[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Jos ei sauna, viina ja terva auta...

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leena.rossi at icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hako, Matti (toim.): Kansanomainen lääkintätietous. SKS toimituksia 229:4,
2017. 255 sivua.


Jos ei sauna, viina ja terva auta...
---------------------------------------------------------

Kansanomainen lääkintätietous on läpileikkaus vanhojen suomalaisten
tautikäsityksistä ja parannustavoista. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran
vuonna 1957 Matti Haon toimittamana ja Erkki Tuomen kuvittamana. Nyt kirjasta on
otettu neljäs painos. Monet kirjassa esitetyt vaivojen syntysyyt ovat
nykylukijan mielestä aivan mielikuvituksellisia ja useimmat hoito-ohjeet varsin
epäilyttäviä tai käsittämättömiä ja nykytietämyksen valossa jopa
vaarallisia – mutta niin kiehtovia.

Oppilääketiede on meidän aikanamme kehittynyt pitkälle, mutta kansanparannus
ja vaihtoehtoiset hoitomuodot kiinnostavat silti ihmisiä. Siksi ei olekaan
ihme, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut 100-vuotiaan Suomen
juhlavuonna uuden painoksen Kansanomainen lääkintätietous -teoksesta. Sen
toimitti vuonna 1957, siis jo 60 vuotta sitten FT Matti Hako (1927–2014), joka
teki elämäntyönsä suomen kielen ja kansakulttuurin tutkimuksen ja opetuksen
parissa. Moni muistanee että hän toimitti myös Työväen
muistitietotoimikunnan julkaisut Aatteet ja vaatteet (1964), Aatteet ja aseet
(1967) sekä Aatteet ja asenteet (1973) yhdessä Heimo Huhtasen ja Matti
Niemisen kanssa. Teoksen kuvittaja Erkki Tuomi (1916–2004) oli puolestaan
mainospiirtäjä, joka kuvitti 1950- ja 1960-luvulla useita Sanakirjasäätiön
ja SKS:n teoksia ja toimi myöhemmin WSOY:n kuvittajana.

Kansanrunousarkiston suosituinta aineistoa

Matti Hako kirjoitti Kansanomainen lääkintätietous-kirjan esipuheessa vuonna
1957 näin:

”Tämä teos avaa näkyviin erään kaistan suomalaista kulttuurihistoriaa; se
kertoo ihmisistä, jotka puutteellisin asein kävivät taistelunsa tauteja
vastaan; mutta se kertoo myös noiden ihmisten mielikuvituksen
ehtymättömyydestä, joka varsinkin loitsuissa on saanut tenhoovimman
ilmaisunsa.”

Nämä sanat kuten koko esipuhekin olisi sopinut hyvin toistaa myös neljännen
painoksen alussa. Tähän on kuitenkin otettu teoksen vuonna 1982 ilmestyneen
kolmannen painoksen ”Lukijalle” teksti, jonka on kirjoittanut SKS:n
Kansanrunousarkiston silloinen johtaja, Pekka Laaksonen. Hän toteaa
pääpiirteissään samat asiat kuin Hako 25 vuotta aikaisemmin, mutta suhtautuu
teoksen sisältöön kriittisemmin kuin toimittaja. Laaksosen tekstin
päiväystä ei valitettavasti mainita, joten lukija voi sen perusteella luulla,
että kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran neljännesvuosisata sitten.



Kuva: Kristfrid Ganander, Eläiden Tauti-Kirja.

