[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Saalista vai sotakorvauksia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lassi Saressalo <lassi.saressalo at elisanet.fi> dosentti, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Takala, Hannu: Puna-armeijan sotasaalis. Karjalan kulttuuriomaisuuden ryöstö
1939-1941.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. 256 sivua.


Saalista vai sotakorvauksia
---------------------------------------------------------

Teos tarjoaa aineksia keskusteluun siitä, miten sotien aikana vastustajan
omaisuus siirtyi voittajalle. Oliko kyse varkaudesta, anastuksesta, ryöstöstä
vai sotakorvauksista jää lukijan harkittavaksi. Takala kuvaa tarkasti miten
talvisodan jälkeen miehitetylle alueelle jäänyt suomalainen omaisuus siirtyi
sotasaalisvarastojen kautta myös Leningradin keskeisiin museoihin.

 

Hannu Takala on filosofian tohtori, joka työskentelee Lahden museoiden
tutkimuspäällikkönä. Hän on lähtenyt selvittämään, mitä tapahtui
Suomen luovuttamalle alueelle jääneelle sota- ja siviilimateriaalille
talvisodan jälkeen. Hän on saanut mahdollisuuden käydä läpi niin Pietarin
Etnografisen museon kuin Eremitaasinkin arkistot ja hakea niiden kautta tietoja
niistä arvotavaroista, jotka Neuvostoliitto otti haltuunsa miehittämiltään
Suomen alueilta, lähinnä Karjalankannakselta, mutta myös Aunuksen Karjalasta.

Pitkä johdatus sotasaaliin käsitteeseen

Ennen tätä varsinaista tutkimustehtäväänsä Takala hakee vauhtia
kohtalaisen kaukaa kertaamalla sodissa yleensäkin voittajan saaliiksi jääneen
omaisuuden historiaa. Kautta aikojen lienevät voittajat käyttäneet
mahtiasemaansa ja ryöstäneet tai kauniimmin sanottuna anastaneet voitettujen
omaisuutta – niin ihmisiä orjiksi kuin arvoesineitä palkinnoiksi tai
vallanpitäjien kirstuihin. Muinoin oli tapa myös antaa valloitetut kaupungit
sotilaiden ryöstettäväksi. Takala mietiskelee, mikä olisi oikea termi, jolla
kuvata näitä prosesseja. Hän hahmottaa anastamisen ja varastamisen välistä
nyanssieroa, mietiskelee saaliin ja sotasaaliin ottamisen ja ryöstön
semanttista suhdetta ja päätyy terminologisesti esittelemään Neuvostoliiton
Suomelta ottaman sotasaaliin muuntumista sotakorvaukseksi.

Vanhoista ryöstelyistä Takala siirtyy kuvaamaan tunnettuja tapauksia, joissa
valloittaja on haalinut itselleen mieluista omaisuutta valloitetuilta alueilta.
Näistä tunnetuimpia ovat ranskalaisten kokoelmiinsa kuljettamat muinaismuistot
Napoleonin sotaretkeltä Egyptistä yhtä hyvin kuin brittien anastukset
siirtomaistaan maailmanhistorian museoihin ”tallennettavaksi”. Toisen
maailmansodan alkuvuosina saksalaiset kunnostautuivat ryöstämällä
järjestelmällisesti ja suunnitellusti valtaamiensa alueitten museoita ja
taidekokoelmia, jotka sitten vietiin Saksan sydänalueille ”talteen”,
milloin eivät joutuneet valtaeliitin yksityiskokoelmiin. Mutta yhtä lailla
amerikkalaiset rahtasivat salaa tai julkisesti taideaarteita Atlantin yli.
Neuvostoliiton tekemä totaalinen valtaamansa saksalaisalueen ryöstäminen
”sotakorvauksena” piti sisällään paitsi taide-esineitä myös muuta
tarpeellista – WC-istuimista kokonaisiin tehtaisiin. Suomen maksamat
sotakorvaukset voidaan katsoa myös eräänlaiseksi ryöstöksi tai omaisuuden
anastamiseksi.



Kuva: ”Museon eteiseen kasattua tavaraa, jota ryssät ovat yrittäneet
evakuoida.” Äänislinna 1941.10.03. E.Manninen, kuva ja kuvateksti Sa-kuva.

Valtion tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta

Mutta eivät suomalaisetkaan puhtoisia olleet. Jatkosodan aikana perustettiin
erityinen Valtion tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta
https://fi.wikipedia.org/wiki/Valtion_tieteellinen_Itä-Karjalan_toimikunta,
joka keskittyi nimensä mukaisesti koordinoimaan valloitettuun alueeseen
liittyvää tutkimusta, mutta joka samalla vanhan karelianismin hengessä kokosi
yhteen historiallista materiaalia Karjalan kylistä ja mm. Petroskoin museosta.
Tavoitteena oli toisaalta ”pelastaa” arvokas aineisto tuomalla se Suomeen ja
toisaalta rakentaa sen varaan uutta identiteettiä valloitetulle alueelle.
Kansanperinneaineiston lisäksi oltiin luonnollisesti kiinnostuneita
ortodoksisesta ikonitaiteesta ja muusta kirkollisesta esineistöstä, jota sekä
koottiin luvallisesti että myös salaa toimitettavaksi koti-Suomeen. Sodan
päätyttyä kyseinen evakuoitu aineisto tuli palauttaa Neuvostoliittoon, mutta
tämä ei kaikilta osin koskaan toteutunut.

