[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kun loitsijat vielä loveen lankesivat – shamanistisen maailmankuvan käsikirja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sari Östman <sari.ostman at utu.fi> Tutkijatohtori, Turun yliopisto, digitaalinen
kulttuuri
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Siikala, Anna-Leena: Suomalainen shamanismi – mielikuvien historiaa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. 360 sivua.


Kun loitsijat vielä loveen lankesivat – shamanistisen maailmankuvan
käsikirja
---------------------------------------------------------

Anna-Leena Siikalan Suomalainen shamanismi on vielä ilmestyessään 4.
painoksena ajankohtainen johdatus shamanismi- ja tietäjäinstituutioihin. Se on
ilmestyttyään ensi kerran 1992 kulunut ahkerasti paitsi tutkijoiden, myös
aiheesta kiinnostuneiden maallikoiden käsissä. Tässä tekstissä sitä
tarkastelee digitaalisen kulttuurin tutkija, jolla on juuret kulttuuriperinnön
tutkimuksessa ja kasvava, jo lapsuudessa syttynyt kiinnostus suomalaiseen
luonnonuskoon, mytologiaan ja niiden tuomiseen käytännön elämään.

Akateemikko Anna-Leena Siikalan (1943–2016) suomalaista shamanismia
käsittelevästä teoksesta julkaistaan nyt vuonna 2017 jo neljäs painos.
Tämä shamanismi- ja sitä seuranneen tietäjälaitoksen historiaa ja
oleellisia elementtejä selvittävä teos on lievästä sirpaleisuudestaan
huolimatta kulunut ahkerasti paitsi folkloristien ja muiden
perinteentutkijoiden, myös shamanismista ja luonnonuskosta kiinnostuneiden
maallikoiden käsissä.

Digitaalisen kulttuurin tutkijana, jonka tausta on kulttuuriperinnön
tutkimuksessa, luen teosta osin naapurialan tutkijana, osin yllä kuvatun
kaltaisena maallikkona. Kiinnostukseni suomalaiseen ja suomensukuiseen
uskomusperinteeseen syntyi tietoisesti, kun 9-vuotiaana sain joulukirjaksi
kansatieteilijä, kirjailija Sakari Pälsin hersyvän tarinakokoelman Minä ja
Fallesmannin Arvo. Sakarin ja Arvon seikkailuihin vuonna 1882 syntynyt Pälsi
oli kirjoittanut oman lapsuutensa kulttuuriympäristön henkilöineen,
maisemineen – ja uskomuksineen. Ymmärsin lukiessani, ettei ollutkaan aivan
outoa kuunnella kiviä, puhua puille ja väristä jostain
selittämättömästä, kun joutsenet lensivät huutaen pellon yli. Suomalaisen
yhteys luontoon ja sen olentoihin, niin näkyviin kuin silmän
tavoittamattomiin, olikin ehkä jollain tavoin sisäsyntyistä, pitkän
perinteen alitajuntaan juurruttamaa.



Kuva: Lapon en extase le tambour magique sur le dos, avant de prédire l'avenir.
Teoksessa (mm.) Histoire des religions et des moeurs de tous les peuples du
monde, Bernard Picart, 1816.

Myöhäisen teini-iän jälkeen tämä kiinnostus on alkanut uudelleen suuremmin
viritä vasta viimeisen vuoden kuluessa, ja uusin painos onkin ensimmäinen
kosketukseni Suomalaiseen shamanismiin. Rakenteeltaan Siikalan teos vaikuttaa
ensilukemalta hieman sirpaleiselta, jopa hajanaiselta: asiayhteydet vaikuttavat
heikosti selitetyiltä ja teksti niin vahvasti tieteen kielellä kirjoitetulta,
että ihmettelin sen suosiota tiedeyhteisön ulkopuolella. Sisältö on
kuitenkin vertaansa vailla. 

