[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Muukalaismyyttejä purkava antologia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sirkka Ahonen <sirkka.ahonen at helsinki.fi> professori eremita, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Wickström, Mats och Charlotta Wolff (toim,): Mångkulturalitet, migration och
minoriteter i Finland under tre sekel. Svenska litteratursällskapet i Finland,
2016. 360 sivua.


Muukalaismyyttejä purkava antologia
---------------------------------------------------------

Antologia käsittele Suomen monikulttuurisuutta ja muuttoliikettä
historiallisena ilmiönä. Kirjoittajat kertovat suomenruotsalaisten,
saamelaisten, romanien, venäläisten, juutalaisten ja muslimien vaiheista
ajanjaksolla, joka ulottuu 1800-luvun kansallisen heräämisen ajasta
nykypäivään. Vähemmistö- kulttuurien asema on muuttunut kansainvälisten,
etenkin pohjoismaisten poliittisten uudistusten mukana. Kirja perustuu
tuoreeseen tieteelliseen tutkimukseen ja kaataa monia myyttisiä käsityksiä
Suomen "toisista". Kirjan luvut todentavat hyvin päätelmän, jonka mukaan
Suomen kansan homogeenisuus on poliittinen hanke eikä historiallinen
tosiseikka.

Matts Wickströmin ja Charlotta Wolffin toimittama antologia Mångkulturalitet,
migration och minoriteter i Finland under tre sekel ilmestyi itsenäisen Suomen
satavuotisjuhlien kynnyksellä. Antologia on eräänlainen anti-juhlakirja. Sen
monet luvut himmentävät itsenäisen kansallisvaltion kuvaa. Kuten ensimmäisen
maailmasodan jälkeisinä vuosina Euroopan kartalle ilmestyneet uudet
kansallisvaltiot yleensäkin, Suomikin oli kaukana etnisesti ja kulttuurisesti
yhtenäisestä kansakunnasta. Kirjan luvut vievät terää E.N. Setälän
kirjoittaman komean itsenäisyysjulistuksen sanoilta:

”Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä
nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei
yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta
riippuvaisena.”

Ongelma oli se, että valtaa pitävä eliitti tarkoitti ”kansalla” etnistä
eikä oikeuksiltaan yhdenvertaista yhteisöä.  Monet antologian luvuista
kuvaavat nimenomaan itsenäisyyden alkuvuosikymmenet vähemmistöille
ahdistavina.

Johdantoluvussa toimittajat erottavat toisistaan  käsitteet
”monikulttuurisuus” (multikulturalitet) ja ”monikulturalismi”
(multikulturalism). Edellinen tarkoittaa asiantilaa, jälkimmäinen
kasvatusprojektia tai poliittista tahtoa. Etnokulttuurinen moninaisuus on
Suomessa historiallisesti kauas ulottuva ilmiö, kun  taas
monikulttuurisuuskasvatus tai –politiikka on melko nuori jälkikoloniaalisen
ajan pyrintö. Antologian kirjoittajat keskittyvät ennen muuta
monikulttuurisuuteen vähemmistöjen ja muuttajien kokemuksena, joka tosin
riippui myös politiikasta. Ennen toista maailmansotaa kansallismieliset
kasvattajat ja poliittinen eliitti välittivät Suomessakin ajatusta, jonka
mukaan ”me” oli arvokkaampi kuin ”muut”, joihin kuuluivat ennen muuta
suomenruotsalaiset, saamelaiset, romanit, juutalaiset ja tataarit. Vaikka
perustuslaki antoi kaikille kansalaisille yhtäläiset oikeudet, yhteiskunnan,
talouden ja kulttuurin käytännöt olivat usein ulossulkevia. Antologian
kertomukset eduskunnassa esitetyistä suoranaisen etnisen puhdistuksen
vaatimuksista ja toisen maailmansodan aikaisista pakolaisten ja vähemmistöjen
kaltoin kohtelusta nostattavat lukijassa kollektiivista myötähäpeää.

Antologian kaikki luvut ovat tuoreeseen tutkimukseen perustuvia.
Tutkimusaineistot toki vaihtelevat; missä Max Engman käyttää ennen muuta
lehtikirjoituksia, Ainur Elmgren viittaa tutkittavan ajan kaunokirjallisuuteen.
Tavallisin aineisto ovat arkistolähteet ja viranomaisjulkaisut.