Teos on koottu SKS:n Kansarunousarkiston laajasta kansanlääkintäaineistosta,
joka sisältää useiden kyselyjen avulla saatuja sekä ihmisiä että eläimiä
koskevia tietoja. Lääkintätietoa löytyy myös monien kansanelämän
tutkijoiden ja perinteen kerääjien julkaisuista, kansatieteellisistä
aikakauskirjoista ja kotiseutulehdistä. Kansanlääkintää koskevat tiedot
ovat Kansanrunousarkiston kysytyin aineisto, mikä osoittaa sekä tutkijoiden
että maallikoiden kiinnostusta kansan parannusta, lääkkeitä,
tautikäsityksiä ja parantajia kohtaan. Kirjaan on valittu aineistonäytteitä
lähinnä 1900-luvun alkukymmeniltä, mutta sinne tänne on lisätty
vanhempiakin tietoja, esim. Kristfrid Gananderin kirjasista Maan-Miehen Huone-
ja Koti-Aptheeki ja Eläinden Tauti-Kirja vuodelta 1788 sekä Elias Lönnrotin
teoksesta Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839). Näissä teoksissa
tarjottiin kansalle aikansa ”rohtotiedettä”. Itäsuomalaisia ja karjalaisia
loitsuja on Haon toimittamaan kirjaan poimittu Suomen Kansan Vanhoista Runoista.
Teos ilmestyi 33-osaisena sarjana vuosina 1908–1948, ja 1995 siihen lisättiin
täydennysosa; vuodesta 2007 lähtien SKVR on ollut verkossa vapaasti
käytettävissä.

Lukijan kannattaa Kansanomaista lääkintätietoutta silmäillessään muistaa,
että sairauden ja terveyden käsite sekä tautioppi ovat vahvasti aikaan,
paikkaan ja kulttuuriin sidottuja mutta myös jatkuvasti muuttuvia seikkoja.
Missä me näemme ”yliluonnollisuutta” tai ”luonnottomuutta”, on vanha
kansa nähnyt järkevän ja johdonmukaisen menettelyn. On syytä muistaa myös,
että oppilääketiedekin oli alun perin kansanlääkintää, alkeellista
sairauksien torjuntaa ja hoitoa. Siihen liittyi maagisia, uskomuksellisia ja
uskonnollisia käsityksiä ja tapoja. Vielä pitkälle 1800-luvulle lääkärit
väittelivät, ovatko taudit eläviä olentoja, ja heidän antamansa hoidot
olivat varsin rajuja. Esimerkiksi 1830-luvun alun koleraepidemiaa hoidettiin
kylvyin, oksennusainein ja suonenaukaisuin. Kansanlääkinnässä nämä
menetelmät säilyivät vielä pitempään.



Kuva: Sisällysluetteloa Elias Lönnrotin teoksesta Suomalaisen Talonpojan
Koti-Lääkäri.

Kirjan jäsentely noudattaa Matti Haon mukaan ”selvyyden vuoksi” arkiston
jäsentelyä, joka seuraa pääosin oppilääketieteen tautiluokitusta. Lukija
voi helposti nähdä, millaisia konsteja kansa on käyttänyt nykyisin
tunnettuihin sairauksiin ja miten näitä on nimitetty. Asiahakemistosta hän
voi tutustua kansanomaiseen tautinimistöön ja saada selville, millaisiin eri
tauteihin samojen parannuskeinojen on uskottu tepsivän. Pekka Laaksonen
varoittaa, että tällaisessa antologiassa kansanlääkinnän yleiskuva
muodostuu pakostakin pirstaleiseksi. Eri-ikäiset ja eri seuduilta peräisin
olevat tiedot joutuvat yhteyksiin, joihin ne eivät luonnostaan kuulu, kun
tietoja ei ole eroteltu eikä kommentoitu. Sitä paitsi satunnaiset
kummallisuudet voivat nousta näkyvämmin esiin kuin yleisesti tunnetut ja
arvostetut tavat. Kirja kertoo kuitenkin, millaisia keinoja suomalaisilla on
ylipäätään ollut käytössään, kun he ovat pyrkineet hoitamaan itseään,
toisiaan ja elikoitaan tautien ja vaivojen iskiessä.

Tauti uhkasi kaikkialla ja tunkeutui joka paikkaan

Vanha kansa ei ole tiennyt bakteereista eikä viruksista, vaan se on uskonut,
että toiset taudit ovat jumalantauteja, jotka ovat kuolemaksi, ja toiset
panentatauteja, joita hankkivat vihamiehet, kateet ja muut pahansuovat henkilöt
noitien ja velhojen avulla. Taudit tarttuvat maasta, metsästä, suosta,
vedestä, ilmasta, tuulesta, hautuumaalta tai vainajasta. Niitä voi ilmaantua
vereen, suoniin, sappeen, ruoka- ja henkitorveen, mahaan tai hampaisiin. Myös
monia vammoja – verta vuotavia haavoja, naarmuja, hankaumia, tikun pistämiä,
piiskauksen jälkiä, paleltumia, palovammoja, nyrjähdyksiä, jäsenten
narinaa, selkä- ja sivutautia – voi ilmetä. Käärme, sisilisko, sammakko,
ampiainen, mehiläinen tai hämähäkki saattaa purra tai pistää ja aiheuttaa
tuskia tai jopa uhrin. Joka vaivaan on kansa keksinyt selityksen ja usein
hoidonkin, vaikkei tämä auttaisikaan.

