[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miten suomalaislapset kokivat sodan?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tiilikainen, Heikki: Kotirintaman lapset. Docendo, 2017. 342 sivua.


Miten suomalaislapset kokivat sodan?
---------------------------------------------------------

Kotirintaman lapset on haastattelukirja, jossa yli 70 pääosin 1930-luvulla
syntynyttä suomalaista kertoo, miten he ja heidän perheensä kokivat sodan.
Lyhyehköt kertomukset sisältävät monenlaisia kokemuksia: osa lapsista joutui
evakkoon tai lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin, toiset uurastivat
pikkuaikuisina kotipelloilla. Moni menetti isän, jotkut myös äitinsä.

 

Lasten sotakokemuksia ei Suomessakaan liene kovin paljoa kartoitettu eikä
julkaistu. Sotahistorioitsija ja upseeri evp Heikki Tiilikainen, itsekin sodan
aikana syntynyt, on haastatellut yli 70 naista ja miestä. Sotavuosina he olivat
poikia ja tyttöjä; muutama jo rippikouluikään varttunut, joku vasta
kapaloissa, loput siltä väliltä. Koska he sodan aikana asuivat eri puolilla
Suomea, kirja antaa monivivahteisen kuvan siitä, mitä kaikkea lapset sodan
aikana joutuivat näkemään ja kokemaan ja millaiset jäljet se heihin jätti.


Kuva: Lapsia kuorma-auton lavalla. Suurmäki 1941 Kuvaaja Borg, Sa-kuva.

Evakkomatkoja, talkootöitä ja maanpuolustushenkeä

Esipuheessaan kirjailija toteaa, ettei hän ole varsinaisesti valikoinut
haastateltaviaan; osa on omasta lähipiiristä, osa tuttuja ja tutuntuttuja,
jotkut sattumanvaraisesti tavattuja ja jututettuja.

Mukana on sekä nykyihmisten tuntemia julkkiksia kuten Suojärven
Hyrsylänmutkasta kotoisin oleva Aira Samulin, Porin Reposaaressa lapsuutensa
asunut laulaja Eino Grön ja Kruunupyyssä kasvanut emeritusarkkipiispa John
Vikström, että taviksia maan eri kolkilta. Kertomusten pituus vaihtelee;
useimmat ovat muistelusten ohella valottaneet muutamalla lauseella myös
nykyisyyttään tai ottavat kantaa siihen, miten sodan ajan kokemukset ovat
myöhempinä vuosikymmeninä heidän elämänkulkuunsa vaikuttaneet.



Kuva: Leikkiviä lapsia Havin valleilla. Taustalla Pantsarlahden kaupunginosa.
Viipuri 1942.04.01. Sa-kuva. Sot.virk. T.Nousiainen, Sa-kuva.

Kuva-aineisto on jokseenkin kirjavaa: jokaisesta kertojasta on kuva, mutta se ei
välttämättä viittaa ajankohtaan, josta haastattelu kertoo. Tähän on
syynsä: joidenkin ihmisten kuvat ovat tuhoutuneet joko sodan aikana tai
myöhemmin tai lapsuuskuvia ei yksinkertaisesti ole. Nelikymmenluvun Suomessa ei
kameraa ollut läheskään kaikissa perheissä, eikä etenkään maaseudun väki
tullut lähteneeksi kaupungin valokuvaamoon kun rahanreikiä oli muutenkin
riittämiin.

Perhealbumien antimia täydentävät SA-kuvagallerian otokset –
tiedotuskomppanioiden miehet ovat tulleet tunnetuiksi pitkälti
taistelukuvaajina, mutta kyllä he kotirintamienkin näkymiä tallensivat.
Haastatteluja puolestaan syventävät ja taustoittavat tietoiskut, joissa
kerrotaan lyhyesti esimerkiksi rintamamiesten perheiden avustamisesta,
suojeluskunta- ja lottajärjestöistä, ”käpykaartilaisiksi” kutsutuista
rintamakarkureista sekä pelätyistä partisaaneista ja desanteista.
Tietoiskuissa mainitaan myös kirjoja, joissa kyseisiä ilmiöitä
käsitellään enemmän.