Nostan seuraavassa esiin kunkin luvun mielestäni vaikuttavimmat päätelmät ja
arvioin lopuksi kirjan merkitystä kansalaiskeskustelulle.

Historian monikielinen ja -kulttuurinen Suomi

Klaus Törnudd luvussa Mänskliga rättigheter och den efterkrigstida
invandringen till Finland  kirjoittaa nyky-Suomesta ja käyttää
lähtökohtanaan ihmisoikeuspolitiikkaa. Pakolaisten asemaa on säädellyt
vuodesta 1951 lähtien kansainvälinen pakolaissopimus ja Suomessa erityisesti
vuoden 2000 perustuslaki, jonka mukaan kaikkinainen ryhmädiskriminointi on
laitonta, ja maassa on viisi virallista kieltä, nimittäin suomi, ruotsi,
saami, romani ja viittomakieli. Vuoden 2012 integraatiolaki antaa kaikille
kansalaisille oikeuden omaan kulttuuriin, mikä kertoo monikultturistisen
politiikan omaksumisesta. Törnudd päättää luvun näkemykseen Suomesta
transkulturaaliseksi kehittyneenä yhteiskuntana.

Max Engman toteaa luvussa Emigratiponspolitik i utvandrarlandet Finland Suomen
olleen kautta historiansa ennemminkin maastamuuttajien kuin maahanmuuttajien
maa. Suomenruotsalaisille maastamuutto oli jo 1800-luvulla uhkakuva ja
poliittisen agendan aihe. Siitä lähtien kun maa alkoi nopeasti suomalaistua ja
”svekomaaninen” nationalismi heräsi, ruotsinkielisen väestön määrä on
ollut kansanosan johtajille huolen ja tarkkailun aihe. Itsenäisyyden
alkuvuosikymmenten Ruotsiin muutto oli suomenruotsalaisten poliitikkojen mukaan
”suoneniskentää”, joka uhkasi potilaan henkeä. Vastatoimenpiteinä syntyi
joukko suomenruotsalaisen kansanruumiin vahvistamista tarkoittavia poliittisia
yrityksiä, joita Markku Mattila myöhemmin esiteltävässä luvussa kuvaa.

Christina Wolff luvussa Elitinvandring och kosmopolitism i 1800-talets Finland
erittelee ansiokkaasti ”monikultturalismin” käsitettä ja toteaa sen varsin
essentialistiseksi: sen pohjana on oletus, että kulttuurit, ethnokset ja
sivilisaatiot ovat olemassa ja elävät erillisinä ilmiöinä. Wolffin mukaan
maasta toiseen muuttelevat, hyvinkin liikkuvaiset eliitit uhmaavat erillisten
kulttuurien olemassaoloa. ”Maahanmuuttaja” on huono termi kuvaamaan
älymystöön tai suuryrittäjiin lukeutuvia perheitä, jotka olivat hyvinkin
todennäköisiä maasta edelleen muualle muuttajia. Suomessa liikkui
1800-luvulla etenkin ruotsalaista, venäläistä ja saksalaista
säätyläistöä, joka toivat mukanaan paitsi rahaa ja kulttuurista pääomaa
myös uusia kasvatusperinteitä. Näistä tuomisista tuli Suomen kulttuuriin
ohut mutta silti näkyvä kosmopoliittinen silaus. Osa venäläisistä ja
saksalaisista eliittiperheistä assimiloitui ruotsinkieliseen eliittiin, mutta
jätti kielellisen jäljen yritysten ja laitosten nimiin. Eliitti uudistui
liikkuvuutensa ansiosta koko ajan ja sen kosmopolitisoiva vaikutus kertautui
vuosikymmenestä toiseen niin muodissa, kulttuuririennoissa kuin kielessä.
Pietarin, Berliinin ja Tukholman uudet tuulet puhalsivat eliitin ansiosta
Helsingissä, Turussa ja Viipurissa.



Kuva: James Finlayson (1772-1852) perusti Finlaysonin puuvillatehtaan
Tampereelle.

Veronica Shenshinin kirjoittama luku Den ryskspråkiga befolkningens historia i
Finland purkaa monta venäläisyyteen liittyvää väestöhistoriallista
myyttiä. Autonomian ajalla venäläisiä muutti Suomeen vain vähän — ennen
vuoden 1912 yhdenvertaisuuslakia Suomessa asui vain vähän yli 7000
venäläistä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen sen sijaan heitä tuli
pakolaisaaltona jopa 44 000. Vastaanotto oli kaikkea muuta kuin lämmin; muiden
muassa Santeri Alkio vaati eduskuntakeskustelussa Suomen puhdistamista
venäläisistä. Ryssäviha riehui koko sotienvälisen ajan.



