[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Merellistä sotahistoriaa Suomenlahdelta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Silvast, Pekka: Hanko ja Porkkala Neuvostoliiton meritukikohdat. AtlasArt, 2015.
95 sivua.


Merellistä sotahistoriaa Suomenlahdelta
---------------------------------------------------------

Hanko ja Porkkala, Neuvostoliiton meritukikohdat -teos käsittelee kahta Suomen
Neuvostoliitolle vuokraamaa tukikohtaa, Hankoa, joka oli Neuvostoliiton hallussa
maaliskuusta 1940 joulukuuhun 1941 sekä Porkkalaa, jota Neuvostoliitto hallitsi
syykuusta 1944 tammikuuhun 1956.

Teoksen kirjoittaja Pekka Silvast on hankolainen historioitsija, joka on
tutkimuksissaan keskittynyt kotikaupunkiinsa ja sen lähialueisiin. Hän on
aikaisemmin julkaissut sekä Hankoniemeä että Porkkalaa käsittelevää
kirjallisuutta; teoksista kannattaa mainita Jari Leskisen kanssa kirjoitettu
Suljettu aika. Porkkala Neuvostoliiton sotilaallisena tukikohtana
1944–1956(WSOY 2001).

Nyt puheena oleva teos käsittelee nimensä mukaisesti kahta Suomen
Neuvostoliitolle vuokraamaa tukikohtaa, Hankoa (Neuvostoliiton hallussa
maaliskuusta 1940 joulukuuhun 1941) ja Porkkalaa (Neuvostoliiton hallussa
syyskuun 1944 lopusta tammikuuhun 1956).

Silvast tarkastelee alueita ja niiden vaiheita pelkästään sotilaallisesta
näkökulmasta ottamatta kantaa politiikkaan. Asukkaidenkaan kokemuksia ei
käsitellä; teoksessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea karttoihin ja ilmakuviin,
joita on runsaasti, sekä vanhoihin valokuviin joista osa on venäläisiä.
Nämä kuvadokumentit ovat mielenkiintoisia; sivuilta löytyy mm. kuva kartasta,
jossa on talvisodan rauhanneuvottelijoiden eli Risto Rytin, J. K. Paasikiven,
Rudolf Waldenin ja Väinö Voionmaan sekä Vjatšeslav Molotovin ja Josif
Stalinin 12.3.1940 kirjoittamat nimikirjoitukset.



Kuva: Karttalehti jossa talvisodan rauhanneuvottelijoiden allekirjoitukset.

Teksti nojaa aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi venäläisiin ja
suomalaisiin arkistolähteisiin. Silvast on myös onnistunut hankkimaan
haastattelun Porkkalan tukikohdan esikuntapäällikkönä vuosina 1950–1955
toimineelta venäläiseltä kapteenilta; haastattelu on tehty vuonna 2002.
Normaalikirjaa isokokoisemmassa teoksessa on henkilö- ja asiahakemistot, mutta
ei nootitusta.

Hangon kaksi evakuointia

Pitkälle Suomenlahteen pistävä Hankoniemi on ollut aina tärkeä merenkulun
ja sodankäynninkin tukikohta. Sen kautta purjehtivat jo idänkauppaa käyvät
viikingit, ja 1700-luvun alussa, kun Pietari Suuri perusti nimeään kantavan
kaupungin Suomenlahden pohjukkaan, hän ryhtyi linnoittamaan käytännössä
koko lahtea, sekä pohjois- että etelärantaa. Työ jatkui seuraavien tsaarien
kaudella, ja ennen ensimmäistä maailmansotaa linnoitusketju ylettyi lännessä
Ahvenanmaalle ja Saarenmaan eteläkärkeen.

(Pietari Suuren tavoitteena oli koko Suomenlahden sulkeminen sodan aikana. Se ei
onnistunut hänelle eikä seuraajillekaan. Vasta vuonna 1943 Porkkalan ja
Naissaaren välille viritettiin sukellusveneverkko. Sen tosin laskivat Suomen ja
Saksan joukot.)

