[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ruotsalaisen kitarasankarin muistelmat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Rami Mähkä <rami.mahka at utu.fi> FT, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Malmsteen, Yngwie: Voittamaton: muistelmat (Relentless: the memoir).
Kääntänyt Juha Arola. Like Kustannus, 2015. 284 sivua.


Ruotsalaisen kitarasankarin muistelmat
---------------------------------------------------------

Ruotsalaissyntyinen, nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin kotiutunut Yngwie
Malmsteen oli 1980-luvulla maailmankuulu kitarasankari, joka saavutti myös
kaupallista menestystä. Peräänantamattoman virtuoosin ura jatkuu edelleen,
tosin alati pienenevän kannattajajoukon riemuksi. Hänen kirjansa on
tyypillinen faneille suunnattu omaelämäkerta, jossa päähuomio on
musiikillisen uran vaiheiden läpikäymisessä. Satunnaiselle lukijalle kirja
tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen tulkinnan 1970-luvun Ruotsista, josta sen
kaikista hyvistä puolista huolimatta oli pakko päästä pois. Malmsteenin
mukaan sosialismi ja kollektiivisuus pyrkivät tukahduttamaan yksilön luovuuden
ja kunnianhimon.

 

Ruotsalaissyntyinen, sittemmin Yhdysvaltoihin kotiutunut kitarasankari Yngwie
Johan Malmsteen (alkujaan Lars John Yngve Lannerbäck, s. 1963) oli 1980-luvulla
iso tähti myös Suomessa. Grunge teki Malmsteenin edustamasta melodisesta
hevirockista epämuodikasta 1990-luvun alussa. Huikeasta soittotekniikastaan ja
klassiseen musiikkiin nojaavasta soittotyylistään ensi sijassa tunnettu
Malmsteen on jatkanut itsepintaisesti omalla tyylillään, julkaissut tasaiseen
tahtiin levyjä epäilemättä alati pienenevälle yleisölle sekä soittanut ja
levyttänyt myös sinfoniaorkesterien kanssa.

Malmsteen julkaisi tämän omaelämäkertansa vuonna 2013 kirjoitettuaan sitä
kuusi vuotta. Kirja on tietysti ensi sijassa suunnattu faneille, jotka ovat
kiinnostuneet kuulemaan Malmsteenin studiotyöskentelystä, kitaroista,
soittolaitteista ja yksittäisten kappaleiden syntyprosessista,
elämänvaiheista sekä tietysti tämän version heidän tuntemistaan
tapahtumista: Malmsteen nimittäin tunnetaan vaikeana yhtyeenjohtajana, jonka
bändissä jäsenet vaihtuvat alati.

Ei vain kliseinen rocktähti

Malmsteen on mielenkiintoisen kaksijakoinen hahmo, hän on yhtäältä klassista
musiikkia lainaileva ja rockmuusikoiden massaa nenänvarttaan pitkin katseleva
snobi, toisaalta täysverinen ”roku”. Tämä kaksinaisuus on ollut osa
hänen imagoaan alusta asti. Hän tekee omasta mielestään kaiken
hienostuneemmin ja rajummin kuin muut kitaristit.

Malmsteen on kuitenkin myös kliseinen rockmiljonääri, hänellä on satojen
arvokitaroiden lisäksi Rolex-kokoelma ja useampikin Ferrari-urheiluauto.
Näistä mies puhuu mielellään haastatteluissa, joissa hän paljastaa olevansa
loistava rumpali, loistava tenniksenpelaaja ja jopa kelloseppä. Samat aiheet
tulevat esiin useampaan otteeseen myös tässä kirjassa. Ilmiselvästi
Malmsteen kokee olevansa erittäin lahjakas ja taitava.

Itse asiassa kirjan suomenkielinen nimi on mielenkiintoinen, sillä alkukielinen
teos on nimeltään Relentless: the memoir. ”Peräänantamaton” on siis
muuttunut ”voittamattomaksi” kulttuurisella matkallaan Yhdysvalloista
Suomeen. Malmsteenin sitkeys, ahkeruus ja omaan musiikilliseen visioon uskominen
tulevat kirjassa paikoin rasittavankin usein puheeksi mutta on syytä korostaa,
että Malmsteenin ”peräänantamattomuutta” ja tietysti virtuositeettia
myös kunnioitetaan musiikkipiireissä yleisesti. Tähän palataan alla.