Vaikka kansanomainen lääkintä ei ole pystynyt ehkäisemään eikä
parantamaan moniakaan vaivoja, kaikkia oireita on koetettu lievittää erilaisin
keinoin, joiden psykologinen vaikutus on varmasti ollut tärkeä. Tarttuvista
taudeista ruttoa ja  koleraa ei enää 1900-luvulla Suomessa ole esiintynyt,
mutta varhaisemmilta ajoilta on tiedetty, että ruton tarttumista on koetettu
estää viinan avulla tai ampumalla se harakka, jonka selässä tauti on
yrittänyt kylään tulla. Muita tauteja on kuitenkin yhä riittänyt.
Vilutauti, lavantauti, tulirokko, tuhkarokko, vesirokko, keuhkotauti, lentsu,
hinkuyskä, keltatauti, kurkkumätä tai sikotauti on voinut ilmaantua aivan
odottamatta, ja vanhoilta opittuihin hoitokeinoihin on turvauduttu, kun ei
parempaakaan ole ollut tarjolla. Keltatauti ei kuitenkaan ole parantunut, vaikka
olisi syönyt keltasirkun, kuten Kiteellä ja Kivijärvellä neuvottiin, tai
kylpenyt kusilöylyssä, niin kuin Saarijärvellä on kehotettu tekemään.
Sikotautikaan ei ole parantunut sukkaan tungetulla siansonnalla hautomalla.
Erilaisten hoitokonstien käyttäminen osoittaa kuitenkin, että sairastuneesta
on huolehdittu ja hänen vaivojaan on ainakin yritetty karkottaa.

Myös monet meille tutut sisätaudit ovat vaivanneet entisaikoinakin, vaikkakin
niistä on käytetty meille outoja nimiä kuten pistos (mm. keuhkokuume),
kivitauti (ummetus), kaulakupu (struuma) ja ähky (umpisuolentulehdus).
Sydänvian, vatsakivun, närästyksen, ripulin, umpitaudin, munuaistaudin ja
madot vatsassa me sentään ymmärrämme. Sääksmäellä on närästystä
hoidettu näin:

”Kun ottaa kiiltomadon ja tappaa sen kämmenellään, niin ketä hyvänsä
ihmistä, joka kolmesti tätä kämmentä nuolee, lakkaa närästämästä eli
mato menee maksalta pois.”

Luulenpa, ettei maallikko taitaisi löytää kiiltomatoja, ennen kuin elokuun
pimenevinä iltoina, jos silloinkaan.

Vielä nykyisinkin kannattaa vatsavaivoista kärsivän muistaa, mitä Lönnrot
kirjoittaa:

Tawallisimpia syitä näihin tauteihin ja vikoihin owat: sopimaton elatus,
muiden ennen pidettyin tautien mahleet jälkeenjääwä waikutus, pitkällinen
wilu, ylen raskas työnteko, epäjärjestys elämässä, liikasyöminen ja
erinomattain liiallinen palowiinan ja muiden wäkewäin juomain nautinto.

Entä käärme vatsassa? Tuntuu ihan mahdottomalta, mutta ehkä pihanurmikolla
päivälevolla suu auki kuorsaava renki on hyvinkin saattanut nielaista
käärmeen mahaansa, sillä forssalaisten tietämän mukaan käärmeet menevät
mielellään ihmisen sisälle. Jos vahinko on päässyt tapahtumaan, on matelija
onneksi voitu houkutella ulos maidolla tai piimällä. Toisaalta Vihdissä on
uskottu, ettei käärme koskekaan alkoholia nauttineeseen tai vahvasti
tupakoivaan henkilöön. – Ehkä suomalaiset ovat yleisemminkin uskoneet
tähän, kun ovat olleet niin persoja viinalle ja tupakalle.

