[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Eläinlääkäriliiton juhlakirja: 125 vuotta kovissa kansissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leena.rossi at icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Helminen, Katri: Eläinlääkärinä kolmella vuosisadalla: Suomen
eläinlääkäriliitto 1892–2017. Fennovet Oy, 2017. 235 sivua.


Eläinlääkäriliiton juhlakirja: 125 vuotta kovissa kansissa
---------------------------------------------------------

Eläinlääketieteen lisensiaatti ja filosofian tohtori Katri Helminen on
kirjoittanut 125-vuotta täyttävän ammattijärjestönsä
juhlakirjan Eläinlääkärinä kolmella vuosisadalla: Suomen
eläinlääkäriliitto 1892–2017. Hän on ennestään hyvin perehtynyt
eläinlääkinnän ja sen ammattilaisten historiaan, mutta avaa nyt näkökulman
aiheeseen nimenomaan ammattiyhdistyksen kautta. Julkaisu on tekijänsä
näköinen, värikäs, rohkea sekä sujuva- ja suorasanainen. Eläinlääkärien
järjestäytymisen rinnalla Helminen tarkastelee niitä tärkeitä kysymyksiä,
jotka ovat eri aikoina puhuttaneet veterinäärejä ja heidän liittoaan. Kirja
saa maallikkokin kiinnostumaan alan koulutuksen kehityksestä, ammattikunnan
naisistumisesta ja taistelusta elikoita vaivanneita tauteja vastaan. Myös
eläinsuojelu, elintarvikehygienia, kansanterveys ja ympäristöterveydenhuolto
osoittautuvat innostaviksi aiheiksi. Kirjassa on lukuisia tietolaatikoita ja
runsas kuvitus.

Kirjassaan Eläinlääkärinä kolmella vuosisadalla: Suomen
eläinlääkäriliitto 1892–2017 Katri Helminen antaa monipuolisen kuvan
ammattikuntansa historiasta ja toiminnasta, jossa ammattiyhdistys on ollut
mukana niin tieteellisenä seurana kuin kehittämässä käytännön
praktiikkaa, alan lainsäädäntöä ja hallintoa. Teos on tarkoitettu
eläinlääkärin koulutuksen saaneille ja eläinlääkäriksi opiskeleville
sekä maallikoille, joita kiinnostaa eläinlääkärien toiminnan ja
järjestäytymisen historia. Kirjan ensimmäinen pääluku kattaa yhdistyksenä
toimineen organisaation ajan 1892–1965 ja toinen liitoksi muutetun järjestön
ajan 1965–2017. Kumpikin luku sisältää paljon ammattikunnan toiminnassa
ajankohtaisia asioita, mutta aktiivinen etujärjestötoiminta nousee odotetusti
etualalle nimenomaan toisessa luvussa.

Teoksessa on kuvia ja tietolaatikoita paikoin tungokseksi asti. Koko
235-sivuisessa kirjassa on vain seitsemän aukeamaa, joilla ei ole kuvia eikä
laatikoita. Yleensä kuvat ja lisätekstit myötäilevät luontevasti
leipätekstiä. Mustavalkoisia kuvia on satakunta ja värikuvia puolisen sataa.
Kirjoittajan ottamia niistä on toistakymmentä. Kuvaluettelo puuttuu, mutta
kuvissa on mainittu kuvaaja, julkaisupaikka ja/tai arkisto. Kirjassa on myös
vanhoja mainoksia, ilmoituksia ja piirroksia. Eläinlääkärien määristä on
pari graafista esitystä: laillistetut eläinlääkärit 1892–2015 ja liiton
jäsenet 1965–2015.