Hangon edustalla sijaitseva Russarö oli tärkeä rengas rannikkolinnakkeiden
ketjussa – myös sen jälkeen, kun Suomi oli itsenäistynyt. Kun Hangossa
lisäksi oli sotatarviketeollisuutta palveleva konepaja ja iso satama, ei ollut
mikään ihme, että kaupunkia pommitettiin jo talvisodan toisena päivänä.
1.12.1939 horisonttiin ilmestyi laivasaattue, jossa oli yksi iso ja kaksi
pienempää sota-alusta. risteilijä Kirovin sekä sitä saattaneiden
hävittäjien ja Russarön linnakkeen välillä käytiin nopea tulitaistelu,
jonka vahingot jäivät vähäisiksi. Taistelun kulun ja sitä seuranneet
tapahtumat Silvast selostaa yksityiskohtaisesti, venäläisten
sotapäiväkirjojen perusteella.

Kaupunkia pommitettiin talvisodan aikana kymmeniä kertoja, toisinaan useastikin
saman päivän aikana. Aineelliset vauriot olivat melkoiset – mm. Suomen
armeijalle miinoja ja kranaatteja valmistanut konepaja sai täysosuman vuoden
1940 alussa ja joutui siirtymään Lohjalle – mutta ihmisiä Hangon
pommituksissa kuoli vain kuusi.



Kuva: Ilmapommituksen tuhoja Hangossa tammikuussa 1940. SA-kuva.

Neuvostoliitto, joka oli vaatinut tukikohtaa Hangosta jo syksyn 1939
neuvotteluissa Moskovassa, uudisti vaatimuksensa talvisodan rauhanehdoissa ja
tällöin se myös sai tahtonsa läpi. Kaupunki tyhjennettiin 10 päivässä, ja
vaikka Silvastin tekstin tyyli ei ole mitenkään erityisen hersyvä tai
dramaattinen, kertomusta Russarön järeiden, lähes 50 tonnin painoisten
tykkien ja muun aseistuksen evakuoinnista lukee vähän kuin jännäriä. Sen
sankariksi nousee muuan optimistinen ja ilmeisen itsepintainen majuri.
Näyttämönä on Hankoa ympäröivä meren jää, jossa sadat miehet rahtaavat
tavaraa kelkoilla koska muita kuljetusvälineitä ei alkuun ole, ja pari
turkulaisilta telakoilta apuun rientänyttä työporukkaa lyö keskenään vetoa
siitä, kumpi saa ensin tykinputken nostetuksi evakuointialukseksi haalitun
jäänmurtajan kannelle. Siviilien avuksi oli tullut busseja Tukholmasta asti;
ne olivat ajaneet jäätä pitkin Merenkurkun yli. Kuvista kuitenkin näkyy,
miten osa hankolaisista poistui kaupungista jalkaisin, lehmiään taluttaen.



Kuva: Evakuointia Hangossa. SA-kuva

Jatkosodan alkaessa Hanko siis oli Neuvostoliiton joukkojen hallussa.
Suomalaiset olivat vartioineet vuokra-alueen rajoja koko ajan, ja kesäkuussa
Hangon lohkon joukkoja vahvistettiin. Syksyn aikana käytiin taisteluja niin
mantereella kuin saaristossakin; niistä verisin eli heinäkuun 1941 lopulla
käyty Bengtskärin taistelu sivuutetaan maininnalla. Sen sijaan sotahistoriasta
kiinnostuneille on tarjolla yksityiskohtainen listaus yksiköistä, jotka
vartioivat ”Hangon mottia” välirauhan aikana ja osallistuivat jatkosodan
alkukuukausien taisteluihin alueella.

Neuvostoliiton joukkojen poistuminen Hangosta tapahtui puolisalaa; kaupunkia
tyhjennettiin ja etenkin satamaa tuhottiin ennen lähtöä. Kun Hangon lohkon
ruotsalaiset vapaaehtoisjoukot ja heidän kannoillaan liikkuneet
suomalaisyksiköt saapuivat kaupunkiin joulukuun 1941 alussa, he tapasivat
Hangosta yhden puna-armeijan sotamiehen sekä kolmisensataa Virosta
pakko-otettua, Russarön linnakkeelle jätettyä työläistä.

Neuvostoliiton Hangosta evakuoimien joukkojen kohtalo oli karmaiseva: suurimman
evakuointialuksen, Josif Stalinin, haaksirikossa kuoli yli 2000 ihmistä. Saman
verran kyllä onnistuttiin pelastamaankin tästä Viron rannikolla miinaan
ajaneesta laivasta.