Outojen sisäisten vaivojen lisäksi vanhalla kansalla on ollut
rovaniemeläistiedon mukaan kolotuksia yhdeksää lajia: leini-jihti, luuvalo,
luuvana, luitten-kolottaja, kuivatauti, juoksijatauti, ronkkatauti ja
reumatismi. Niillä kaikilla on omat oireensa, mutta kaikkien hoitoon sopivat
sauna, hauteet ja hierominen, jossa oikea voide on tärkeä. Siinä kuuluu olla
viinaa liuottimeksi, Liverpoolin suolaa – liekö enää saatavilla –
ammoniakkia, mustaa sinappia ja kaikkein tärkeimpänä ”tikitaali-ruohoja”
– nämä tarkoittanevat sormustinkukkaa (Digitalis purpurea). 

Reumatismi on rovaniemeläisten tietämän mukaan kolotuksista hirvittävin:
”Se syö luut koukkuun ja jäsenet mökyröille sekä tekee ihoon valkeita
ploomuja.” Kuumat yrttikylvyt saattavat olla jopa miellyttäviä taudin
hoitokeinoja, mutta reikien polttaminen ihoon ei kuulosta houkuttelevalta.
Kaikkein yksinkertaisin ja kivuttomin reuman hoito-ohje löytyy Laihialta:
”Kun koiran kanssa makaa, menee reumatismi koiraan ja ihminen paranee.” –
Mahtavatko ihmiset nykyisinkin hoitaa reumaansa, kun nukkuvan koiransa tai
koiriensa kanssa samassa sängyssä. – Iskiasta eli hissiäistä on kuitenkin
savonlinnalaisen tiedon mukaan hoidettava rajummin: ensin voimakasta hieromista
ja puristelua, sitten ”rumpataan jalkaa edestakaisin vetämällä ja
työntämällä, että lyhentynyt jalka venyy täysipituiseksi”. Tämän
jälkeen tarvitaan vielä suolakylpy ja lipeäkylpy, kuumaa viinimarjamehua
hikoiluaineeksi sekä ”liikuntoa paljon mutta se pitää käyttää
hyödylliseen työhön”.

Hulluudesta huunpuremiin, rakoista tröppeliin

Kansan hermo- ja mielitautien kirjo on ollut suppea. Sairaalla on sanottu olevan
yleensä vain ”hermotauti” tai ”mielenvikaisuus” ja selvissä
tapauksissa on tiedetty, että hänellä on kaatumatauti tai pelko. Myös
näkijyyttä eli kykyä nähdä muissa ihmisissä vaikkapa kuoleman oireet, on
pidetty sairautena; ainakin näkijä itse on kyvystään kärsinyt.

Ihotaudeista tai -vaivoista rohtuma, sierettymä, rupi, ajos, rakko, ruusu ja
syyhy tuovat nykyihmisellekin jonkin oireen mieleen, mutta maahista, koita,
raania, hylettä, vaarnehdosta ja tuulenlennätystä on vaikea edes taudiksi
kuvitella. Kirjasta ne kuitenkin selviävät. Lönnrot toteaa useiden ihotautien
syyn: ”likaisuus, siistitön ja ruokoton elämä owat hywin tawallisia,
mieluisia asioita rahwahassa”. Finnit, tukanlähtö ja kynsitikut kiusaavat
edelleen ihmisiä, mutta päivetystä tai teerenpilkkuja ei monikaan vaivana
pitäne. ”Huunpuremia” näkee yhä varsinkin nuorten kaulalla, mutta ne
eivät parantune edes rahalla, joka on ollut ruumiin suussa, vaikka Kurussa on
niin uskottu.  



Kuva: Pekka Rissanen vuolee Mustaan lähteeseen ruumiilta saatua hopeaa maksuksi
ostamastaan vedestä. Rytkönen Ahti, kuvaaja 1927. MuseovirastoCC BY 4.0.

