaantunut tekijä vahvistaa tai
heikentää muiden tekijöiden painoa ja saattaa vaikuttaa ratkaisevasti
tapahtumiseen. Tämän toteen näyttämisessä jossittelu on mielekästä. Käyn
seuraavassa lävitse teoksen vuosisataiset merkkikohdat ja niiden aikana
vallinneet liikevoimat sellaisena kuin tekijät ovat ne tapahtumissa
todentaneet. Sen jälkeen palaan takaisin jossittelun eli kontrafaktuaalisen
tiedon ongelmaan

Itsenäinen Suomi 1400-luvulla?

Vuosi 1417 on Sari Katajala-Peltomaan kiinnekohtana Suomen keskiajan
tarkastelussa, joka suuntautuu sekä taakse- että eteenpäin mainitusta
vuodesta. Tarkastelun ytimenä on kysymys Suomen asemasta Ruotsiin nähden.
Kansakunnan rakentamisen kauden suomalaisilla historioitsijoilla oli taipumus
nähdä keskiajan Suomi erillisenä, lähes itsenäisenä poliittisena
yksikkönä. Suomi olisi kansallismielisen historiankirjoituksen mukaan ollut
1200-luvulla itsenäinen piispanvaltio ja 1400-luvulla Kalmarin unionin neljäs
osavaltio. Näin Suomi olisi uuden ajan alkuun asti ollut ”avoin tapaus”
eikä vakiintunut Ruotsin osa. Sari Katajala-Peltomaa spekuloi ajatuksella
Suomesta ensiksi Rooman kirkon ja sittemmin Kalmarin unionin hallitsijan Erik
Pommerilaisen suoraan ohi Ruotsin hallitsemana maana, mutta ei näe vaihtoehtoja
historiallisen todistusaineiston mukaisiksi. Esimerkiksi kansallismielisten
historioitsijoiden vaalima kuva Suomesta keskiaikaisena piispanvaltiona perustuu
siihen, että ajasta kertovat lähteet ovat valtaosalta kirkollisia.

Arkeologia tarjoaa Suomen kansainvälisistä suhteista paljon vivahteikkaamman
kuvan. Oletus unioniajan Suomen itsenäisestä politiikasta pohjautuu taas
kapeasti Viipurin linnanisäntien politiikkaan, joka ei ajanut koko Suomen
asiaa. Venäjästä tuli Ruotsin poliittisessa retoriikassakin
”arkkivihollinen” vasta 1400-luvun lopulla, jolloin Moskova kukisti
Novgorodin ruhtinaskunnan ja terästi länteen kohdistuvaa aggressiota. Näin
keskiaikainen ”itsenäinen Suomi ” ei ollut historiallisesti todellinen
vaihtoehto.

Suomi osana Puolaa?

Vuosi 1517 oli Pohjois-Euroopassa kirkollisen reformaation ja samalla
kansallisvaltioiden synnyn lähtöajankohta. Ulla Koskinen keskittyy luvussaan
Kalmarin unionin purkautumiseen ja kysyy, oliko purkautuminen sittenkin vain
yksi vaihtoehto ja olisivatko Suomen linnanisännät voineet toiminnallaan
jatkaa pohjoismaisen yhtenäisvaltion olemassaoloaan. Samoin hän pohtii
vaihtoehtoa, jonka mukaan Suomi olisi Vaasa-suvun veljesriitoja hyväkseen
käyttäen irtautunut Ruotsista ja liittynyt Puolaan. Koskinen arvioi, ettei
kumpikaan vaihtoehto ollut reaalipoliittisten voimasuhteiden valossa
mahdollinen, vaan Suomi valitsi ”väärän” vaihtoehdon sekä 1521,
asettuessaan Kristian II:n puolelle Kustaa Vaasaa vastaan, että 1596,
puolustaessaan kuningas Sigismundia kruunua tavoittelevaa Kaarle-herttuaa
vastaan. Kummassakin tapauksessa ”väärän” vaihtoehdon valitseminen koitui
Suomen johtavan eliitin tuhoksi.



Kuva: Sigismund III Vasa. 1624. Nationalmuseum Stockholm. Wikimedia Commons.