Hänelle kuitenkin myös naureskellaan, mikä johtuu hänen muuttumisestaan
musiikilliseksi anakronismiksi ja mainitunkaltaisesta itseään ylistävästä
tyylistä. Kirjan suomenkielisen laitoksen nimen ilmeisen ironinen sävy
viitanneekin juuri tähän. Malmsteen itse varmasti ymmärtäisi ironian mutta
myös hyväksyisi kirjan nimen silmää räpäyttämättä. Onkin syytä
mainita, että varovaisestikin arvioiden korkean omanarvontunnon ja
itsekeskeisyyden ohessa Malmsteen osoittaa kyllä omaavansa huumorintajua ja
itseironiantajua. Niinpä mies toteaa, Spinal Tap -henkisesti, että hänen
mottonsa on ”ei savukonetta lavalla – ei keikkaa!”



Kuva: Yngwie Malmsteen workshop at Florianópolis, SC, Brazil 2016. Wikimedia
Commons.

Ritchie Blackmoren varjo

Omaelämäkertureilla on tunnetusti paitsi taipumus myös oikeus valikoivaan
muisteluun. Osa valikoivuudesta on varmasti tiedostamatonta. Sen sijaan
Malmsteen jättää varmasti tietoisesti kertomatta pahimmat sekoilunsa, kuten
epäilyt perheväkivallasta ja Suomessakin uutisoidun tapauksen, jossa poliisi
piiritti tämän kartanoa tuntikausia. On ymmärrettävää, ettei Malmsteen
halua puida näitä asioita, eikä hän yritä antaa siloteltua kuvaa
itsestään. Vuonna 1987 hän ajoi humalassa Jaguarinsa päin puuta ja oli
kuolla. Soittokyvyn takaisin hankkiminen kesti pitkään. Kirjassa on kyllä
kevyempiäkin sekoilutarinoita, mutta ei niissäkään ole retostelun tuntua.

Paljon mielenkiintoisempi tapaus valikoivasta muistelusta on Malmsteenia uran
alusta asti riivannut vertailu Deep Purple- ja Rainbow -kitaristi Ritchie
Blackmoreen (s. 1945), jonka suoranaisesta kopioinnista Malmsteenia on syytetty,
soittotyylistä lavaesiintymiseen ja imagoon. Kitarasankarimyytin rakentumiseen
suuresti vaikuttanut Blackmore pukeutui 1970-luvulla mustaan, tanssi villisti
ympäri lavaa soittamansa aggressiivisen, mutta myös melodisen hevin tahdissa
ja rikkoi halpoja tuontikitaroita osana lavashow’ta. Malmsteen ilmestyi
keikkalavoille 1980-luvun alkupuolella ja toisti kaiken perässä.

Kirjassaan Malmsteen välttelee Blackmoresta puhumista, mainiten tämän vain
muutamaan otteeseen. Kertovasti kirjan takakanteen on kerätty Malmsteenia
ylistäviä sitaatteja Steve Vain (s. 1960) ja Joe Satrianin (s. 1956)
kaltaisilta kitarasankareilta muttei sanaakaan Blackmorelta.

Kuivasta huumoristaan tunnettu Blackmore totesi aikoinaan Malmsteenista, että
tätä olisi helppo pitää idioottina – koska tämä kopioi häntä niin
häpeilemättömästi – mutta kun tätä kuuntelee on selvää, että
kyseessä ei ole idiootti, vaan muusikko joka tietää mitä tekee. Malmsteen
toki myöntää aikanaan pikkupoikana innostuneensa Jimi Hendrixin (1942–1970)
ohella Blackmoresta, mutta sittemmin heillä ei ole ollut mitään samaa
musiikillisesti. Väite on niin uskomaton, että on helppo päätellä, että
aihe on Malmsteenille vaikea. 

Niinpä onkin hupaisaa lukea miehen kirjoittavan paheksuvasti
”Yngwie-klooneista”. Malmsteen siis tuomittiin heti pinnalle päästyään
Blackmore-klooniksi, mikä on ärsyttänyt häntä suuresti ja ärsyttää yhä.
Vuoden 1985 brittiläisen Kerrang-rocklehden artikkelissa asetelma tulee hyvin
esiin. Malmsteenin vakuuttelut, että Blackmore-vertailu on liioiteltua, eivät
ole vakuuttanut artikkelin kirjoittajaa Laura Canyonia, sillä hän on laittanut
artikkelin otsikoksi ”The Boy in Black”, mikä viittaa Blackmoren
lempinimeen ”The Man in Black”.