Sukupuolitaudeista on sata vuotta sitten tunnettu kuppa ja tippuri. Perniössä
on tiedetty kuppatautisen pääsevän eroon taudistaan tartuttamalla sen
jollakin tavoin toiselle. – Huh! – Yleensäkin ovat sukupuolisuhteet olleet
vanhan kansan mielestä aika vaarallisia, sillä Kivijärvellä on uskottu,
että tervekin nainen voi tartuttaa mieheen tippurin, jos hän on miehen
siemenvuodon aikana hengittämättä. Silti ei seksuaalista
pidättyvyyttäkään ole pidetty terveellisenä. Mouhijärveltä on peräisin
tieto: ”Jos nainen käsittelee itse itseään eikä halua paritella miehen
kanssa, hän menettää pian järkensä ja koko siitoskyky häviää”.

Naistentaudit, raskaus, synnytys, lastenhoito ja lastentaudit

Kansanomainen lääkintätietous sisältää nykytietämyksen valossa
eriskummallisia käsityksiä myös naisten vaivoista, raskaudesta ja
synnytyksestä. Eri paikkakunnilla on oltu varmoja, että nainen saa kuukautiset
tarttumaan mieheen, jos lyö tätä verisellä vaatteellaan. Lohtajalla taas on
uskottu, että ”tuulimato” (rintatulehdus) paranee, kun rintoja painellaan
vasaralla, jolla on naulattu ruumisarkun reunaliinoja. Heinolan tienoilla on
tiedetty, että nainen tulee raskaaksi, jos häntä lyö kepillä, jolla on
tapettu käärme. Kolarissa on uskottu lapsesta tulevan kuuromykän, jos äiti
on raskaana kovin umpimielinen, ja eri puolilla maata on oltu näkevinään
lapsen sukupuoli äidin vatsan muodosta. Keskenmenoa on odottava äiti koettanut
estää välttämällä liikaa rasittumista tai pujottelemalla tytön hametta
kolme kertaa alhaalta ylöspäin. Jos taas nainen on halunnut varta vasten
aiheuttaa keskenmenon, hän on voinut tehdä sen syömällä elohopeaa,
sinimarjoja, torajyviä tai ”tiilmannin troppia” tai hyppäämällä
jostakin korkealta paikalta.



Kuva: Kohtausta mitataan, mittaajana Lasasen eukko. Paulaharju Samuli, kuvaaja
1917. MuseovirastoCC BY 4.0.

Myös synnytyksen helpottamiseksi ja jouduttamiseksi on vanhalla kansalla ollut
keinoja, ja monella paikkakunnalla on aviomiehen pitänyt olla vaimoaan
auttamassa. Savonrannalta talteen saaduissa ”lapsensaajaisen sanoissa”
pyydettään niin Ukko- ylijumalaa kuin neitsyt Maria emostakin synnyttäjän
avuksi; näiden on kuitenkin tultava ”saunahan saloa, piillen
piikahuonehesen”, ”kenenkähän kuulematta, kunkahan sala-sanoitta”.
Askolassa on synnyttäjälle voitu antaa tuskien lievittämiseksi viinaa, niin
että hän on ollut lopulta ihan juovuksissa. Vielä synnytyksen jälkeenkin on
äidille annettu viinaa lääkkeeksi ja ruoaksi olutjuustoa. Kahvikin on
kuulunut terveellisinä pidettyihin ravintoaineisiin.

Lastenhoidosta ja lastentaudeista on kirjassa tietoja sivukaupalla.
Vastasyntyneen hoito, imeväisen ruokinta, ensimmäiset ikävuodet, sammas,
itkeväinen lapsi, yönvalvottaja, harjakset, yökastelu, änkytys, riisi, eltta
ja vaihdokas saavat kaikki selityksensä ja hoito-ohjeensa. Näihin ei
kuitenkaan liene kovin luottamista. – Usko paholaisen tai maahisten tuomaan
vaihdokkaaseen lienee kuitenkin auttanut vanhempia hyväksymään pahasti
epämuodostuneen tai kehitysvammaisen lapsen syntymän.  