Tietoiskuja kirjassa on 23, ja ne koskevat lähinnä ammattikunnan ja
järjestön keskeisten henkilöiden toimintaa ja saavutuksia – yksi laatikko
sentään hevosta. Laatikoiden visuaalinen toteutus on onnistunut: niiden kulmat
on pyöristetty ja ne on painettu hillityn vaaleanvihreälle taustalle. Sama
väri toistuu sisällysluettelossa, jossa laatikoiden otsikot sijoittuvat
painosivujensa mukaisille paikoille. Lienee vahinko, että luettelosta puuttuvat
tietoiskut kantakirjatamma Hilpasta ja FiMnet-sähköpostijärjestelmästä.
Suurin osa henkilöjutuista koskee mieseläinlääkäreitä, jotka olivat
ammattikunnassa pitkään enemmistönä. Laatikoiden henkilöt ovat lahjakkaita,
menestyneitä ja kekseliäitä persoonia, joiden joukosta löytyy tunnollisia
ahertajia ja ihanteellisia yhdistyshenkilöitä mutta myös vallanhimoisia
karrieristeja.



Kuva: Eläinlääkäri Veikko Rislakki ottamassa verta Valtion
eläinlääkintälaboratorion omistamasta seerumihevosesta. Museoviraston
kuvakokoelmat.

Keskeisinä lähteinään Helminen käyttää liiton toimintakertomuksia ja
pöytäkirjoja, järjestöhistorioiden perusaineistoa. Tekijä mainitsee
pöytäkirjat ”Lukijalle”-luvussa, mutta lähdeluettelossa niitä ei näy,
kuten ei näy lakeja ja asetuksiakaan, joita hän kommentoi ahkerasti.
Eläinlääkärilehtensä kirjoittaja on lukenut tarkkaan, ja muistakin
lehdistä hän on poiminut herkullisia lainauksia. Numeroidut lähdeviitteet
lienee jätetty kirjasta pois kustantajan toivomuksesta; painosivuja säästyy,
eikä ainakaan maallikko viitteitä kaipaa, mutta historioitsijana olisin ne
mielelläni nähnyt. Onneksi tekijä osoittaa usein tietojensa alkulähteen
tekstissä muulla tavoin.

Järjestöhistorioiden loppuun kirjataan tavallisesti puheenjohtajat,
varapuheenjohtajat, sihteerit ja taloudenhoitajat sekä mahdolliset
toiminnanjohtajat. Helminen on tyytynyt kokoamaan vain puheenjohtajien ja
toiminnanjohtajien nimet ja toimivuodet. Siksi joku lukija saattaa pettyä, kun
ei löydä omaa tai sukulaisensa nimeä luetteloista. Asia- ja henkilöhakemisto
auttavat lukijaa löytämään tietyn aihepiirin tai ihmisen, mutta ei
paikkakuntia. Kun luin asiahakemistoa ”suurennuslasin kanssa”, en nähnyt
siinä BSE:tä, kapia, tuberkuliinia ja täikaappia, vaikka ne leipätekstistä
ovatkin. Ilokseni havaitsin Henkilöhakemistosta myös kuvateksteissä mainitut
henkilöt.

Kirjan kansi lienee syntynyt kirjoittajan ja taittajan yhteistyönä; siinä
Ilkka Sarvan vuonna 1959 ottama valokuva muistuttaa lukijaa eläinlääkärin
arkisesta työstä, jossa varsinkin maaseudulla oli paikallisella väellä
tärkeä tehtävä avustajina ja jossa hevoset olivat pitkään lehmien ohella
tärkeimmät hoidettavat. Sitä paitsi hevoset ovat varmasti takakannen kuvassa
hymyilevälle Helmiselle itselleenkin hyvin rakkaita. Kannen verenpunainen,
hennon vihreä ja musta väri toistuvat kirjan sisällä otsikoissa.

Yhdistys ja koulutus

Koska en ole itse järjestöihminen, en jaksa innostua kovin paljon
eläinlääkärien järjestäytymisestä, vaikka Helminen raportoi siitä
yllättävän kiinnostavasti nostaen esiin yhdistyksen/liiton ja sen
toimihenkilöiden ja jäsenten ansioita, saavutuksia ja epäonnistumisiakin.
Järjestötoiminnan sijasta tarkastelen tässä tarkemmin eräitä teemoja,
jotka minua maallikkona kiinnostavat, mutta jotka liittyvät myös
eläinlääkärien yhdistykseen: koulutusta, eläinlääkärien lehteä,
elintarvikehygieniaa, pirtureseptien tehtailua, eläintauteja ja alan naisia.