Selvää on, että lasten kokemus sota-ajasta vaihtelee suuresti riippuen
siitä, millä puolella Suomea he sattuivat tuolloin asumaan ja minkä ikäisiä
he sodan aikana olivat.

Suojärvellä asunut Aira Samulin oli jo kymmenvuotiaasta asti huolehtinut
pikkusiskostaan. Muutamaa vuotta myöhemmin, talvisodan syttyessä, ottamaan
sisarusten ja äidinkin evakkomatkan vastuulleen. Jatkosodan ensimmäisenä
kesänä hänestä tuli sotaorpo.



Kuva: Sotilaspoikien romunkeräystä: Sotilaspoika tuo romua keräyspaikkaan.
Helsinki 1942, V. Koivumäki Sa-kuva.

Porin Reposaaressa, Räpsöössä kuten paikalliset sanoivat, ei sota juuri
näkynyt eikä siellä tammikuussa 1939 syntynyt Eino Grön muista juuri muuta
kuin hienon laivaston soittokunnan ja saksalaisten saarelle jättämät
lentokoneet, joista isommat pojat kävivät irrottelemassa mittareita ja muita
jänniä osia. Itse Eino oli niin pieni, ettei häntä moisille retkille
huolittu.

Myös Pohjanmaalla, John Vikströmin kotiseudulla, oli rauhallista. Arkkipiispa
vakuuttaa että evakot otettiin hyvin vastaan, vaikka joskus on muuta väitetty.
Sekä Vikströmin että muutaman muun rannikkoseutulaisen kertomuksen mukaan
maanpuolustushenki oli yhtä vahva ruotsin- kuin suomenkielisilläkin seuduilla.
Pikkulottien ja sotilaspoikien touhut nousevat esiin muissakin tarinoissa,
samoin se että sodan aikana työt tehtiin talkoilla, joihin jokainen voimiensa
mukaan osallistui. Lapset keräsivät romua ja poimivat marjoja, tytöt kutoivat
sukkia tuntemattomille sotilaille ja poikiin lietsottiin maanpuolustushenkeä
sotilaspoikajärjestössä, jolla oli tiivis yhteys sittemmin kiellettyyn
suojeluskuntaan. Sankarihautajaisissa seistiin kunniakujassa laulamassa.

Evakkomatkoja joutuivat tekemään muutkin kuin karjalaiset: kaupungeista
muutettiin mieluusti maaseudulle sukulaisten tai tuttujen luo. Siellä ei
tarvinnut pelätä pommituksia ja ruokaakin oli runsaammin. Mutta vielä
syksyllä 1944, aseiden jo vaiettua, oli koteja jätettävä: esimerkiksi
Porkkalan Thorsvikin kartano, jossa erään kertojan isä oli tilanhoitajana,
jäi Neuvostoliitolle vuokratulle alueelle.

Vahvimmin näkyy isän ikävä

Sota ei armahtanut lapsiakaan, vaikka vanhemmat yrittivät heitä parhaansa
mukaan varjella. Pommitukset vaativat myös lapsiuhreja, samoin pikkupoikien
ikuinen uteliaisuus: kranaatti räjähti helposti, kun sitä meni sorkkimaan.
Yksi kirjan kertojista asui Helsingin Katajanokalla, jonka satamassa syyskuussa
1941 räjähti neljä saksalaista miinanraivaajalaivaa. Talot järisivät,
ikkunat rikkoutuivat, ja äiti kaivoi umpiunessa olleen poikansa niskasta
lasinsirpaleen ennen kuin vei tämän pommisuojaan.

Melko karmaisevaa on lukea siitä 15-vuotiaasta pohjoiskarjalaispojasta, joka
joutui kuljettamaan partisaani-iskun kohteeksi joutuneiden siviilien ruumiita.
Niiden joukossa oli kymmenkunta lasta – joku kylän lapsista pelastui
pakenemalla metsään, josta tappajat eivät häntä löytäneet. Muutama
Sisä-Suomessa asunut poika muistelee jatkosodan ajan desanttijahteja, joihin
alaikäiset saatettiin kelpuuttaa mukaan, kun aikuisista miehistä oli pulaa.