Vuosi 1617 on kirjan -17 merkkivuosista vuoden 1917 rinnalla ainoa, jolloin
tapahtui täsmällisesti ajoitettava käänne. Se oli Stolbovan rauha, jossa
Ruotsi valtasi Karjalan ja Inkerin (?), ja Itämeren itäosasta tuli
Ruotsalainen sisämeri. Nils Erik Villstrand käsittelee tapausta vaihtoehtona,
joka voitti mutta ilmeni Pyrrhoksen voitoksi.  Siihen oli sisäänrakennettuna
jatkuva sota Venäjää vastaan, jonka alistuminen osaan ilman Itämerelle
aukeavaa satamaa oli epätodennäköistä. Stolbovan rauhan itäraja ei niin
ollen ollut valtakunnalle eikä etenkään Suomelle turvallinen. Riski toteutui
pitkin 1600-lukua käydyissä sodissa ja lopulta koko Itämeren rantaherruuden
menetyksenä Suuressa Pohjan sodassa.

Villstrand katsoo suurvaltakauden kaikkien sotien olleen äärimmäisen
riskillisiä ja johtaneen nöyryyttävimmillään Älvsborgin lunnaiden
tapaiseen kalliiseen ratkaisuun: Ruotsi maksoi voittoisalle Tanskalle siitä,
että sai pitää Pohjanmerelle vievän satamansa auki. Toinen vaihtoehto
lienee ollut neuvokkaan sopimusjärjestelmän rakentaminen Itämeren
rantavaltioiden välille. Sen vallitessa valtiot olisivat harjoittaneet
suhteellisen edun periaatteelle rakentuvaa kauppapolitiikkaa, joka olisi
hyödyttänyt kaikkia ja säästänyt rahaa ja väestöä. Esimerkkinä tästä
potentiaalista Villstrand käsittelee suhteellisen laajasti tervakauppaa, joka
sotien varjossa hyödytti erityisesti Suomen asukkaita.

Jos Ruotsi olisi voittanut Venäjän

Vuosi 1717 osuu Suuren pohjan sodan katastrofaaliseen loppuvaiheeseen ja
keskelle Suomen isonvihan aikaa. Petri Karonen spekuloi otsikolla ”Vainko
huonoja vaihtoehtoja?” mitä olisi seurannut, jos Ruotsi olisikin lopulta
voittanut Venäjän tai jos toisaalta Venäjä olisi voittajana liittänyt
Suomen itseensä. Hän toteaa kuten Erik Villstrand 1600-luvun kohdalla, ettei
Ruotsin voitto olisi suinkaan luonut Itämerelle  tasapainoista rauhantilaa
eikä myöskään johtanut Ruotsin sisäpolitiikan ja vallanjaon terveeseen
liberalisoitumiseen. Suomen liittäminen Venäjään ei puolestaan olisi
välttämättä merkinnyt miehitysajan sorron jatkumista, koska Venäjän
valloittamat alueet usein saivat pitää entiset laitoksensa ja kehittyä omin
ehdoin. Tästä todistaa Uudenkaupungin ja Turun rauhojen jälkeen Venäjään
liitetty Vanha Suomi, jossa väestö sai pitää esimerkiksi uskontonsa.

Karonen arvioi kuitenkin, että Suomen kehitys autonomiaksi olisi estynyt, koska
suomalaiset kehittyivät alustavaksi itsetietoiseksi yhteisöksi nimenomaan
Ruotsin suojissa 1700-luvulla. Karonen nostaa esille myös Ruotsin kruunun
1700-luvulla alulle paneman maataloudellisen uudistuksen, isojaon, jota hän
pitää maataloutta edistävänä. Tässä arvioissa hän muistuttaa Niall
Fergusonin uusliberalistista taloushistoriaa, jonka teesi on, että
maanomistajien vapaa yritteliäisyys oli taloudellisen ja poliittisen nousun
liikevoima. Karonen ei katso isoajakoa, jota Euroopan taloushistoriassa
kutsutaan myös ”aitaamisliikkeeksi”, maaseudun luokkajakoa syventäväksi
ja Suomen historiassa kipeän maakysymyksen myötävaikuttajaksi. Kaiken
kaikkiaan Karonen katsoo, että jääminen 1700-luvun ajaksi Ruotsin valtaan oli
Suomelle aikalisä, koska suurvaltakauden riskeistä vapautunut Ruotsi kehittyi
monessa suhteessa hyvään suuntaan ja jätti eron tullessa Suomelle hyvän
perinnön.