Koulutuskysymys oli Suomessa esillä ensimmäisen kerran jo vuonna 1824, jolloin
esitettiin eläinlääkäriopiston perustamista. Vaikka veterinäärejä ei
maassa ollut, opistoa ei vielä saatu. Ensimmäiset koulutetut eläinlääkärit
– kaikkiaan kolme – tulivat Suomeen vuonna 1843, minkä jälkeen heitä
pyrittiin saamaan yksi joka lääniin. Suomalaiset joutuivat vielä sadan vuoden
ajan opiskelemaan eläinlääketiedettä Ruotsissa, Tanskassa tai Saksassa.
Eläinlääkärien määrä kasvoi hitaasti; 1882 se oli 13, ja
eläinlääkärien yhdistystä perustettaessa 1892 se oli 35.
Ammatinharjoittajia alkoi tulla lisää, kun 1904 annetun
kunnaneläinlääkärien ohjesäännön mukaan valtio myönsi kunnille avustusta
veterinäärin palkkaamiseen. Vuonna 1906 viranhaltijoita oli jo 53.

Aluksi yhdistyksen kieli oli ruotsi. Suomenkielisten jäsenten lisääntyessä
organisaatio muutettiin vuonna 1917 kaksikieliseksi ja sen nimeksi tuli Suomen
Eläinlääkäriyhdistys – Finska Veterinär Föreningen. Seuran tarkoitus oli
lähentää eläinlääkäreitä toisiinsa, edistää ammattikunnan asioita,
julkaista lehteä, perustaa alan kirjasto sekä keskustella
puoskarikysymyksestä ja lihantarkastuksesta. Puoskarointi liittyi sekä
itseoppineisiin salvureihin ja kansanparantajiin että hieman koulutusta
saaneisiin henkilöihin. Näitä olivat 1882–1892 Helsingissä koulutetut
eläinvälskärit sekä maatalouskouluissa kotieläintautitietoa saaneet miehet,
jotka esiintyivät osaavampina kuin olivatkaan. Heidän taitamattoman
toimintansa pelättiin vaarantavan eläinlääkärienkin maineen.

1890-luvulla käyty koulutuskeskustelu raukesi tyhjiin, ja myös ensimmäinen
vakava yritys eläinlääkärien korkeakouluopetuksen aloittamiseksi kaatui
vuonna 1906, sillä yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ja
maanviljelystaloudellisen osasto vastustivat asiaa. Eläinlääkäriyhdistys ei
olisi halunnut alan opiskelua vain maatalouden ehdoilla, mutta olisi 1926
tyytynyt maatalouskorkeakouluun, jossa myös eläinlääkäreitä olisi
koulutettu. Hankkeen pilasivat kansanedustajat, jotka eivät pystyneet sopimaan
korkeakoulun paikasta. Lama kaatoi haaveet 1930-luvun alkupuolella, mutta 1939
hallitus varasi 1,5 milj. markkaa eläinlääketieteellisen oppilaitoksen
rakentamiseen.

Jo vuosina 1909–1917 ulkomailla valmistuneille veterinääreille
järjestettiin kahden viikon jatkokursseja. Vuodesta 1920 lähtien
piirieläinlääkäriksi aikovien piti suorittaa tutkinto, johon valmentavilla
kursseilla opetettiin vuodesta 1927 lähtien Suomessa tyypillisiä tauteja ja
näihin liittyvää lainsäädäntöä. 1929 eläinlääkärien laillistamisen
ehdoksi tuli tutkinto, jota varten opiskelijan piti harjoitella neljä kuukautta
praktikon valvonnassa sekä osallistua kolmeviikkoiselle kurssille, jolla
opetettiin samoja asioita kuin piirieläinlääkärikursseillakin: kotimaista
karjanhoitoa ja hevosjalostusta, eläinlääkintälainsäädäntöä,
matkalaskujen tekoa, raadonavaus- ja muiden pöytäkirjojen täyttämistä,
tarttuvia eläintauteja, patologiaa ja suomalaista terminologiaa. Tavoitteena
oli yhdenmukaistaan hoitokäytäntöjä, vahvistaa veterinäärien
identiteettiä sekä luoda ammattikunnan kollegiaalisuutta ja yhtenäisyyttä.