Silmät, nenä, kurkku ja suu

Vaikka kansa on ollut tietävinään, miten lapsi saa hyvän näön, kuulon ja
lauluäänen sekä hyvät hampaat, ovat monet taudit ja muut riesat kiusanneet
niin ihmisten silmiä ja nenää kuin kurkkua ja hampaitakin. Jos joku on saanut
silmäpaskon tai -sätkän, vuoron, verestävät silmät, rikan silmään,
näärännäpyn, kierot silmät tai kaihin, on niitä yritetty hoitaa ja jopa
sokeaan silmään on koetettu saada näkö takaisin. Varmaan koko maassa on
tiedetty, ettei huussin alle pidä kurkkia, jottei saa silmäänsä
näärännäppyä eli naarannappia eli koirannännää. Sen parannuskeinot ovat
vaihdelleet, mutta Vimpelissä on uskottu, että näppylä paranee, kun panee
siihen kermaa ja antaa kissan nuolla.

Kansalla on ollut omat lääkkeensä korvasärkyyn ja -pistokseen,
huonokuuloisuuteen ja kuurouteen sekä nenäverenvuotoon, nuhaan, kurkkutautiin,
suutauteihin ja äänen käheyteen. Kansa on myös tiennyt, miten saadaan pois
vieras esine korvasta tai ruoto kurkusta. Jos korvaa pakottaa, ”surwo
kusiaisia moorttelisa, pane waimon rintamaitoa päälle, tiputa korwaan,
parantaa korwa taudin”, kuten Ganander neuvoo. Yli sata vuotta myöhemmin on
Savonlinnassa puhallettu kuumaa höyryä pistävään korvaan tai pantu
sipulimehua lämpimään maitoon ja kaadettu sitä korvaan. – En tiedä,
auttaako kumpikaan temppu. Sen ainakin tiedän omasta kokemuksesta, että
kalanruoto yleensä lähtee kurkusta, kun ”leipää puree ja nielaisee”,
kuten Pudasjärvellä on neuvottu.

Hampaiden puhkeamiselle ja maitohampaan lähdölle sekä hammassärylle ja
-madolle on ollut omat selityksensä ja ohjeensa kansan keskuudessa.
Hammassärky lienee vaivannut suomalaisia sata vuotta sitten paljon enemmän
kuin nykyisin, sillä Kansanomainen lääkintätietous sisältää sen
nujertamiseksi yli viisi sivua ohjeita, joista monissa neuvotaan kaivamaan
kipeää hammasta puutikulla, tikan kielellä tai käärmeen hampaalla, jotta
saisi hammasmadon tapetuksi. Kurkijoella on uskottu hammassäryn johtuvan
siitä, että ”ikenissä on mädäntynyttä verta”, ja neuvoksi on annettu:
”Ikeneen on pantava iilimato, jotta se imee pilaantuneen veren pois”.

Erilaisiin vaivoihin ja tauteihin kansa on neuvonut käyttämään ulkoisesti
tai sisäisesti erilaisia luonnonkasveja, hautuumaan multaa, hämähäkin
seittiä, viinaa, tuhkaa, tervaa, tärpättiä, omaa virtsaa tai sylkeä ja
hevosen lannasta puristettua vettä ja monta muuta ainetta. Myös kupari- ja
hopearaha, kultasormus, uuniluuta, miesten housut, käärmeen pää ja nahka
ovat olleet hyviä apuvälineitä. Kultaisilla korvarenkailla on saanut silmät
pysymään terveinä  ja heikon kuulon paranemaan. Yhden ihan järjellisen
neuvon olen sentään löytänyt: Rovaniemellä on pyörtyneen jalat nostettu
pystyyn tuolin päälle. Sitä paitsi kuuma sipulimaito lienee hyvä
yskänrohto, mutta en ole aivan vakuuttunut, että siihen pitäisi panna
runsaasti suoloja ja voita, kuten Sippolassa on tehty.