Kuva: Venäläisiä kulkukauppiaita, eli ”laukkuryssiä”. Museovirasto.
Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Neuvostoliiton purkautumisen jälkeen venäläisten maahanmuutto on ollut
vähäisempää kuin mitä Helsingin katukuva antaa olettaa. Vuonna 2012 asui
Suomen 62 000 venäläisestä Helsingissä jopa 15 000. Shenshinin mukaan luku
on suhteellisen pieni, minkä ansiosta venäläisten maahanmuutosta ei ole
tullut poliittista kiistanaihetta. Kaiken kaikkiaan venäläisten
integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan on Shenshinin mukaan ollut
1800-luvulta asti jatkunut menestystarina. Jos sotien välistä Suomen
kansakunnan rakentamisen kautta ei oteta lukuun, venäläiset ja suomalaiset
ovat nähneet toistensa kulttuureissa ainakin jotain vastaanotettavaa.

Kaupunkien tataarit ja juutalaiset

Harry Halén antaa luvussa De ryska muslimsoldaterna som den finländska
tatarminoritetens förtrupp vastauksen kysymykseen, mistä Helsingin keskustassa
vanhat turkkilaiset liikkeiden nimet ja kadunkulmauksessa katolla näkyvä
moskeijan tunnusviiri ovat peräisin.  Venäjän keisarillinen armeija rekrytoi
joukkoihinsa tataareja, jotta nämä sulautuisivat Venäjän kansakuntaan, ja
tataarisotilaita asettui joukkojen mukana Suomeenkin.



Kuva: Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa, Iso Roobertinkatu 28.
Kuvaaja Otto Kervinen, Helsingin kaupunginmuseo. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY
4.0

Tataarisotilailla oli jo 1830-luvulla Helsingissä oma imaami. Sotilaiden
perässä tulivat islamia tunnustavat kulku-, tori- ja hallikauppiaat.
1900-luvun alussa Helsingissä oli jo niin paljon tataareja, että he
heräsivät etniseen itsetuntoon ja perustivat omia sivistysyhdistyksiään.
Halén toteaa sen hämmentävän tosiseikan, että Helsingin tataariseurakunta
ei hyväksy joukkoonsa uusia muslimeja. Siten 2010-luvun
suurmoskeijasuunnitelmat eivät kuulu hänen lukunsa piiriin.  Koska
maahanmuuttajista säännönmukaisesti tulee yhteiskuntaan ennen pitkää
pysyvä vähemmistö, olisi tataarien vaiheet ollut syytä nivoa uuden
muslimiväestön kulttuurihistoriaan.

Laura K. Ekholm kirjoittaa antologiassa Suomen juutalaisten historiasta
otsikolla Mellan öst och väst. Finlands judiska historia under 1800- ovh
1900-talet. Juutalaisten ja tataarien vaiheilla  on yhtymäkohtia:
juutalaisetkin tulivat Suomeen Venäjältä, jossa heitä 1800-luvulla
pakkorekrytoitiin armeijaan ja sijoitettiin keisarikunnan periferiaan. Kuten
antologian muutkin kirjoittajat, Ekholm vertailee Suomen ja Ruotsin
vähemmistöpolitiikkaa. Molemmissa maissa suuri osa juutalaisista
maahanmuuttajista tuli 1800-luvulla Itä-Euroopasta ja asettui suurimpiin
kaupunkeihin. Erona oli, että Ruotsissa vaikutti myös varakkaita ja
sivistyneitä ”länsijuutalaisia”, jotka hyötyivät Länsi-Euroopasta
levinneestä liberaalista juutalaisten ”vapauttamisen” politiikasta ja
saivat sen omaksutuksi Ruotsissakin.  Suomessa noudatettiin emämaan Venäjän
juutalaisten elämää rajoittavaa politiikkaa, jolle löytyi tukea suomalaisten
omista asenteistakin. Esimerkiksi vuoden 1872 valtiopäivillä vain
porvarissääty tuki esitystä  toimintavapauden myöntämisestä
juutalaisille. Antisemitistinen juutalaisen karikatyyri levisi
kioskikulttuurissa. Ilmiöt olivat tietenkin vasta esimakua 1930-luvun
juutalaisvastaisuudesta.