Milteipä päällimmäiseksi teemaksi näissä muutoin hyvin erilaisissa
tarinoissa nousee isän ikävä. Jollei sotaa olisi muuten havainnutkaan, se
näkyi isän puuttumisena perheestä. Muutamat lapset olivat miesten sotaan
lähtiessä niin pieniä, että muistikuva isästä oli vähän hämärä:
liikuttava on kertomus kahdesta pikkutytöstä, jotka rakensivat isästä
pahvimallin leikkejään tarkkailemaan.

Ehkä kovimman kohtalon koki tyttö, joka oli yksivuotias isänsä lähtiessä
talvisotaan. Sodan aikana pikkuveli kuoli, ja perheen äiti luopui kahdesta
muusta lapsestaan eli kertojasta ja tämän vanhemmasta veljestä syystä, jota
kirjassa ei selitetä. Sotavuodet ja niiden jälkeisen ajan tyttö vietti
lastenkodissa, jossa äiti kävi joskus katsomassa. Isänsä hän tapasi vasta
15-vuotiaana. Silti kertoja vakuuttaa haastattelijalle, ettei hän ole katkera.

Sotalapsuus oli sopeutumista välttämättömään



Kuva: "Uuden elämän Karjalaa. Äitiä ja lapsia taustanaan juuri valmistunut
uutistalo." Metsäpirtti, Lauri Lamminmäki. Metsäpirtti 1943, kuva ja
kuvateksti Sa-kuva.

Kertomusten sankareiksi nousevat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kertojien
äidit. Haastatteluissa tulee hyvin esiin paitsi vanhempien kokema huoli ja
heidän huolenpitonsa lapsista, niin myös se, että sodan jälkeen elämä ei
ollut ennallaan. Ne perheet, jotka saivat isänsä sodasta takaisin, saattoivat
olla kotinsa menettäneitä tai mies oli muuttunut rintamalla aivan erilaiseksi
kuin hän lähtiessään oli ollut. Isän syli ei ollutkaan niin lämmin kuin
lapsi oli luullut. Invalidi-isää joutui auttelemaan monella tavalla, mutta
ehkä hankalinta oli niillä, jotka oli viety sodan jaloista turvaan.

Vuosina 1939–1945 Suomesta siirrettiin muihin pohjoismaihin noin 80 000 lasta.
Valtaosa eli noin 90 prosenttia heistä meni Ruotsiin, ja lähtiessään lapset
olivat 1–15-vuotiaita. Vaikka aineelliset edellytykset, etenkin
elintarviketilanne, oli naapurimaassa huomattavasti parempi kuin Suomessa eikä
pommituksia tarvinnut pelätä, kokemukset olivat usein traumaattisia. Monikaan
lähtijä ei osannut ruotsia, ja joissakin perheissä suomalaislapsia
käytettiin ilmaisena työvoimana.



Kuva: Ruotsiin lähteviä lapsia. Matkustajakoti Heimola 1943 Kersantti
N.Verronen, Sa-kuva.

Tiilikaisen kirjan sotalapsitarinat ovat kuitenkin sangen lohdullisia: vaikka
vieraalla maalla koti-ikävä kaihersi aluksi, kiintymys kasvoi vähitellen ja
yhteyttä pidettiin sodankin jälkeen vuosikausia. Mutta kertomuksista näkyy
myös, että paluu vanhaan kotimaahankaan ei ollut helppoa: kieli piti opetella
uudestaan, kiintyminen jopa omiin vanhempiin otti aikaa.

Niin erilaisia kuin kirjan tarinat ovatkin – osan lukeminen tekee
surulliseksi, osa tahtoo väkisinkin naurattaa – on niillä muutama yhteinen
nimittäjä. Kaikki sopeutuivat välttämättömään eikä kukaan tunnusta
katkeruuttaan suoraan, vaikka jotkut toteavat epäsuorasti, että olisihan
elämä voinut mennä toisinkin. Monet tarinat päättyvät toteamukseen, että
Suomi on hieno maa tai isänmaallisuus ilmaistaan muulla tavoin.

Itsenäisyyden juhlavuoden sotakirjarivistöstä tämä teos nousee esiin
poikkeavan näkökulmansa vuoksi. Lapsikertoja näkee – aikuisenakin,
muistellessaan – sodan toisin kuin rintamamies, poliitikko tai tapahtumia
myöhemmin tarkasteleva historioitsija.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/