Kotieläinten taudit ja hoidot

Koska 1900-luvun alkukymmenillä ovat koulutetut eläinlääkärit olleet
harvassa eikä heilläkään ole ollut varmoja keinoja kotieläinten kaikkien
tautien ja vaivojen hoitamiseksi ja lääkitsemiseksi, on kansa paremman
puutteessa käyttänyt äideiltään ja isiltään oppimiaan konsteja.
Kansanomainen lääkintätietous sisältää näitäkin runsaasti. Tauteihin on
koetettu varautua ennakolta ja vamman tai sairauden sattuessa lehmälle,
hevoselle, sialle tai kanalle on tehty kaikki tunnetut konstit, jotta tilanne
palautuisi taas normaaliksi. Omat niksinsä on olut niin käärmeen, kärpän,
lumikon kuin päästäisenkin pureman hoitoon. – Isovanhempieni tilalla
tiedän karjakon vielä 1950-luvulla tehneen niin kuin entiset uukuniemeläiset:
”Keväällä, kun lehmät lasketaan ensi kerran metsään, tervataan turpa,
sorkat ja kellon kantaimet, että käärmeet eivät pure keväällä.”



Kuva: Koivulan pappa, kuuluisa hevosenparantaja Tammelan Lunkaan kylältä.
Aaltonen Esko, kuvaaja 1928–1930 Museovirasto.CC BY 4.0.

Erityisesti lehmien ja hevosten tartuntataudit ovat aiheuttaneet suuria
taloudellisia menetyksiä. Naudoilla pahimpia ovat olleet luoma- eli luomistauti
ja punatauti eli kierto. Edellinen on sukupuolielinten krooninen infektio ja
aiheuttaa hedelmättömyyttä, keskenmenoja, vasikoiden kuolemia ja
maitomäärän vähenemistä. Sitä tiedetään esiintyneen Suomessa vielä
vuonna 1960. Vanha kansa on epäillyt ihan oikein, että tauti voi tarttua
astutuksen yhteydessä, mutta se ole tiennyt taudin leviävän varsinkin maidon
välityksellä. Naudan punatauti puolestaan näkyy elikon virtsan
värjäytyessä punaiseksi. Sen aiheuttaa punasoluissa loisiva alkueläin, jota
puutiaiset levittävät. Siinä lehmää vaivaa ripuli, sitten umpi sekä maidon
ehtyminen ja ruokahalun menetys. Kansa on osannut epäillä puutiaisia
syyllisiksi, mutta alkueläimistä sillä ei ole ollut tietoa. Punkkialueilla
vasikat ovat saaneet tautiin vastustuskyvyn, mutta punkittomilta alueilta tuodut
ovat voineet sitä levittää. Pääntauti on puolestaan hevosten vaiva, jossa
eläin köhii ja yskii niin kuin ihminen. Sen vanha kansa on uskonut paranevan
kärpän ja käärmeen lihalla tai terva- ja tärpättihauteilla.

Kotieläinten sisätauteihin ovat kuuluneet useiden muiden vaivojen ohella mm.
ammus, lento, ähky, verenlypsy ja pyörötauti. Myös hiirenpesän syöminen on
voinut sairastuttaa eläimen. Ammus, lento ja ähky lienevät olleet
samantapaisia ruoansulatushäiriöitä, joita ovat voineet saada niin hevoset,
lehmät kuin lampaatkin. Tauti on voinut tarttua pirun nuolesta, ja sitä on
koetettu häätää loitsuin, hieromalla tai lääkitsemällä eläintä niin
suuhun kuin hännän allekin. Tautiselle eläimelle on Hyrynsalmella juotettu
karhun kurkkutorven läpi laskettua vettä ja Juvalla on annettu suuhun pyssyn
pesuvettä ja ampiaispesä. Lento tunnetaan Gananderin mukaan tästä:

Jos luondokappale äkisti kaatu kumoon, täristää ulos säärensä ja
jäsenensä, koko ruumis wapisee, ja wälistä wahto käy suusta. Ja hoito käy
näin: Silloin otetaan wanhaa woita, etikkata ja salpietaria, sekoitetaan
yhteen, jolla selkä woidellaan, ja sisälle ihoon hiwutetaan.”

Lehmien ja hevosten ähkyä on Saarijärvellä parannettu kuivaamalla ammuttu
palokärki ja antamatta sitä viinan seassa eläimelle.