Ekholmin luku päättyy kysymyksiä herättävään rinnastukseen aatteellisen
antisemitismin ja 1970-luvun antikoloniaalisen Israel-vastaisuuden välillä.
Ekholm tosin toteaa itsekin, että rinnastus edellyttää syvempää tutkimusta.



Kuva: Pilakuva Tuulispää-lehdestä. 30.07.1920 Tuulispää no 30.

Kansalliset vähemmistöt

Panu Pulma hyödyntää luvussa Efterkrigstidens finländska rompolitik och dess
nordiska dimension antologian kirjoittajista eniten Suomen ja Ruotsin vertailua.
Vertailu auttaa tarkentamaan Suomen romanipolitiikan pinttyneitä piirteitä,
joista Ruotsiin verrattuna itsepintaisin oli romanien oman historiallisen
toimijuuden kieltäminen ja siitä johtuva paternalismi.  Romanien
 ensimmäinen oma järjestökin, Mustalaislähetys, myötäili
valtiokeskeistä, romanien yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen assimilaatioon
tähtäävää politiikkaa. Käänne tapahtui vasta jälkikoloniaalisella
1960-luvulla, jolla uudet romanitoimijat perustivat uuden romaniyhdistyksen ja
tuomitsivat Mustalaislähetyksen lastenkodit apartheidina ja julkisen
sosiaalityön pakkoauttamisena. Assimilaatiopolitiikka sai väistyä
monikulturalismin tieltä.



Kuva: Romaniperhe Mönttisen pihalla 1929, kuvaaja Tyyni Vahter, Museovirasto.
Finna. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Rinnan romanipolitiikan kanssa muuttui saamelaiskulttuurin asema, mikä kuvastuu
Veli-Pekka Lehtolan luvussa ”…inte som någon nådegova utan för att
samerna ärligen har förtjänat det.  Kuten romanit, saamelaisetkin kokivat
etnokulttuurisen heräämisen. Sitä vauhditti saamelaisten evakkotaival Lapin
sodan aikana. Eri saamelaisryhmät löysivät toisensa evakossa, ja Sami-liitto
järjesti jo 1946 pääkaupungissa käsityöperinnettä esittelevän näyttelyn.
Sami-liitto ajoi radikaalimpaa, saamelaisten kulttuurista autonomiaa ajavaa
politiikkaa kuin vanhempi ”lantalaisten” perustama Lapin sivistysseura.
Kuten romanien Mustalaislähetys ja Suomen mustalaisyhdistys, Lapin
sivistysseura ja Sami-liitto edustivat keskenään vastakkaisia pyrkimyksiä,
jälkimmäisten järjestöjen ajaessa radikaalisti ryhmiensä oikeutta omaan
kulttuuriin.

Ruotsi kulki monikultturalismissa Suomen edellä. Siksi pohjoismainen yhteistyö
oli tarpeen kanavoimaan kansalaisyhteiskuntaan ja valtiolliseen
päätöksentekoon kansanryhmien omia vaatimuksia. Kuten romanienkin kohdalla,
hyvinvointivaltion rakentamisen kausi oli saamelaisille assimilaatiopolitiikan
huippu, jota seurasi jälkikolonialistinen kulttuuriautonomiaan tähtäävä
asianosaisten itse ajama politiikka.

Rakkaat ruotsinkieliset

Markku Mattilan kirjoittama Det får ej finnas dåliga svenskar i detta land.
Rasbiologi och rashygieni som vetenskapliga vapen i språkstridens Finlandon
lukijalle kirjan luvuista  ehkä hämmentävin Suomenkieliset ovat jo pitkään
hävenneet sotien välisen ajan hyökkäävää kansallismielisyyttään, mutta
Mattila osoittaa etnonationalismin riivanneen myös ruotsinkielisiä. Sen
toimijoita olivat ennen muuta autonomian ajan lopulla asetettu Florinin komitea
ja sen ansiosta vuonna 1921 perustettu Folkhälsan-järjestö. Molempien
tarkoituksena oli osoittaa ruotsinkielinen väestö antropologisesti
laadukkaaksi ja kohottaa sen elinvoimaa. Teoreettisena taustana oli ajan
muodikas degeneraatiopaniikki: vähemmistöväestön perintötekijät eivät
saaneet laadullisesti heiketä eikä sen suhteellinen osuus koko väestöstä
 kutistua.



