[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Panssarijuna lastattuna tappion merkeillä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anna Huhtala <huhtala.anna.r at student.uta.fi> FM, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Wetterstrand, Tuija: Punaisten panssarijuna 1918. Into, 2017. 260 sivua.


Panssarijuna lastattuna tappion merkeillä
---------------------------------------------------------

Tuija Wetterstrand paneutuu Suomen sisällissodan vaiheisiin panssarijuna n:o
1:ssä palvelleiden punakaartilaisten näkökulmasta. Punakaartin ensimmäinen
panssarijuna on kronologisen esityksen runko, johon liittyvät kirjan edetessä
niin viiden muun punakaartin valmistaman panssarijunan kuin myös monen tunnetun
kaartin johtajan vaiheet sisällissotakeväänä.

Sodan alussa punaisten puolelle jäivät maan eteläosien rataverkko, pääosa
rautateiden liikkuvasta kalustosta ja ennen kaikkea tärkeimmät Suomen Valtion
Rautateiden konepajoista. Olosuhteet olivat siis otolliset panssarijunakaluston
rakentamiseksi, ja kun yhtälöön vielä lisäsi venäläisen everstin Mihail
Svetšnikovin ja pietarinsuomalaisten bolsevikkien kuten Rahjan veljesten ja
Aadolf Taimen kokemukset venäläisten panssarijunista, saattoi ensimmäisen
junan panssaroiminen alkaa Fredriksbergin konepajalla Pasilassa vallankumouksen
alkamisen jälkeen. Samalla konepajan työjohtajan Gustaf Gressen Tamlanderin
ura lähti nousukiitoon ja huhtikuun alussa hänet nimettiinkin ”Kaikkien
Punasen Kaartin Panssari Junien ylipäälliköksi”.

Myös moni Panssarijuna n:o 1 miehistöstä oli työskennellyt Fredriksbergin
konepajalla. Konepajan työntekijät olivat muodostaneet vuoden 1917 marraskuun
yleislakon alla Helsingin työväen järjestysmiesten I-rykmentin I-pataljoonan
I-komppanian, jonka johtajana oli työnjohtaja Tamlander. Sodan sytyttyä moni
I-komppanian miehistä liittyi innokkaasti Punakaartin yleisesikunnan
helmikuussa perustamaan tykki- ja kuularuiskukouluun ja osoittivat näin
innostusta lähteä rintamalle ensimmäisten joukossa. Kun sitten Tamlander sai
vastuulleen panssarijunan miehistön valinnan, käänsi hän katseensa
nimenomaan tykki- ja kuularuiskukoulun oppialisiin, joiden joukossa oli useita
tuttuja miehiä.  74 oppilaasta ainakin 40 siirtyi ensimmäisen panssarijunan
miehistöön. Rintamalle lähdettiin 14. helmikuuta.



Kuva: Punaisten panssarijuna no 1:n miehistöä. Helsinki. Ateljeekuva. Kansan
arkisto, 1918. Kansalaissodan kuvia. 

Tuija Wetterstrandin lähtökohtana tutkimukselle punaisten panssarijunista ovat
hänen isoäitinsä veljen Anton Vilénin muistelmat, jotka Vilén lähetti
Työväen muistitietotoimikunnan vuonna 1965 julkistamaan keruuseen Mitä
muistat vuosilta 1917–1918. Tuija Wetterstrandin teos on ansiokas kokonaisuus,
johon ei ainoastaan ole kerätty vaivaa ja aikaa säästämättä valtava
määrä arkistoaineistoa, vaan koottu niistä vielä mielenkiintoinen
kokonaisuus, jossa yhden eliittijoukon tarinan kautta on kerrottuna
monipuolisesti ne seikat, jotka johtivat punaisten häviöön. Teos perustelee
tarpeellisuutensa kokoamalla yhteen merkittävimmät syyt punaisten häviölle
kuuluisan aseen näkökulmasta kerrottuna – aseen, jonka piti osaltaan olla
varmistamassa voittoa.