Malmsteenille Blackmore-vertailuja tekevät ihmiset ovat musiikkia
ymmärtämättömiä moukkia: hän ei soita Blackmoren tyylillä. Olen
Malmsteenin kanssa samaa mieltä, mainitut soittajat eivät kuulosta
suoranaisesti toisiltaan mikä on helppo todeta kuuntelemalla Malmsteenin
lukuisia versioita Deep Purplen ja Rainbown kappaleista. Niin, Malmsteenin
lukuisat versiot Blackmoren kappaleista eivät ole ainakaan vähentäneet
vertailua, mitä mies ei näytä täysin ymmärtävän.

Blackmoren kitarointi ja sävellystyyli, jossa rock, blues ja klassisesta
musiikista, erityisesti Bachilta (sattumoisin myös Malmsteenin
suosikkisäveltäjä) omaksutut sointu- ja sävelkulut yhtyvät saumattoman
omaperäiseksi tyyliksi kummittelee konseptina liian vahvasti Malmsteenin
soitossa ja musiikissa, johtaen väistämättä vertailuun. Yhteys olisi
ilmiselvä ilman mainittuja cover-versioitakin: ennen kaikkea Blackmoren
lavaesiintymisen ja äärimmäisen hankalan ”staran” imagon kopiointi
aiheuttaa Malmsteenille kiusallisen vertailun, eivät soitetut riffit tai
sävelasteikot.

Klassikot puuttuvat

Eräs syy sille, miksi Malmsteenin kirjassaan kertovat tarinat tuntuvat
toistavan itseään on, että hän ei ole tehnyt yhtään rockin kaanoniin
päätynyttä kappaletta, saati levyä. Tähän Malmsteen viittaa itsekin
kirjassaan, tosin hän näkee asian niin, että häntä on sittemmin pidetty
myös lauluntekijänä.

Näkemys on helppo kyseenalaistaa: koska mies soitti itsensä kitaravirtuoosina
rockin historiaan jo ajat sitten, ja koska hän on saanut toteuttaa visioitaan
täysin vapaasti, Malmsteenin voi perustellusti nähdä epäonnistuneen
lauluntekijänä: hän on edelleen vain kitarasankari, jonka tuotantoa ei
fanikunnan ulkopuolella moni tunne, eikä ainakaan enää muista.

Todennäköisesti Malmsteen kiistäisi jyrkästi esittämäni väitteen
”klassikoiden” puutteesta ja viittaisi ensimmäisten levyjensä aiheuttamaan
kohuun ja siihen, että levyjen kappaleisiin viittaillaan tämän tästä
vaikkapa parhaita rockkitarasooloja listailtaessa. Nähdäkseni niihin viitataan
kuitenkin vain ja ainoastaan niiden kitarasoolojen takia.

Varmasti Malmsteen myös kokee, tai ainakin väittäisi, että hänen
klassishenkinen hevirockinsa on liian hienostunutta ns. suuren yleisön makuun.
Tällaisia vaikutelmia syntyy myös kirjaa lukiessa, mutta samalla on
huomattava, että ilmeisen suuren egon omaava artisti ei oikeastaan syyttele
ketään menestyksensä hiipumisesta, ei edes bändikavereitaan, joista hän
muuten kyllä löytää kritisoitavaa.

Mielenkiintoisin itsekritiikki kohdistuu miehen uran vuosiin, jotka olivat
ymmärtääkseni hänen uransa menestyksellisimmät. Malmsteen oli tuolloin
MTV:n (Music Television) ja kaapelitelevision rotaatiossa niin studio- kuin
livealbumiensa menestyksen voimin. Varsinkin Euroopassa (ja tietysti
kitarasankarien paratiisissa eli Japanissa) hän oli lähes household-nimi
heviyleisöjen ulkopuolellakin.

Malmsteen tekee kirjassaan erittäin selväksi, että hän on aina säveltänyt
kappaleidensa laulumelodiat sekä eri soitinten osuudet. Tähän on kuitenkin
poikkeus, eli se lyhyt jakso 1980-luvun lopulla, jolloin Malmsteen palkkasi
laulajakseen Joe Lynn Turnerin (s. 1951), jolla oli hittejä Ritchie Blackmoren
Rainbow-yhtyeestä 1980-luvun alusta. Ehkä kunnioituksesta Turnerin saavutuksia
kohtaan Malmsteen antoi Turnerille tilaa säveltäjänä ja sanoittajana, mitä
hän harmittelee, sillä hän piti osaa materiaalista ylikaupallisena
pehmorockina.

Turner ja Malmsteen kestivät toisiaan yhden studioalbumin ja yhden
konserttitallenteen ajan. Live in Leningrad, (1989) – konserttivideon ja
-albumin tuottanut Neuvostoliiton kiertue oli konseptiltaan mielenkiintoinen:
yhtye soitti useita konsertteja Leningradissa ja Moskovassa antaen yleisön
”kiertää” katsomaan heitä sen sijaan, että bändi kiertäisi kaupungista
toiseen.