Myös näiden tapahtumien kuvaus on yksityiskohtaista ja sitä täydentävät
yksityisistä arkistoista – ilmeisesti osin venäläisistä – hankitut
kuvat.

Porkkalan miehitysaika jää vähälle huomiolle

Porkkalan meritukikohtaa ja alueen miehitysaikaa koskeva osuus kirjassa on
huomattavasti lyhempi kuin Hankoa käsittelevä. Vahinko, sillä tämänkin
alueen vaiheista olisi mieluusti lukenut enemmän. Mutta ehkä Porkkalan
kymmenpäiväisessä evakuoinnissa ei tapahtunut mitään merkittävää,
etenkään kun samaan aikaan Suomen itärajan tuntumassa siirreltiin
huomattavasti suurempia joukkoja. Siellähän oli liikkeellä koko
kenttäarmeija sekä luovutettavan alueen siviiliasukkaat, sikäli kuin he
eivät jo aiemmin olleet paenneet sodan jaloista.

Yhdellä kirjan aukeamalla oleva kartta kertoo kyllä hyvin havainnollisesti,
kuinka suuri Porkkalan vuokra-alue oli ja kuinka lähellä Helsinkiä se
sijaitsi. Alueen itäraja kulki Espoon ja Kirkkonummen rajalla, Saunalahden,
Kivenlahden ja Soukan edustalla, ja lännessä vuokra-alue ylettyi miltei Inkoon
keskustaan. Nykyisin nämä merialueet ovat Suomen vilkkaimmin veneiltyjä
vesiä. Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon viljapeltojen tilalle on noussut useita
uusia lähiöitä. Myös kesäasutusta on runsaasti niin saarien kuin
mantereenkin rannoilla.



Kuva: Porkkalan vuokra-alue.

Kiinnostava historia on myös nykyisellä kongressihotelli Majvikilla –
siellä toimi vuokra-aikana tiedustelu- ja vakoilukeskus. Tästäkin olisi
mieluusti lukenut enemmän, samoin kuin vuosien 1944–1956 välillä
sattuneista rajavälikohtauksista. Suomalaiset, joiden pääsy alueelle oli
tietenkin ankarasti kielletty, näet menivät tuon tuostakin sinne karanneiden
kotieläinten perässä tai katsomaan vanhaa kotitaloaan – ja
ääritapauksessa jopa öisen uintiretken jälkeen, ihan vain huvikseen vetoa
lyötyään. Useimmat uskalikot palautettiin kuulustelujen ja lyhyen vankeuden
jälkeen. Karmein kohtalo oli sillä merihätään joutuneella venekunnalla,
joka passitettiin ensin venäläiseen vankilaan ja sitten Siperiaan. Kolmesta
miehestä palasi vain kaksi, heistäkin toinen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.



Kuva: Helsinki-Turku välillä Porkkalan vuokra-alueelle tuli matkustajajunien
ikkunat peittää levyillä, jotta niistä ei näkisi ulos. Tuota 41 kilometrin
matkaa mainostettiin aikanaan maailman pisimpänä rautatietunnelina. Kuva
Vaunut.org-sivulta, jossa lisätietoja "tunnelista".

Porkkala palautettiin Suomelle tammikuussa 1956; ohjusten tulo ja Itämeren
alueen sotilaallisen painopisteen siirtyminen tekivät tukikohdasta
tarpeettoman, ja ilmeisesti sen huoltaminen oli ollut varsin kallistakin.

Espoon saaristosta, Porkkalan niemestä ja Hangon seudulta löytyy vielä
merkkejä vuokra-ajasta; osan rakennelmista neuvostojoukot tosin tuhosivat
lähtiessään. Kirja ei esittele paikkoja matkailunähtävyyksinä, mutta
hoksaavainen lukija voi poimia sieltä haluamansa kohteet – ja samalla
ällistellä, miten paljon seudut ovat muuttuneet kirjan ilmakuviin ja muihin
vanhoihin valokuviin verrattuina. Erityisesti ilmakuvista olisi voinut julkaista
tuoreempiakin versioita; esimerkiksi Kirkkonummen keskusta ei ole enää
aikoihin ollut samanlaista peltomaisemaa kuin 1950-luvulla.

Jos seudun historiaa haluaa täydentää, on tämän arvion alussa mainitusta
Silvastin ja Leskisen teoksesta paljon apua.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/