Ansiokasta arkistotyötä ja värikkään kerronnan riskit

Punaiset panssaroivat sodan aikana yhteensä kuusi junaa, joista viimeinen ei
ehtinyt koskaan rintamalle. Muut olivat mukana taisteluissa muun muassa
Vilppulassa, Helsingissä, Lahdessa ja Viipurin läheisyydessä. Lisäksi ne
kuljettivat joukkoja ja johtajia ja turvasivat vetäytyvien joukkojen ja
siviilien kulkua. Junat olivat pelättyjä ja niiden miehistöä pidettiin
eliittijoukkona. Siksi junien ja sen miehistön vaiheet tarjoavatkin
konkreettisen esimerkin siitä, miksi punaiset eivät voittaneet. Panssarijunan
miehistöllä oli enemmän intoa kuin taitoa ja ensimmäisten tappioiden
jälkeen alkoikin nopeasti vaatimukset lomista. Toiminta taisteluissa oli usein
kaoottista, eivätkä viestit kulkeneet.  Rankin esimerkki huonosta
viestinnästä on panssarijuna n:o 1 päällikkö Armas Toivosen kohtalo: omat
tykkimiehet ampuivat tähystämää nousseelta päälliköltä pään irti.
Lisäksi päälliköiden juopottelu, keskinäiset riidat ja kykenemättömyys
johtaa ja motivoida kapinoivia joukkoa sinetöivät häviön.  Voimakas ja
pelottava ase ei siis riittänyt, sitä olisi myös pitänyt osata strategisesti
hyödyntää.

Etenkin teoksen alkupuoli on erinomaisesti kirjoitettu. Wetterstrand rakentaa
hienosti kuvaa siitä, miksi junan miehistö muodostui sellaiseksi kuin
muodostui ja miten miehistön ja komentajien kokemattomuus vaikutti
ensimmäisten taisteluiden tapahtumiin. Lukija pysyy hyvin tapahtumissa mukana
ja tavallisten punakaartilaisten (joskin panssarijunan miehistö oli etenkin
omasta mutta myös toisten mielestä paljon muutakin kuin joukko tavallisia
punakaartilaisia; he olivat eliittijoukkoa, joiden käsiin oli uskottu
valkoisten näkökulmasta kauhujen juna) vaiheet ovat mielenkiintoista
luettavaa. Teoksen puolivälin jälkeen ote kuitenkin ajoittain hajoaa ja
jäinkin pohtimaan olisiko kirjoittajalla kenties tullut hieman kiire tai muuten
vain kisaväsymys varmasti valtaisan urakan edessä.



Kuva: Punaisten panssarijuna ratapihalla. Kuvan henkilöt todennäköisesti
valkokaartilaisia. Kuvassa teksti: "Punaisten panssarijuna, joka teki kiusaa
Viipurin edustalla". Kansan arkisto, 1918. Kansalaissodan kuvia. Kuva ja
kuvateksti Kansan arkisto.

Sodan loppuvaiheiden kuvailu tuntuu ajoittain erillisten tapahtumien listalta,
ja punaista lankaa on vaikea hahmottaa. Kronologinen eteneminen luokin ajoittain
kerrontaa, jossa tapahtumat tuntuvat seuraavan toisiaan ilman, että niitä
kontekstualisoidaan laajemmin sodan tapahtumiin tai pohdittaisiin tapahtumien
vaikutusta junan miehistön ja muiden siihen liittyvien henkilöiden
kohtaloihin.

Kirjoittaessaan tutkimuksensa lopuksi panssarijunan miehistön kohtaloista,
Wetterstrand saa jälleen napakan otteen tekstiin.  Ajoittain kirjan kieli on
kuitenkin jo liian värikästä luoden turhan kevyen kuvan siitä tilanteesta,
johon punakaartilaiset kuulusteluissa joutuivat. Muonitustehtävissä ja
soittokunnassa palvelleiden runsas määrä tai ”kirkkain silmin” kerrotut
valheet kun olivat ainoa keino säilyä hengissä kostomielialan ollessa armoton
heti sodan jälkeen. Jo otsikko ”Parhaat peitetarinat” kalskahtaa korvaan.
Kyse ei ollut kisailusta tarinankerronnassa, vaan elämästä ja kuolemasta.
Värikäs teksti sinänsä ei ole huono asia ja Wetterstrandinkin populaarissa
teoksessa kieli on suurimman osan teosta lukemaan houkuttelevaa. Liian värikäs
kieli voi kuitenkin tietyissä tapauksissa kääntyä itseään vastaan ja
muuttaa aiottua sanomaa ja tulkintaa. Tuskin tarkoitus on ollut suhtautua
kenttäoikeuksien toimiin kevyesti.