Eläinlääketieteellinen Korkeakoulu (EKK) perustettiin vihdoin vuonna 1945. Se
aloitti toimintansa vuokratiloissa, ja syksyllä 1946 ensimmäiset 15
opiskelijaa – 11 miestä ja 4 naista – aloitti opintonsa valtion
eläinlääkintölaboratoriossa ja puolustusvoimien talli- ja pajarakennuksessa.
Opiskelijat suorittivat kandidaattivaiheen jälkeiset opintonsa Oslossa tai
Tukholmassa. Vasta vuonna 1962 aloittanut ja 1968 valmistunut kurssi
koulutettiin kokonaan Suomessa. 

Hallituksen päätökset eläinlääketieteen opetuksesta saivat suorastaan
surkuhupaisia piirteitä: EKK:n rakennus valmistui 1972; 1974 alettiin puuhata
koulutuksen siirtämistä Kuopioon; hanke ei toteutunut; 1983 opetus
päätettiin pitää Helsingissä; 1992 hallitus päätti siirtää
korkeakoulun; siirto ei toteutunut; 1995 EKK lakkautettiin ja sen toiminta
siirrettiin Helsingin yliopistoon eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan; 1999
hajasijoitus otettiin taas esille; hallitus päätti täpärästi, että opetus
jää Helsinkiin.

Eläinlääkärien tehtävien monipuolistuessa tarvittiin erikoistumista.
Vuodesta 1960 lähtien veterinäärit saattoivat saada
lihantarkastuseläinlääkärin pätevyyden, ja vuodesta 1971 lähtien oli
mahdollista suorittaa elintarvikehygieenikon tutkinto. Jo opiskeluaikana
tapahtuva erikoistuminen kävi mahdolliseksi vuodesta 1988 lähtien viidelle
alalle: pieneläinsairaudet, hevossairaudet, lisääntymistiede
(tuotantoeläinten terveyden- ja sairaanhoito), elintarvike- ja
ympäristöhygienia sekä lihanjalostus- ja lihahygienia. Käytännössä
erikoistumisvirkojen puute vaikeutti aluksi erikoistumista. Tieteellinen
jatkokoulutus tapahtui yliopistossa, mutta täydennyskoulutuksesta huolehti
eläinlääkäriliitto. Sen koulutuspoliittisen valiokunnan jäsenet pääsivät
osallistumaan myös tiedekunnan opetusta kehittäviin työryhmiin.

Hauskana yksityiskohtana koulutuksesta jäi mieleeni, että opiskelijat
joutuivat vuoteen 1983 saakka osallistumaan puolustusvoimien
sotilasopetuslaitoksissa pakolliselle ratsastus-, ajo-, valjastus- ja
kengityskurssille. Kurssin jääminen pois opetusohjelmasta heijastaa tietenkin
eläinlääkärien ”asiakaskunnan” muutoksia.

Suomen Eläinlääkäri -lehti

Jo vuonna 1893 yhdistys perusti oman lehden, Finsk Veterinär Tidskriftin.
Ensimmäinen suomenkielinen kirjoitus ilmestyi siinä 1904, ja se käsitteli
ravikilpailujen merkitystä hevossiitoksen edistämisessä. Vuodesta 1917
lähtien lehti muuttui kaksikieliseksi ja 1923 sen nimeksi muutettiin Suomen
Eläinlääkärilehti – Finsk Veterinär Tidskrift. Se oli tarkoitettu
erityisesti ammattikunnalle, mutta sitä tarjottiin myös maanviljelysseuroille,
maatalouskouluihin, agronomeille, karjanomistajille ja ”muille suosijoille”.

Lehdessä kirjoitettiin paljon hevosista ja lehmistä, jotka olivat pitkään
maatalouden kannalta tärkeimmät eläimet ja joiden taudit aiheuttivat
omistajille suuria tappioita. Myös suomenkielisten ammattisanojen luettelot
lehdessä olivat tarpeen. Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Oscar
Löfmanlaati 1897 ensimmäisen termiluettelon, ja toinen sanasto ilmestyi 1911.
Kissa- ja koirajutut lisääntyivät vasta 1950-luvulla.