1817 oli käännekohta Helsingin historiassa, koska keisari teki Helsingistä
autonomisen Suomen pääkaupungin. Muuten Pirjo Markkola ei katso Venäjään
liittämisen olleen Suomelle aluksi kovinkaan suuren käännekohdan. Hän
otsikoin lukunsa ”Lutherin seurakunnan juhlavuosi 1817”. Ortodoksisen
keisarin armollisessa suojassa Suomen luterilainen kirkko osallistui Keski- ja
Pohjois-Euroopan maiden mukana juhlavuoden perusteelliseen viettämiseen. 
Ruotsin kruunun vaihtuminen Venäjän kotkaksi ei myöskään nostanut
yhtenäistä tunnereaktiota. Rahvas tosin kaipaili kuningastaan, mutta eliitti
toimi opportunistisesti ja käänsi tapahtuneen muutoksen maan eduksi. Markkola
katsoo, etteivät suomalaiset pelanneet vaihtoehdoilla. He eivät kapinoineet
eivätkä 1800-luvun alkupuolella vielä pönkittäneet kansallista
itsetietoisuuttaan paitsi teoriassa. Suomea on tässä suhteessa ollut tapana
verrata Puolaan, jossa valtiollisen vapauden vaihtoehto nostatti toimintaa mutta
osoittautui tuhoisaksi valinnaksi.



Kuva: Ylioppilaat marssimassa Wartburgin linnaan 1817 juhlistaakseen
reformaation 300-vuotisjuhlaa. Wikimedia Commons.

 

Itsenäisyys vahingossa

Vuosi 1917, jota sata vuotta myöhemmin juhlimme, on Marjaana Niemen
kirjoittamana kertomuksena brittiläistyylinen understatement, otsikkonaan
”1917: matkaopas jakaantuneeseen mutta jaloillaan pysyvään Suomeen”. Niemi
viittaa valtioneuvos August Ramsayn kirjoittamaan matkaoppaaseen, joka pitäytyi
lähinnä turistien pulmiin eikä siksi ollut vapauteensa valmistautuvan
kansakunnan esittäytyminen. Kirja vastasi pidättäytyvää tapaa, jolla
suomalaiset ottivat itsenäisyysjulistuksen vastaan vuoden lopussa. Edes
pääkaupungissa ei itsenäisyyttä juhlittu, koska poliittinen tilanne oli
äärimmäisen epävakaa eivätkä kaikki jaksaneet uskoa itsenäistymiseen –
itse asiassa eduskunta hyväksyi senaatin itsenäisyysjulistuksen täpärästi
äänin 100 – 88. Tulos ei tarkoittanut sitä, että suomalaiset, edes
sosialidemokraatit, olisivat pitäneet Venäjän osana pysymistä parempana
vaihtoehtona.

Viimeistään keisarin maaliskuussa tapahtuneesta kukistumisesta lähtien
suomalaiset olivat mielessään juhlineet vapauden ajatusta. Kesän ja syksyn
mittaan vapauden valmistelu politiikan tasolla juuttui kuitenkin vallansiirron
ongelmiin ja lopulta sosialistien vallankumoushaaveisiin. Niemi toteaa, että
itsenäisyys tuli Suomelle päivänpolitiikan kirittämänä ikään kuin
vahingossa. Kansa oli hämmentynyt, vaikka sille oli koulussa ja
joukkotiedotuksessa puolen vuosisadan ajan opetettu, että se oli kansakunta
jolla oli historiallinen tehtävä aikanaan muodostua kansallisvaltioksi.
Keväällä 1918 näytti siltä, että kansakunta pikemminkin hajosi.  Marjaana
Niemi banalisoi itsenäisyyden talouden ja yhteiskunnan kehitystoimiksi.
Näistä näytti 1920-luvulla kehkeytyvän menestystarina, jonka voi katsoa
itsenäistymiseksi.

Kansallisvaltioiden historiaa – miksi?

Vuosi 2017 on ajallinen asema, josta me aikalaiset katsomme eteen- ja
taaksepäin. Pertti Haapala otsikoi lukunsa ”Suomen tulevaisuuden historia”.
Hän on menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohdan käsittelyssään
vähintään yhtä ideologiaton kertoja kuin Marjaana Niemi vuotta 1917
käsitellessään. Haapala viittaa niihin odotuksiin, joita suomalaiset ovat
kansallisvaltioon kytkeneet. Niiden mukaan kansa olisi yhtenäinen ja edistys
suoraviivaista. Haapalan mukaan puhe Suomen menestystarinasta menetti
uskottavuutensa 1990-luvun syvän talouskriisin aikana. Lama viritti epäuskoa
siihen, oliko mitään yhteistä menestystarinaa ollut menneisyydessäkään.
Suomella oli monta historiaa, sillä myös häviäjien ja käyttämättömien
vaihtoehtojen historia kertomukset olivat historiaa. Historia ei näytä suuntaa
yhdelle tulevaisuudelle. Vuosikymmen vuosikymmeneltä käy yhä selvemmäksi,
että useat maapalloiset kriisit olivat erottamaton osa Suomen tulevaisuutta. 
Haapala kysyykin, kannattaako enää kirjoittaa kansallisvaltioiden historiaa.
Sekä Suomen sisäinen että maapallon yleinen tilanne osoittavat, että
itsenäisyyden juhlavuonnakin Suomi on ”avoin tapaus”.