Siikala määrittelee käsittelemänsä shamanistisen mielikuvamaailman sekä
kansanomaisen ajattelun ilmaukseksi että laajaan maantieteelliseen ja
historialliseen kehykseen asettuvana kulttuuri-ilmiönä. Shamanismi on yhtä
lailla perinnettä kuin ”sielullinen varustus” kulttuurissa, jossa eläneet
ihmiset ovat olleet olennaisesti riippuvaisia luonnosta ja siinä
ymmärtämistään hallitsevista voimista. Folkloristina Siikalan aineistona on
luontevasti ollut suullinen eeppinen ja loitsurunous; näistä hän on
tunnistanut niin shamanistista mielikuvamaailmaa kuin shamaanin ja tietäjän
toimintakäytäntöjä. Hän avaa esimerkiksi halti(j)oitumisen, loveen
lankeamisen, ”itsen” ja ”löylyn” (tajuntasielun ja ruumissielun) erot
ja monia muita yksityiskohtia. Eeppisten runojen kautta Siikala avaa
shamanistisissa ja tietäjäkulttuureissa eläneiden sukupolvien myyttistä
käsitystä maailmasta ja sen alkuperästä. Loitsurunous puolestaan valottaa
sitä, miten tietäjä käytti myyttistä tietoa toimintansa välineenä.

Teos tarjoaa mielenkiintoista antia paitsi uskomuksista ja
toimintakäytännöistä, myös shamaani- ja tietäjäinstituutioiden
keskinäisestä jatkuvuudesta ja eroista. Shamaanilaitoksen olemassaolosta on
todisteita jo luolamaalauksissa, ja sen asema säilyi aina keskiajalle asti.
Tuolloin kristinuskon tulo muutti myös suomalaista uskomuskulttuuria:
vuodenkulun taitekohtien juhlat sulautettiin kristillisiin juhlapyhiin ja
jumalhahmot kristillisiin pyhimyksiin. Loitsuihin ilmestyi kristillisiä
elementtejä, kuten avunpyyntöjä Jeesukselle ja neitsyt Marialle.



Kuva: Bajangolin shamaani Otšir Böön shamaanivarusteet, Pälsi Sakari,
kuvaaja 1909, Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Shamaanien toiminta oli osa julkista kulttuuria, heidän tekemänsä
toimenpiteet tapahtuivat näyttäviksi rakennetuissa näytöksissä. He olivat
myöskin pääasiassa tiedon hankkijoita; shamaanit matkasivat alisiin ja
ylisiin maailmoihin selvittääkseen syitä maallisiin tapahtumiin. Kuitenkin
heidän suhteensa henkimaailmaan oli vahva. Heidän asemansa sijoittui
jumaluuksien ja henkien väliin: shamaani pyysi apua jumaluuksilta alhaalta
käsin. Henkien kanssa asema vaihteli tilanteesta riippuen tasaveroisesta
käskijään: yhtäältä shamaani oli riippuvainen henkien suosiosta apua
pyytäessään, toisaalta taas hän tunsi henkien hallintamenetelmät ja saattoi
hyödyntää niitä tarvittaessa. Shamaanin asema omassa yhteisössään olikin
ainutlaatuinen. Usein shamaaniksi koulutettiin ihmisiä, joilla oli jokin hengen
tai ruumiin sairaus, joka esti normaalin toimeentulon elinyhteisössä.
Shamaanilaitoksen valtakautena etenkin hermostollisilla sairauksilla
raskautetuilla nähtiin olevan erityisiä voimia ja kykyjä kommunikoida
henkimaailman kanssa. Esimerkiksi epilepsiakohtaukset muistuttivat shamaanin
haltioitumista tai loveen lankeamista, joten yhteys on selvä. Toisaalta on
mahdollista tarkastella asiaa siltä kannalta, että shamaanikoulutus ja
-vihkimys tarjosi toimintakyvyltään heikoille yksilöille aseman, joka turvasi
heidän selviytymisensä. 