Kuvitusta lehdessä alkoi olla  vuodesta 1897 lähtien; ensimmäiset piirrokset
liittyivät oriin piilokivesleikkausta käsittelevään artikkeliin.
Ensimmäinen valokuva lehdessä julkaistiin 1902 syylistä kärsivän lehmän
tapausselostuksessa, mutta useimmat kuvat esittivät merkkipäiviään
viettäviä tai kuolleita eläinlääkäreitä. Nykylukijasta tuntuu
yllättävältä, että väriä lehteen saatiin vasta vuonna 1955 –
mainoksiin. Värivalokuvia lehteen tuli 1973 erään lääketehtaan
kustantamina, ja 1978 lehden kannet muutettiin värillisiksi. Värikuvat
yleistyivät vasta 1990-luvun lopulla.

EKK:n perustamisen jälkeen lehdessä julkaistiin myös laitoksen kuulumisia.
Alan tekniikan sekä uusien laitteiden ja tutkimusmenetelmien kehitys oli
jatkuvasti esillä artikkeleissa. Lukijat saivat tutustua myös uusiin
lääkkeisiin ja nukutuskäytäntöihin. Artikkelit kalankasvattamoiden
taudeista ja pehmeäjäätelökoneiden hygieniasta kertovat eläinlääkäreiden
tehtävien monipuolistumisesta. Toisaalta maailmanpoliittiset jännitteetkin
heijastuivat lehdessä esimerkiksi artikkelina elintarvikkeiden suojaamisesta ja
puhdistamisesta mahdollisen ydinlaskeuman varalta.

Pirtureseptien tehtaileminen

Alkoholia käytettiin monien eläinten sairauksien hoitoon ennen antibioottien
ja muiden nykyaikaisten lääkkeiden tuloa markkinoille. Vuonna 1920 Rainer
Stenius, ehdoton raittiusmies ja silloinen kunnaneläinlääkäriyhdistyksen
puheenjohtaja myönsi alkoholin hyvät puolet useiden eläinten sairaustilojen
hoidossa. Ulkoisesti sprii kävi hyvin mm. huonosti paranevien haavojen ja
märkimisten hoitoon. Sisäisesti alkoholia sopi käyttää sydämen, hermoston
kuin ruuansulatuksen heikkouksissa. Se oli arvokas lääke myös
liikarasituksissa, pahoissa onnettomuuksissa, äkkiheikentymisissä,
myrkytyksissä, tarttuvissa taudeissa, verenvuodoissa, pahoissa leikkauksissa,
vaikeissa synnytyksissä, uhkaavissa halvauksissa, käärmeenpuremissa,
kuumetaudeissa, puhallustaudeissa sekä kohtu-, virtsarakko- ja
vatsakatarreissa. Mutta Stenius paheksui viinanjuontia ja pirtureseptien
väärinkäyttöä.

Kieltolain aikana, kun laillista alkoholia ei ollut muuten saatavissa,
asiakkailla oli suuri kiusaus pyytää eläinlääkäriltä spriireseptiä
eläinten vaivoihin ja nauttia annos itse. Toisaalta jokainen asiakas ja resepti
tuotti eläinlääkäreille työtä ja toimeentuloa. Monet veterinäärit
kirjoittelivatkin pirtureseptejä kuin liukuhihnalta varsinkin juhlapyhien
aattoina, sillä kysyntää riitti. Vuonna 1921 alkoholireseptejä tehtailleita
lääkäreitä vastaan nostettiin syyte, mutta heitä ei voitu rangaista, koska
minkään kieltolain pykälän mukaan tuhansien spriireseptien kirjoittaminen ei
ollut laitonta.

En ole ollut näkemässä pirtureseptien kirjoittamista eläinten hoitoon
kieltolakiajalla, mutta myöhempinä aikoina muistan ihmetelleeni, miksi
kunnaneläinlääkärillä oli aina mukanaan pirtua sialle, kun hän tuli
isovanhempieni maatilalle kuohitsemaan oriita, ja miksi hän pois lähtiessään
ajoi autollaan niin huterasti, että hänen pelättiin ajavan Vierukalliolta
jorpakkoon.