En ole maalla kasvanut, mutta maalaistalosta lähtenyt äitini opetti aikanaan,
ettei sammakoita ja hämähäkkejä saa tappaa, vaikkei kiellon syytä
kertonutkaan. Hänelle itselleen on kuitenkin saatettu opettaa, että lehmät
alkavat lypsää verta, jos niin tekee. Kansanomaisen lääkintätietouden
mukaan sama kielto on pätenyt eri puolilla maata. Myös uskomus, että
kehrääminen tiettyinä päivinä – laskiaisena, pääsiäisenä, paavalina
ja joulurauhan aikaan – aiheuttaa lampaille pyörötaudin, on tunnettu monelta
paikkakunnalta. Siitä ei äitini kuitenkaan puhunut.

Vanhalla kansalla on ollut ihmisen synnyttämiseen liittyviä huolia, mutta
niitä on aiheuttanut myös eläinten poikiminen. Vasikoimisen jälkeen on
lehmälle annettu eri paikkakunnilla erilaisia herkkuja: Sotkamossa paloviinaa
ja kahvia, Halikossa silakkaa ja leipää sekä Hämeenkyrössä mallasjauhoja
viikon ajan. Saarijärvellä taas ei ole poikineelle lehmälle annettu suurusta
kolmeen päivään.

Mara, rietas, tratti ja vihtahousu

Painajainen, mara, aja(ja)inen, rietas, tratti eli vihtahousu on kateuden
aiheuttama, ja se on kiusannut ihmisten lisäksi eläimiäkin niin, että nämä
ovat märkiä kuin uitettu ja telmivät, hyppivät, huohottavat ja mölyävät.
Navetassa tai tallissa painajainen voi näyttää ihmisen haamulta (Nivala),
valkoiselta rotalta (Vihti), siniseltä vanteelta (Kittilä), kirkkaalta
lasipallolta (Lavia), heinähangolta lehmän selässä (Siilinjärvi) tai
juustolta (Sodankylä). Hoitokeinona on käytetty mm. eläimen selkään
levitettyjä miesten housuja, vainajan kuolinpaitaa tai ruumisarkun peitettä
sekä kattoon ripustettuja viikatteita ja seinään naulattuja vanhoja
allakoita. Heinolassa on ammuttu navetan oveen, kun on haluttu saada jalka
poikki siltä, joka on painajaisen elikkoon noitunut.



Kuva: Pekka Raatikainen iskee suonta Ahti Rytköseltä. Rytkönen Ahti, kuvaaja
1927. Museovirasto CC BY 4.0.

Kansanomaisen lääkintätietouden lopussa on vielä yleisiä parannustapoja
sekä tietoja useista tunnetuista kansanparantajista. Yleisinä parannuskeinoina
kansa on käyttänyt saunan, tervan ja viinan ohella mm. hieromista,
kuppaamista, suoneniskentää, elohopeaa, lääkekasveja, muurahaisia, ukkosen
vaajoja sekä käärmeen ja karhun ruumiinosia. Sortavalasta saadun tiedon
mukaan peräti ”yhdeksän erilaatuista ihotautia voi parantua koiran
nuolemalla. Jos koira ei haluaisi kipeää ihoa nuolla, nuolee se, jos kipeän
voitaa voilla tahi kermalla.” – Tähän minä melkein uskon, sillä äitini
kertoi pikku veljensä nuolettaneen ihottumaista päätään koiralla ja vaivan
siten parantuneen.

Kansanparantajissa on ollut monitaitureita sekä erikoistuneita
unennäkijöitä, viinasta katsojia sekä verensulkijoita, joita on muutamia
vielä tänäkin päivänä. Heistä ja yleensä suomalaisesta
kansanparannuksesta kiinnostuneet voivat lukea lisää vaikkapa näistä
teoksista: Kansa parantaa, Kalevalaseuran vuosikirja 1983; Jane Tuovinen,
Tietäjistä ja kuppareista, kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa
(1984); Mervi Naakka-Korhonen, Vaivasta taudiksi: Lapamatoon liittyvä
kansanparannus erityisesti pohjoiskarjalaisen aineiston valossa (1997); Ulla
Piela, Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800- ja
1900-luvuilla(2010). Vastikään ilmestynyt Markku Hokkasen ja Kalle Kananojan
toimittama teos Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus
globaalihistoriassa (2017) avaa kansanomaiseen lääkintään myös globaalin
näkökulman. 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/