Kuva: Malmsteenin Leningradin konsertin juliste 1989.

Monet Malmsteenin fanikunnan ulkopuolella pitävät periodia kitaristin uran
huippukohtana ja käsittääkseni se oli sitä myös kaupallisesti. Mutta
tämäkään vaihe ei tuottanut rockin kaanoniin päätyneitä kappaleita.

Popahtavampi tyyli kulki mukana vielä hetken, mutta seuraava vuosikymmen oli
vaihtuvien bändinjäsenten ja levymerkkien aikaa. Tosin grunge pyyhkäisi
perinteiset hevibändit ja kitarasankarit ylipäätään marginaaliin. Vasta
2000-luvun eri skenejen ja kertaustyylien rinnakkaiselo toi nostalgisen
hevirockin takaisin Iron Maidenin johdolla. Aivan kuin tietämättömänä, ja
joka tapauksessa piittaamattomana, muuttuvista trendeistä Malmsteen teki koko
tämän ajan musiikkia käytännössä samalla kaavalla – käytännössä
hänen edelleen häikäisevä kitaravirtuositeettinsa vei hänet
levytyssopimuksesta ja kiertueesta toiseen.

Sosialistien ja viikinkien Ruotsi

Kirjan mielenkiintoisin osuus on Malmsteenin näkemys 1970-luvun ruotsalaisesta
yhteiskunnasta, jolle muistelija lukee madonluvut. Sitä lukiessa ymmärsin,
että suurin osa Malmsteenin faneista ympäri maailmaa ei tunne Ruotsia yhtä
hyvin kuin keskiverto suomalaislukija, ja on kiehtovaa ajatella, millaista
Ruotsi-kuvaa kirja epäilemättä rajallisesta lukijakunnastaan huolimatta
levittää. Samalla on mielenkiintoista reflektoida Malmsteenin näkemyksiä
synnyinmaastaan omiin käsityksiimme suomalaisesta yhteiskunnasta ja
kulttuurista tuolloin ja myöhemminkin.

19-vuotiaana Yhdysvaltoihin muuttanut kitaristi kertoo, että ”1970-luvun
Ruotsin jäätynyt ja ahdistava maisema – ja mielenmaisema – oli häkki,
josta piti päästä pakosalle”. ”1970-luvun ruotsalainen mentaliteetti”
nimittäin halusi tasapäistää kaikki samalle tasolle, ja kunnianhimo ja
joukosta erottautuminen pyrittiin tukahduttamaan alkuunsa. Taustalla oli
Malmsteenin mukaan ”äärisosialistinen ja kollektiivinen näkemys siitä,
mitä kansalaiset saivat olla”. Ihmiset passivoitiin ”ilmaisen”
koulutuksen ja terveydenhuollon sekä sosiaaliturvan avulla.

”Muusikoita, urheilutähtiä, näyttelijöitä tai huomattavia
kuvataiteilijoita halveksittiin, koska heitä ei pidetty mallikansalaisina”,
Malmsteen väittää ja jatkaa, että Nobel-voittajista oltiin virallisesti
ylpeitä, ”mutta auta armias, jos joku yritti tehdä jotain vähänkin
kuuluisuuteen viittaavaa”. Hän uskoo, että sosialismin ohella ilmastolla on
ollut keskeinen vaikutus ruotsalaisuuteen. Siksi hän teki uransa eteen
kaikkensa ja päätyikin ”paratiisiin” (Floridaan), jossa voi istuskella
uima-altaalla palmujen katveessa ilman pelkoa siitä, että lyhyen kesän
jälkeen ”kylmä pimeys palaa ja nuijii ihmisen maan rakoon”. 

Toisaalta Malmsteen kuvaa sokkia, jonka Yhdysvaltojen länsirannikolle
laskeutuminen aiheutti. Nuorukainen myöntää saapuneensa
”Mikä-Mikä-Maahan”, jossa odotukset kuitenkin alittuivat aluksi rajusti.
Hänelle oli annettu ymmärtää, että Steeler-niminen amerikkalaisyhtye, johon
hänet oli Atlantin taakse värvätty, oli varoissaan ja sen jäsenet asuivat
kartanoissa. Todellisuudessa bändi asui homeisessa treenikämpässään Los
Angelesin slummissa, eivätkä he uskaltaneet liikkua ulkona pimeällä.
Ylipäätään Los Angelesin ”savusumu, tukahduttava kuumuus ja pahat hajut
iskivät heti vasten kasvoja kaikkialla”.