Tämä kaikki toimii johdantona Takalan varsinaiselle tutkimustyölle. Kun hän
vielä tarkastelee luovutetun Karjalan väestö- ja taloussuhteita,
päästäänkin hiljalleen varsinaiseen asiaan. Karjalan väestön evakuointi
talvisodan alla ja alussa oli laaja prosessi, jonka aikana ihmiset, eläimet ja
irtain omaisuus pyrittiin mahdollisuuksien mukaan evakuoimaan sotatoimialueen
ulkopuolelle Sisä-Suomeen. Kaikkea ei kuitenkaan saatu vietyä, aikaa oli liian
vähän ja tavaraa liialti. Neuvostoliittolaiset joukot kohtasivat kyllä melko
tyhjän alueen niin sotatoimiensa aikana kuin sitten välirauhan tuomana
aluevoittona.

Sotatoimialueen kylät oli mahdollisuuksien mukaan poltettu ja tavarat
kuljetettu pois, mutta rintaman takaiset luovutetut alueet säilyttivät oman
rakennuskantansa. Etenevät puna-armeijalaiset pyrkivät anastamaan jäljelle
jäänyttä omaisuutta itselleen, vaikkakin tällainen ryöstely oli ainakin
tuossa vaiheessa vielä ankarasti kielletty. Kuitenkin mm. Viipurissa
rintamajoukkojen suorittama ryöstely oli yleistä haltuunoton jälkeisinä
päivinä.



Kuva:Torkkelinkatu 2 liike- ja asuinrakennus tammikuu 1940.

Neuvostoliiton sotasaalisvarastot

Neuvostoviranomaiset lähettivät Kannakselle ja Laatokan Karjalaan erityisen
tarkastuskomission suunnittelemaan jälleenrakennusta ja asuttamaan uutta
tarkoin valittua väestöä. Samalla aloitettiin jäljelle jääneen
siviiliomaisuuden luettelointi ja kokoaminen erityisiin sotasaalisvarastoihin.
Näissä materiaali arvotettiin, tärkein osa otettiin viranomaisten huostaan
edelleen muualle siirrettäväksi ja osa, lähinnä käyttötavaramateriaali,
tarjottiin uusien asukkaiden ostettavaksi erityisistä sotasaaliskaupoista tai
jaettiin tarpeeseen.



Kuva: Neuvostoliittolaiset varastoivat suomalaista kirjallisuutta talvisodan
jälkeen Viipurin pyöreään torniin. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC
BY 4.0.

Kulttuurihistoriallisesti tai tadehistoriallisesti merkittävää aineistoa
löytyi sitäkin jossain määrin. Erityisesti oltiin kiinnostuneita koteihin ja
kirjastoihin jääneestä kirjallisuudesta, joka koottiin suuriin varastoihin,
mm. Pyöreään torniin, koska se sisälsi neuvostoliittolaiseen maailmankuvaan
sopimatonta aineistoa. Kun sotasaalisvarastot oli perustettu, niihin
lähetettiin asiantuntijoita Leningradista arvioimaan ja valitsemaan pois
kuljetettava kansatieteellisesti tai taidehistoriallisesti mielenkiintoinen
materiaali. Puhuttiin ”historiallis-taiteellista arvoa ” omaavista
teoksista, jotka luetteloitiin tarkasti. Nämä luettelot ovat olleet Takalan
käytössä, ja niistä selviävät taideteosten ja muun arvokkaan aineiston
olemus, sekä se mihin materiaali sitten jälkeenpäin tallennettiin. Hänen on
onnistunut lähes taideteos taideteokselta jäljittää Viipurin, Sortavalan ja
Valamon, lisäksi muutaman jäljelle jääneen kartanon taideomaisuuden tie
nykysijoilleen Eremitaasiin. Kirjan lopussa aineistoista on yksityiskohtainen
teosluettelo.

Myös etnografit olivat ahkeria. Leningradin Etnografinen museo järjesti
asiantuntijaretkikunnan etsimään kansatieteellistä aineistoa vietäväksi
Leningradiin. Kaikki kiinnosti, tekstiilit, keramiikka, lasiesineet,
kotitaloustavarat ja irtaimisto, talonpoikaiset työkalut ja varusteet. Nykyisin
suuri osa Etnografisen osaston ”suomalaisaineistosta” on peräisin
Sortavalan museosta, joka oli jäänyt evakuoimatta. Kaikkea taide- ja
kansatieteellistä esineistöä ei kuitenkaan viety Leningradiin, vaan osa oli
tarkoitus sijoittaa Viipurin museoihin, taidemuseoon ja
historiallis-kansatieteelliseen museoon.




Kuva: Nurkkaus Petroskoin (Äänislinna) kaupungin kirjastosta, johon on koottu
suomalaista sotasaalista, lokakuu 1941, Esko Manninen, Sa-kuva.

Sotasaalisvarastojen perustaminen ja esineistön vieminen Leningradiin, sekä
sen mahdollinen taltiointi jälleenrakennuskauden jälkeen valloitetun alueen
museoissa, palveli luonnollisesti ennen Suomelle kuuluneen alueen uusien
asukkaiden tarpeita. Samalla ne toimivat propagandavälineenä. Erityisesti
sotilassotasaaliin esilläpito erilaisissa näyttelyissä palveli tarinaa
voittamattomasta puna-armeijasta ja sen valloitustyöstä. Talonpoikaisen ja
teollisuustyöväestön arkipäivän esineistön kokoamisen tavoitteena oli
kertoa kahtia jakautuneesta Suomen kansasta. Samaan aikaan nostettiin esiin
joitakin venäläiseen kulttuuriperinteeseen kuuluvia kokonaisuuksia kuten
vaikkapa Ilja Repinin koti, kun taas ”valkoisen Suomen” muistomerkit
pyrittiin mahdollisimman tehokkaasti tuhoamaan.

Takalan tutkimuksessa on laaja ja tarkka viitteistö ja erinomainen
lähdeluettelo niille, joita itse substanssi ja siihen liittyvät eettiset
kysymykset kiinnostavat.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/