[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Elvi Sinervo – vuorelle nousija, pilviin katselija

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius <pentti.stranius at telemail.fi> Kirjailija. Tutkija-toimittaja.
Freelancer, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Torninoja-Latola, Jaana: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into,
2017. 488 sivua.


Elvi Sinervo – vuorelle nousija, pilviin katselija
---------------------------------------------------------

Elvi Sinervon (1912-1986) elämäkerta Yhä katselen pilviä on kattava teos
merkittävän suomalaisen kansalaisaktivistin, kirjailijan ja runoilijan
rankasta matkasta. Siinä kuljetaan laitakaupungin köyhyydestä kansalaissodan
jälkeisiin ankeisiin aikoihin, 1930-luvun poliittiseen heräämiseen,
eroottiseen rakkaussuhteeseen, turvasäilöön ja vankilaselliin, 1940-luvun
lopun toiveikkaaseen aikaan ja lopulta miltei unohduksiin ja yksinäisiin
vanhuusvuosiin 1960-80-luvuilla.

Törmäsin Elvi Sinervon (1912-1986) tuotantoon  ensi kerran Helsingin
Siltavuoressa, asuessani kulttuuritoimittaja Juha Virkkusen alivuokralaisena
Kristianinkadulla. Elettiin 1980-luvun alkua ja Juha antoi minulle vapaalipun
Kristiina Halkolan monologinäytelmään Vuorelle nousu. Esitys puhutteli. Se
oli moderni ja kertoi naisen asemasta, abortista ja kokemuksista minulle uudella
tavalla. Luin pian myös novellikokoelman Vuorelle nousu(1948). Samoihin
aikoihin olin alkanut kiinnostua feminismistä, paljolti lähikorttelissa asuvan
kirjailija Anneli Pääkkösen ansiosta. Hänen kotonaan Liisankadulla kokoontui
muistaakseni jonkinmoinen kirjallisuuspiiri, jossa Sinervokin oli keskustelujen
aiheena.

 

Kuva: Elvi Sinervo, Pilvet ilmestyi 1944.

Vuorelle nousu oli Elvi Sinervon viimeinen proosateos. Sen jälkeen hän
julkaisi ainoastaan kaksi runokokoelmaa Oi lintu mustasiipi lennä 1950
ja Neidonkaivo 1956,  sekä muutamia erillisiä lehdissä julkaistuja
novelleja. Seuraavina vuosikymmeninä Sinervo ryhtyi oman tuotantonsa sijasta
kääntämään kaunokirjallisuutta suomeksi. Käännöstöitä hän oli tehnyt
jo ennen sotaakin.

Neuvostosympatiat vievät vankilaan

Erno Paasilinnaa lainatakseni Elvi Sinervo oli niitä kirjailijoita ja
runoilijoita, josta tuli ammattilainen ja lahjakkuus paljolti eletyn elämän
ansiosta. Elämä ei kulkenut suoraviivaisesti kuten Nevskin valtakatu
Pietarissa, vaan sisälsi, köyhyyttä, kärsimystä, vankilavuosia,
ristiriitaisia sisarussuhteita ja myös enemmän tai vähemmän myrskyisän
avioliiton Mauri Ryömän (1911-1958) kanssa. Eletty ”boheemielämä”,
toveripiiri työväenliikkeessä, Akateemisessa Sosialistiseurassa, Kiilassa ja
Tulenkantajissa sekä monet vastoinkäymiset muokkasivat avioparin
maailmankatsomusta. Elvistä ja Maurista tuli yhteiskunnallisia toimijoita,
monen asian aktivisteja ja lopulta myös kommunisteja, jotka olivat sodan aikana
Neuvostoliitto-sympatioineen sen verran vaarallisia ”isänmaan pettureita”,
että heidät suljettiin satojen samalla lailla ajattelevien kanssa vankilaan
tai turvasäilöön. Vankilasta tuli toisinajattelijoille eräänlainen
”yliopisto”, jossa kypsyivät monen mielestä Elvi Sinervonkin parhaat
runot.

Yhä katselen pilviäsyntyi tavallaan ”sivutuotteena”. Sinervon
elämäkerturi Jaana Torninoja-Latola on nimittäin tekemässä väitöskirjaa
niin Elvistä kuin hänen kahdesta sisarestaankin, Aira Sinervosta ja
Sylvi-Kyllikki Kilvestä. Naiskolmikko näkyi ja kuului julkisuudessa yhtä
jalkaa 100-vuotiaan Suomen ensi vuosikymmenten yhteiskuntakehityksen, sota-ajan
konfliktien ja työväenliikkeen nousunkin kanssa. Juuri siksi perhehistoria
alkoi kiinnostaa Torninoja-Latolaa, joka Sinervo-elämäkerran esipuheessa tosin
sanoo siirtäneensä väitöskirjan toistaiseksi ”telakalle”.



Kuva: Kiilalaisia vappuna 1938.


Vähän lähdeaineistoa

Sinervon sisarukset ovat silti vahvasti mukana elämäkerrassa, jonka lähteinä
on käytetty paljolti Elvin ja Mauri Ryömän kirjeenvaihtoa, vankilakirjeitä,
perhearkistoja ja esimerkiksi keväällä 2017 kuolleen tyttären, Liisa
Ryömän haastatteluja. Koska Sinervo vetäytyi julkisuudesta lähes täysin jo
1960-luvulla, hänen viimeisistä vuosikymmenistään on erittäin niukasti
lähdeaineistoa. Mainittakoon, että Elvi Sinervosta on tehty aikaisemminkin
elämäkerta, Kalevi Kalemaan vuonna 1989 kirjoittama Elvi Sinervo –
Vuorellenousija.Sillä on ansionsa, mutta tutkimuksena Jaana Torninoja-Latolan
teos on kuitenkin perusteellisuudessaan aivan eri luokkaa.