Malmsteen vertaa paikkaa kotimaahansa, mutta nyt sävy on päinvastainen, sillä
hän kirjoittaa ”hillitystä ja käytännössä katurikollisuudesta vapaasta
Ruotsista (jonka vaarallisin ihminen olin varmaan ollut minä)” ja kertoo
kansainväliselle yleisölleen: ”teidän on hyvä ymmärtää, että Ruotsin
kaupungit olivat 1970–1980 -lukujen taitteessa niin siistejä, että ruokansa
pystyi käytännössä syömään katujen pinnalta. Hanasta tullut vesi oli
puhdasta kuin pullovesi, ilmansaasteita ei ollut eikä luonnonvaroja tuhottu.”

Ruotsissa kaikki olikin ”yleisesti ottaen tosi siistiä, tosi asiallista ja
tosi turvallista”. Pois oli kuitenkin päästävä. Malmsteen tuo esiin
olevansa kiitollinen siitä, että saattoi tehdä niin. Hänen äitinsä olisi
halunnut olla niin ikään taiteilija, mutta avioero teki tästä kolmen lapsen
yksinhuoltajan. Malmsteen, joka oli eron hetkellä kaksivuotias, arvostaa ja
kiittää äitiään unelmiensa uhraamisesta ja tämän ”hyväpalkkaisen
duunin” mahdollistamasta perheen ”mukavasta elämästä”.

Ruotsi on mukana tarinassa myös kirjan esipuheessa, jossa Malmsteen kertoilee
viikinkien historiasta nykyisen Ruotsin alueella ja näiden Pohjois-Amerikan
-purjehduksista. Niin ikään Yhdysvaltoihin matkanneen kitaristin samastuminen
viikinkeihin ei kuitenkaan rajoitu tähän. Malmsteenin mukaan hänen äitinsä
on antanut hänelle nimen Yngve tietämättä nimen myyttistä historiaa.
Malmsteen on antanut nimen edelleen omalle pojalleen, joka taas tietää, mitä
nimi tarkoittaa. ”Se tarkoittaa, että hän on viikinki ja ruotsalainen
kuningas, kuten isänsä.”

Sittenkin voittamaton?

On mahdollista, että Grammy-ehdokkuuden saanut Malmsteenin ensimmäinen
sooloalbumi, kokonaan instrumentaaleista koostunut Rising Force (1984), johdatti
miehen uskomaan jääräpäisesti omaan visioonsa, missä kaiken keskipiste on
hänen soolokitarointinsa. Vuoden 1998 albumi Concerto Suite for Electric Guitar
and Orchestra yhdisti, Deep Purplen vuoden 1969 Concerto for Group and Orchestra
-konserttitallenteen tavoin, sähköisen rockin ja klassisen orkesterin soinnin
toisiinsa. Jon Lordin (1941–2012) säveltämän Deep Purplen pioneerityön ja
Malmsteenin idean toisinnon välissä on lähes 30 vuotta populaarimusiikin
evoluutiota. Ehkä vieläkin kertovampaa kuitenkin on, että Lord sävelsi
teoksen yhtyeen ja orkesterin, Malmsteen yhden muusikon ja orkesterin
musiikilliseksi kohtaamiseksi. Malmsteen pitää keskivertoyleisön
todennäköisesti kuriositeetiksi kokemaa konserttoa pääteoksenaan, ja täysin
perustellusti – se, toimiiko konsepti, on puhtaasti makuasia.

Kuten jopa brittiläisen Classic Rock -lehden – ”klassisen rockin”
pää-äänenkannattajan – levyarviossa vuodelta 2005 asia kiteytetään,
Malmsteenin silloin tuoreimman levyn ainoa suuri meriitti on se (ja tämän
saman väitteen voi halutessaan laventaa kaikkiin Malmsteenin levyihin
viimeistään 1990-luvun puolivälistä alkaen), että se toteuttaa omaa
musiikillista päämääräänsä täysin välinpitämättömänä vallitsevista
musiikillisista muoti-ilmiöistä tai ylipäätään ympäröivästä
maailmasta. Riippuu itse kunkin taidefilosofisista mieltymyksistä – ja
musiikkimausta –, miten kommenttiin suhtautuu. Niinpä arvion kirjoittaja Hugh
Fielder osuu asian ytimeen todetessaan, että Malmsten ansaitsee joka
tapauksessa musiikkifanien kunnioituksen poikkeuksellisen taidokkuutensa takia.
Samanlainen tunne syntyi toistuvasti Malmsteenin kirjaa lukiessa. Ehkä
Malmsteen on kuin onkin voittamaton.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/