Kuva: James Gillray The Plumb-pudding in danger 1805. Wikimedia Commons.

Kontrafaktuaalinen ajattelu

Lupasin palata kontrafaktuaalisen ajattelun ongelmaan. Öppet fall -antologian
tekijät torjuvat järjestelmällisesti ajatuksen, jonka mukaan Suomelle olisi
jossain vaiheessa auennut väistämätön suunta kohti kansallisvaltiota tai
että kansallisvaltio toteutuessaan olisi ollut ”historian loppu”.
Kontrafaktuaalinen historia muodostuu kahdensuuntaisesta harjoituksesta.
Ensimmäisessä suunnanotossa aikalainen tarkastelee nykyaikaa menneisyyden
toteutumattomien vaihtoehtojen mahdollisena tuloksena ja auttaa siten itseään
näkemään menneisyyden ja nykyaikaan johtaneet tekijät niin monisyisenä kuin
se todellisuudessa aina oli. Toisessa suunnanotossa hän ajattelee tulevaisuutta
oman aikansa vaihtoehtojen mahdollisina tuloksina, mikä velvoittaa häntä
tekemään toimillaan harkittua kestävää historiaa.

Kertaan vielä kaksi esimerkkiä antologian kontrafaktuaalisesta ajattelusta.
Sari Katajala-Peltomaa visioi 1400-luvun alkupuolen suomalaisten kannalta
unioniajan kehityksen mahdollisuuksia. Venäjä- uhka ei vielä ollut
vakio-odotus, joten unionipolitiikan Tanska-Novgorodin akseli olisi
toteutuessaan voinut tehdä Itämerestä vähemmän Ruotsi-keskeisen ja antaa
Suomelle enemmän toimintavapautta. Petri Karonen puolestaan arvioi
Ruotsi-yhteyden merkitystä Suomelle pohtimalla, mitä jo 1700-luvulla
tapahtunut Venäjään liittäminen olisi merkinnyt Suomen kehitykselle ja
päätyy arvostamaan Ruotsi-yhteyttä. Kirjoittajat esittävät vaihtoehtoiset
historiat tosiasiallisten tapahtumien valaisijoina.

Kirjoittajat paheksuvat eri yhteyksissä historian kirjoittamista ”joulukuun
6. päivän tirkistysaukosta”. Viimeistään Marjaana Niemi vie
lähestymistavalta pohjan tuomalla esiin, että vuonna 1917 itsenäisyys
otettiin ”varkain”, Hegelistä riippumatta. Suomi oli ”avoin tapaus” –
kuten se on Pertti Haapalan mukaan myös vielä 2017, jolloin kansallisvaltio
näyttää menettävän ihmiskunnan historiaa jäsentävänä instituutiona
merkityksensä.

Antologia Öppet fallon esimerkki kansallisten voimien hedelmällisestä
yhdistämisestä kansallisen historian kirjoittamiseksi. Kirjoittajat edustavat
kolmea suomalaista yliopistoa, nimittäin Tampereen ja Jyväskylän Suomen
historian oppituoleja, ja kahta kieliryhmää  –  ruotsinkielistä
historiankirjoitusta edustaa  Åbo Akademin pohjoismaisen historian professori
Nils–Erik Villstrand.

Öppet fallilmestyy lokakuussa suomeksi. Mahdollisimman monen suomalaisen on
hyvä lukea Suomen historia edeten pitkin menneisyyden vaihtoehtoja eikä
sovinnaisia myyttejä. Kirja noudattaa kahdella tavalla historian etiikkaa: se
on reilu myös historian häviäjille ja opettaa aikalaisille, että heillä on
menneisyyden toimijoiden lailla vastuu tulevaisuudesta. Tulevaisuuden ihmiset
tulevat tarkastelemaan niin päättäjiä kuin arjen toimijoita kysyen, mitä
olisi voitu tehdä toisin.

Sulkeutukoon hyvin kirjoitettu ja hyödyllinen kirja lukijakunnan suosioon.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/