Kuva: Suomalainen nainen Herman Lundborgin teoksessa Svenska folktyper, 1919.

Folkhälsan harjoitti kenttätyötä, jossa väestön fysiologiset piirteet ja
fyysinen tila kartoitettiin. Tulosten perusteella oli tarkoitus ryhtyä
rotuhygieenisesti rakentaviin toimenpiteisiin. Esikuvana oli Ruotsi, jossa
jotkut tiedemiehet yleisön kannustamina rakensivat mielikuvaa pohjoisesta
rodusta, jonka asemaa eloonjäämiskilpailussa tulisi tukea. Suomalaiset
tutkijat totesivat kuitenkin, ettei rotuerottelussa tarvittavaa fysiologista
typologiaa voinut tieteellisesti rakentaa. Käytännön tasolla Folkhälsan
toimi määrätietoisesti. Ruotsinkielinen Martta-järjestö piti naisille
äitiyskilpailuja, joissa malliemot palkittiin.

Ainur Elmgrenin luku Förfinskandet av Finland, Självexotism i den finländska
kulturdebatten under första hälften av 1900-talet poikkeaa runsaasti
harjoitetusta väestön ”toisia” koskevien stereotypioiden tutkimisesta.
Elmgren nostaa esiin suomalaisten autostereotypian ”vieraita kavahtava metsien
mies” ja osoittaa sen etenkin 1920- ja 1930-lukujen suomenkielisen
kaunokirjallisuuden tuotteeksi. Hän toteaa, että nuoressa kansallisvaltiossa
oli vastakkain kaksi mentaliteettihanketta, nimittäin poliittisen eliitin
sivistyshanke ja naturalistisen kaunokirjallisuuden etninen eksotismi. Eliitti
uskoi vielä topeliaanis-runebergilaiseen ahkeran ja vaivojaan vaikertamattoman
talonpojan myyttiin ja halusi sen pohjalta sivistää suomalaisista modernin
edistyvän kansakunnan. Eksotistit puolestaan nojasivat ajan taiteessa
ilmenevään primitivismin kaipuuseen ja kokivat sisällissodan kauhujen
lopullisesti hävittäneen siivon ja ahkeran kansanmiehen stereotypian.
Ristiriita oli ilmeinen; osa eliittiä paheksui Ilmari Kiannon, Joel Lehtosen ja
F.E. Sillanpään luomaa yhteisen kansan kuvaa, koska se ei tukenut
kansansivistysprojektia.

Yhteenveto

Suomen kansan homogeenisuus on moderni poliittinen projekti eikä historiallinen
tosiseikka. Projekti on uhannut vähemmistöjen kulttuurisen eloonjäämisen
oikeutta ja tukenut sitä loukkaavaa assimilaatiopolitiikkaa.
Homogeenisuusprojekti on hankaloittanut maahanmuuttajien elämää ja estänyt
yhteiskuntaa olemasta avoin ja dynaaminen. Sekä salliva monikulttuurinen
rinnakkaiselo että tietoinen transkulttuurinen ajattelu ja toiminta ovat
ajoittain näyttäneet kaatuvan homogeenisuuden eetokseen. Tällainen jarrutetun
kehityksen kuva ilmenee esillä olevan antologian luvuissa, vaikka joihinkin
sisältyy myös kulttuurisen avautumisen kertomuksia. Pohjoismainen
vuorovaikutus on usein toiminut ovien avaajana.

Antologian luvut ovat niin todistusaineistoltaan kuin teoreettisilta
lähtökohdiltaan vankkoja. Monet sitkeästi säilyneet ”musta tuntuu”
–perustaiset myytit kaatuvat kirjoittajien kosketuksesta. Toimittajat ovat
tehneet niin hyvää työtä, ettei kirjoittajien äänen vaihtuminen luvusta
toiseen aiheuta lukijalle sopeutumisvaikeuksia.  

Antologia iskee ajan hermoon sikälikin. että luvuissa on läsnä
tulevaisuusperspektiivi. Maapallon väestön muuttuessa yhä liikkuvaisemmaksi
kirjoittajien ansiokkaasti sulattama tieto kulttuurien kohtaamisesta ja
vallankäytön jakautumisesta väestön eri ryhmien kesken tarjoaa
kansalaiskeskustelulle kestävän pohjan.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/