Kuva: Rainer Stenius: Alkoholikysymys ja eläinlääkintäpraktiikka, Suomen
eläinlääkärilehti  Suomen eläinlääkärilehti 1920, no 10-12, s. 85.

Puhdasta maitoa ja lihaa

Elintarvikehygienia – erityisesti maidon ja lihan puhtaus – puhutti
eläinlääkäreitä 1800-luvun lopulta alkaen sekä lehdessä että
tutkimuksessa ja käytännössä. Eläinlääkäri Oskar von Hellens
(1869–1948) teki Suomen elintarvikemikrobiologiassa uraauurtavaa työtä. Hän
väitteli Helsingin kulutusmaidon hygieniasta vuonna 1899 ollessaan
lääkintöhallituksen eläinlääkärinä (1890–1919). Hän toimi tässä
tehtävässä ollessaan myös eläinlääkäriyhdistyksen puheenjohtajana
(1902–1912) ja myöhemmin Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan
hygienian professorina (1919 alkaen). Hän laati ohjekirjoja maidon
välityksellä leviävien tautien ennaltaehkäisystä ja antoi käytännön
neuvoja mm. irtomaidon myyjille:

”Jos asiakkaiden sallitaan maistella maitoa, on tähän tarkoitukseen
käytettävä lusikkaa tai muuta välinettä, jolla ei saa maitoastiasta
ammentaa. Jokaisen käytön jälkeen on tämä väline erikseen huolellisesti
puhdistettava.”

Eräiden kollegojen ja eläinlääkäriliiton ”lobbauksen” ansiosta maidon
ja lihan tarkastus annettiin 1920-luvulta lähtien eläinlääkärien vastuulle.
Yksi noista ansioituneista veterinääreitä oli Helsingin
kaupungineläinlääkärinä vuosina 1918–1954 toiminut Walter Ehrström
(1890–1966), joka jatkoi von Hellensin aloittamaa työtä suomalaisen
maitohygienian ja maidontarkastuksen kehittäjänä. Helminen toteaa, että
suomalaisesta maidosta tuli hänen johdollaan laadultaan Euroopan parasta.

Maitoa pastöroitiin 1900-luvun alkupuolella tartuntatautien torjumiseksi ja
voin laadun parantamiseksi, mutta kuluttajat eivät pitäneet pastöroinnista,
joka teki maidosta keitetyn makuista. 1930-luvun lopulta lähtien maahan
hankittiin ruostumattomasta teräksestä tehtyjä levykuumentajia, jotka eivät
muuttaneet maidon makua. Pastörointi alkoi yleistyä 1940-luvun lopulla, mutta
vasta vuoden 1967 terveydenhoitolaki lopetti pastöroimattoman maidon myynnin
kaupoissa. Tuntuu uskomattomalta, että irtomaidon myynti asiakkaiden omiin
astioihin loppui vasta 1970-luvulla. Ennen kuin  kartonkitölkit tulivat
markkinoille, maitoa myytiin lasipulloissa ja muovipusseissakin. 

Niinkin myöhään kuin vuosina 2012 ja 2014 maito aiheutti skandaaleja.
Raakamaito, jota luonnonmukaisuutta ja terveellisyyttä tavoittelevat kuluttajat
ostivat ja juottivat varoituksista huolimatta lapsilleen, aiheutti nimittäin
lukuisia ruokamyrkytystapauksia. Ensin yersinia-bakteeri aiheutti reaktiivisia
niveltulehduksia, ja sitten ehec-bakteeri aiheutti lapsille munuaisvaurioita.
Eläinlääkäriliitto vastusti pastöroimattoman raakamaidon myyntiä, mutta
Maataloustuottajien keskusliitto tuki tuottajia, jotka myivät kuluttajille
sitä, mitä nämä tahtoivat.



Kuva: Lihantarkastus Etelä-Suomen Osuusteurastamon Keravan tuotantolaitoksen
jäähdyttämössä. Kuvaaja: Väinö Johannes Kerminen, 1960, Keravan museo.
Lounais-Suomen Osuusteurastamon kokoelma.