Kuva: Ukrainski Revolutsija panssarijuna Viipurin asemalla (Wikipedia)

Arkistolähteitä Wetterstrand on käyttänyt valtavasti ja myös ansiokkaasti.
Arkistoissa on selvästi käytetty aikaa ja tapahtumien kulkua pyritty
selvittämään monien asiakirjojen avulla. Ajoittain jäin kaipaamaan
arkistomateriaalin ja lainausten parempaa avaamista tekstissä, vaikka
lähdeviitteistä tieto onkin poimittavissa. Esimerkkinä voisi mainita sivun
163 kohdan, jossa pohditaan keskisen rintaman rintamaesikunnan suhtautumista
Mikko Kokon rooliin Kouvola-Korian joukkomurhissa. Wetterstrand viittaa
kyseisessä kohdassa Jussi Lappalaisen teokseen Punakaartin sota 2 avaamatta
tarkemmin Lappalaisen tutkimuksen sisältöä.  Lukija voi toki itse lukea
viitatun kohdan Lappalaisen teoksesta, mutta vaivaa säästyisi paljon, jos
näkemyksen perustelut olisi kirjoitettu auki.  Kyse on kuitenkin muutamasta
yksittäisestä kohdasta, jotka eivät syö uskottavuutta arkistotyön
perinpohjaisuudelta tai väitteiden uskottavuudelta.

Ristiriidalla alleviivatut syyt häviölle

Junan kulku saa lopuksi vielä mielenkiintoisen käänteen. Miehistön kohtalo
yllättää lukijan ja tarjoaa konkreettisen esimerkin siitä
mielivaltaisuudesta, jolla tuomiota jaettiin sodan jälkeisessä vihassa ja
katkeruudessa. Wetterstrand on kirjoittanut mielenkiintoisen, tiedollisesti
ansiokkaan ja suurimmaksi osaksi hyvin etenevän teoksen, jossa punainen lanka
on panssarijuna n:o 1. Kuvia on runsaasti ja ne sekä visualisoivat junan
ulkomuotoa että antavat kasvot yksittäisille henkilöille. Kuvien valinnassa
on nähty vaivaa ja ne tukevat hyvin tekstiä. Lukijan mielenkiinto pysyy yllä
yllättävien käänteiden, mielenkiintoisten yksityiskohtien ja ennen kaikkea
erinomaisen tutkimustyön ansiosta.



Kuva: Vallattu panssarijuna Karjalan rintamalla 1918. Työväen Arkisto.

Wetterstrand ei alleviivaa teoksessaan mitään, vaan antaa lukijan itse havaita
panssarijuna n:o 1 kulussa olevat karikot ja tehdä siten omat
johtopäätöksensä. Tämä lähestymistapa sopii mielestäni hyvin teokseen,
sillä oppikirjamaisempaa materiaalia sisällissodasta on jo olemassa.
Johdannossa Wetterstrand asettaakin tietokirjansa tavoitteen seuraavasti:
”Panssarijuna n:o1 kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tarkastelen sisällissodan
tapahtumia junan liikkeiden kautta. ”Tämän tehtävän teos täyttää
erinomaisesti. Pohdintaa suhteesta aiempaan tutkimukseen tai esitystä
tutkimustulosten kontribuutiosta laajaan 1918 sotaa käsittelevään
tutkimuskenttään ei ole, mutta teos puhuu itse asemansa puolesta tutkitun
aiheen ympärillä. Tutkimusta lukiessaan huomaa usein miettivänsä, miksi
panssarijunien vaiheisiin ei aiemmin ole kiinnitetty yhtä paljon huomiota, niin
hyvin ne tuntuvat kiteyttävän ja sitovan yhteen sodan syitä, seurauksia ja
henkilöitä. Teos tarjoaa niin kokeneemmalle tutkijalle kuin aiheeseen
vähemmän paneutuneelle lukijalle paljon pohdittavaa.



Kuva: Punaisten panssarijuna no. 3 jäi mottiin Tampereelle. Tampereella se
osallistui Kalevankankaan puolustukseen, josta se lähti Porin-radalle. Ammusten
loputtua punaiset räjäyttivät Pikku-Rusko G11-veturin no. 431 Epilässä
huhtikuun alussa 1918. Kuva ja kuvateksti, Museokeskus Vapriikki.

Teos on hyvin perusteltu esitys niistä syistä, joiden takia punaiset
hävisivät. Kun syyt vielä aukeavat punaisten itsensä korkealle arvostaman ja
valkoisissa pelkoa aiheuttaneen panssarijunan kautta, on asetelman
ristiriitaisuus suorastaan kutkuttava. Tämä ristiriita onkin yksi teoksen
läpi kulkevia elementtejä Wetterstrandin päättäessä kirjansa isoäitinsä
veljen muisteluiden viimeiseen lauseeseen.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/