Shamaaneista yksityisempiin tietäjälaitoksiin

Shamaanilaitoksen hiipuessa keskiajan ja kristinuskon yleistymisen yhteydessä
sai alkunsa tietäjälaitos, joka vakiintui shamanismista poiketen salaiseksi,
yksityiseksi toiminnaksi. Tietäjiltä pyydettiin apua yksityisesti,
toimenpiteet suoritettiin salatuissa paikoissa tai tilanteissa ja loitsut
luettiin puoliääneen mumisten. Tähän lienee vaikuttanut muun muassa
kristinuskon paheksuva käsitys suomalaista uskomusperinnettä kohtaan; oli
turvallisempaa harjoittaa perinteistä uskoa yksityisissä tilanteissa
ilmapiirissä, jossa uhrilehtoja hakattiin maahan ja uskomuskulttuuria
sulautettiin kristinuskoon.



Kuva: Kolttatietäjä Paavali Sverloff kuun pimennyksen aikaan kuuta
päästämässä. Kuvaaja Antti Hämäläinen 1937. Museovirasto,
Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Siikala kuljettaa lukijaansa, kuten alussa totesin, fragmentaarisessa
maailmassa. Tämä selittyy loppuluvussa, jossa kirjoittaja kyllä vetää
yhteen ja solmii monia aiemmin sitomatta jääneitä langanpäitä; vasta
tässä vaiheessa aihetta syvällisemmin tuntematon lukija saa monia
ahaa-elämyksiä. Siikala kuitenkin toteaa myös, että, etenkin tämän teeman
kohdalla,  suulliseen perinteeseen perustuvassa tutkimuksessa tutkijan taakkana
on puuttuvan tiedon ongelma: aihealue on pitkälti joutunut ulos arjesta.
Tutkijat eivät esimerkiksi ole tiettävästi voineet dokumentoida
tietäjäperinteeseen kiinnittyvää toimintaa Siikalan 1960-luvulla kohtaaman,
aggressiivisesti haltioituvan tietäjän jälkeen. Opiskelijat ovat Siikalan
mukaan kohdanneet haltioituneen tietäjän Karjalassa vielä 2000-luvulla.
Tätä Siikala pitää eräänlaisena ”uustietäjyytenä”, omien
sukuperinteiden uudelleen herättelynä. (Siikalan haastattelu,
http://www.taivaannaula.org/2013/01/24/myyttien-maailmankuva-eli-loitsujen-kielessa/Taivaannaula24.1.2013.)
Kiinnostus shamanismia ja tietäjäkulttuuria kohtaan onkin selvästi kasvanut
2000-luvulla. Varsinaiset instituutiot ovat kadonneet, mutta kulttuurin
uudelleen herättelyä tapahtuu yksilötasolla ja pienissä piireissä.

Kansanuskoon, mytologiaan ja shamanismiin erikoistuneen Siikalan Suomalainen
shamanismi onkin edelleen paitsi perinteentutkijoille, myös aiheesta muuten
kiinnostuneille erinomainen ja perinpohjainen johdatus shamanismiin. Siikala
käsittelee shamanismin juuria aina muinaisen suomalais-karjalaisen alueen
klassiseen siperialaiseen shamanismiin asti. Hän sitoo ansiokkaasti
länsi-/pohjoismaista perinnettä myös muiden korkeakulttuurien
ekstaattis-uskonnollisiin kultteihin, kuten hindulaisten ja buddhalaisten
mystikkokertomuksiin. Teos on tietopaketti, shamanismin käsikirja. Katsomalla
lievän hajanaisuuden ohi olennaiseen asiasisältöön löytää tiedetekstiin
vähemmänkin tottunut lukija viimeistään loppuluvusta työkalut kokonaisuuden
hahmottamiseen.



Kuva: Bajangolin shamaani Otšir Böö Mankhatai-vuoren juurelta Kiahtan-Urgan
tien varrelta Mongoliasta. Sakari Pälsi 1909, Museovirasto, Kuvan
käyttöoikeudet: CC BY 4.0 

 

Oheiskirjallisuus:

Myyttien maailmankuva eli loitsujen kielessä – haastattelussa Anna-Leena
Siikala. Taivaannaula (blogikirjoitus). 24.1.2013. 

Pälsi, Sakari 1984: Minä ja Fallesmannin Arvo. Otava: Helsinki.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/