Yhä katselen pilviäetenee kronologisesti. Ensin kuvataan Sinervon
”laitakaupungin” lapsuus ja nuoruus, sitten parikymppisen naisen
rakastuminen ja melko pikainen avioliitto ja esikoispojan syntymä. Siinä
sivussa, mitenkään suurentelematta, Torninoja-Latola esittelee myös
päähenkilönsä tunnetun syrjähypyn ja ihastumisen Jarno Pennaseen. Ihme ja
kumma, Pennanen pysyy ystäväpiirissä aina 1950-luvulle saakka ja myös
”Sinervon miehet” arvostavat toisiaan. Sinervon sisarukset eivät toki ihan
aina ymmärrä Elvin tempauksia.

Kirjailijaura alkaa novellikokoelmasta Runo Sörnäisistä(1937) ja jatkui sodan
jälkeen pienoisromaaneilla Viljami Vaihdokas ja Toveri älä petä. Pilveton
ensimmäinen runokokoelma. Viimeisinä ilmestyivät sitten Oi lintu mustasiipi
ja Neidonkaivo.Torninoja-Latola limittää Sinervon kirjallisen tuotannon
osaavasti elämäkerran vaiheisiin ja lainailee tuon tuostakin myös
kirjeenvaihtoa. Runoja lukija jää jopa hieman kaipaamaan, sillä ne kenties
olisivat tuoneet paremmin esiin nostalgisen ”romanttis-realistisen” puolen
Sinervoa. Ei ole nimittäin perusteltua pitää Elvi Sinervoa pelkkänä
kommunistisena työväenliikkeen kirjailijana ja runoilijana, vaan myös
feministisenä naisena, jolla oli vahva tahto elää oma riippumaton ja
normeista poikkeava elämänsä. Lapsille se ei aina ollut helppoa.

Pesäero stalinismista

Mielenkiintoisia puolia Elvi Sinervon elämässä riitti sodan ja
”sellielämän” jälkeenkin. Vapauden huuma 1940-luvun toisella puoliskolla,
matkat Neuvostoliittoon, pasifismi ja lopulta pesäero myös kommunistiseen
puolueeseen 1950-luvulla sävyttivät kirjavia elämänvaiheita. Sekä Mauri
että Elvi ottivat etäisyyttä kommunismiin ja varsinkin stalinismiin,
Neuvostoliiton sanelu- ja miehityspolitiikkaan ja vääristyneeseen
kollektivismiin pettyneinä.



Kuva: Elvi Sinervo 1964.

Elvi jatkoi 1950-luvun lopulla käännöstöitä ja Mauri palasi vielä
kansanedustajan työnsä ohella lääkäriksi Nikkilän sairaalaan. Aviomiehen
elämä päättyi kuitenkin traagisesti auto-onnettomuudessa syksyllä 1958 ja
Elvi jäi surussaan hyvin yksin kahden nuorimman lapsensa, Maijan ja Liisan
kanssa. Vanhin poika Ilkka eli jo omillaan. Kirjailijana Elvi Sinervo vaikeni
miehensä kuoleman jälkeen ja keskittyi omien sanojensa mukaan elättämään
yksinhuoltajan perhettään käännöstöillä. Saksa ja ruotsi olivat hänen
vahvat kielensä.

Myös politiikka sai jäädä kun suhteet puolueeseen ja moniin tovereihin
rakoilivat. Silti Elvi Sinervo kirjoitti vielä aktiivisesti uuteen
Tilanne-aikakausilehteen, joka oli monien kommunistien keskuudessa todellinen
punainen vaate ja kritiikin kohde. Muutamaan puoluedebattiin hän myös
osallistui, mutta 1970-luvun taistolaisliike ei enää kiehtonut. Tunne oli
molemminpuolinen, sillä esimerkiksi Tiedonantaja-lehti ja sen ympärille
keskittynyt taistolainen toveripiiri piti Sinervoa ”revisionistina”, jota ei
paljon esille nostettu.

Vankilavuosien kauhuja

Yhä katselen pilviä –elämäkerta on parhaimmillaan ja perusteellisimmillaan
keskittyessään Elvi Sinervon nuoruusvuosiin ja vankila-aikaan. Vankilavuodet
ja kirjeenvaihto Mauri Ryömän kanssa on koskettavaa luettavaa ja todistaa
toisinajattelijoiden, naistenkin, kammottavasta kaltoin kohtelusta. Monet
Sinervon tekstit säilyivät noilta ajoilta WC-paperille kirjoitettuina ja salaa
vankilasta läheisille toimitettuina versioina.



Kuva: Elvi Sinervo ja Mauri Ryömä 1950-luvulla, kuva Yrjö Lintunen. Wikimedia
Commons.

Lähteiden puute ja hieman ulkokohtainen referoiva ote näkyy sitten
elämäkerran viimeisillä sivuilla. Silti teos on hieno kulttuuriteko, vaikka
se väitöskirja Sinervon sisaruksista jäisikin ”telakalle”.

Elvi Sinervo kuoli keuhkosyöpään 28.8.1986 ja hänet haudattiin toiveensa
mukaan hiljaisuudessa, vain omaisten läsnä ollessa. Vuonna 1992, siis 25
vuotta sitten perustettiin Elvi Sinervon nimikkoseura, joka toimii vaihtelevan
aktiivisesti Sinervon muistoa vaalien.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/