Myös lihantarkastuksen ongelmia eläinlääkärit pohtivat jo 1892
yhdistyksensä perustamiskokouksessa. Kunnat voivat määrätä alueellaan lihat
tarkastettaviksi, ennen kuin ne vietiin myytäviksi, mutta useimmilla
paikkakunnilla maatiloilla teurastetut ruhot vietiin suoraan toreille. Oulun
kaupunki oli ensimmäinen, joka määräsi 1882 kaikki teurastetut ruhot
tarkastettaviksi. Vasta vuonna 1910 perustettiin ensimmäiset uudenaikaiset
teurastamot, joissa eläinlääkäri tarkasti lihat, ennen kuin ne vietiin
myytäväksi. Koska tarkastuskäytännöt vaihtelivat eri puolilla maata,
1910-luvulla eläinlääkäriyhdistys laati yhtenäiset ohjeet ja lihan
arvosteluperusteet koko maahan.

Eläinlääkäri Georg Korte (1879–1954) kunnostautui lihahygienian alalla.
Hän aloitti työnsä Tampereen teurastamolla vuonna 1910 ja toimi aktiivisesti
eri tehtävissä eläinlääkäriyhdistyksessä sekä vuodesta 1917 alkaen
lukuisissa lihakauppaa koskevissa tehtävissä elintarvikehallituksessa ja
-ministeriössä. Karjakeskuskunnan teurastamon johtajana (1919–1943) hän
hoiti lääkintöhallituksen lihantarkastusasioita sekä suunnitteli
teurastamoita, lihanjalostuslaitoksia ja lihantarkastamoita. Hän kirjoitti
myös opaskirjoja ja artikkeleita kollegoilleen ja viranomaisille.

Vaikka lihantuottajat ja kauppiaat vastustivat pakollista lihantarkastusta, 1922
maahan saatiin laki, joka velvoitti kaikki yli 4000 asukkaan yhdyskunnat
järjestämään pakollisen lihantarkastuksen. Koko Suomeen lihantarkastus
saatiin 1971. Lihaskandaaleja ovat sittemmin aiheuttaneet vain eräät
ravintolat hankittuaan lihansa epämääräisiä teitä.

Nystyröitä, räkää ja näivetystä

Taloudellisesti merkittävimmät eläintaudit Suomessa ovat vaivanneet
maatalouden tärkeimpiä eläimiä, lehmiä ja hevosia. Lehmien kiusana ovat
olleet nautatuberkuloosi 1800-luvun lopulta 1940-luvun alkuun, suu- ja
sorkkatauti 1950-luvulla sekä hullun lehmän tauti 2000-luvulla. Hevosia ovat
vaivanneet räkätauti ja näivetystauti 1800-luvun lopulta 1940-luvun alkuun.



Kuva: Lehmärotuja. Koulujen opetustaulukuva.

Pesäkkeitä muodostava nautatuberkuloosi eli nystyrätauti on ns. zoonoosi eli
eläintauti, joka voi tarttua myös ihmiseen. Siitä kirjoitettiin
eläinlääkärilehdessä jo vuodesta 1893 lähtien, ja lähes kaikki
eläinlääkärit joutuivat sen kanssa tekemisiin. Tauti tuli Suomeen 1800-luvun
puolivälissä, ja levisi erityisesti 1885 maahan tuotujen ayrshire-rotuisten
nautojen mukana. Lypsykarjatalous oli tärkeä elinkeino, ja valtio ryhtyi jo
1890-luvun alkupuolella vastustamaan uutta tautia tarmokkaasti vasta keksityn
tuberkuliinin avulla. Tavoitteena oli nimenomaan maatalouden kannattavuuden
parantaminen, ei niinkään ihmisten terveyden vaaliminen, ja siihen käytettiin
paljon enemmän varoja kuin ihmistuberkuloosin vastustamiseen.
Eläinlääkäriyhdistys osallistui tautia koskevien säädösten laadintaan ja
järjesti siihen liittyvää koulutusta.

Kemisti ja eläinlääkäri Henrik Tallgren (1867–1939) teki merkittävän
elämäntyön nautatuberkuloosin parissa. Vuonna 1906 hänet palkattiin
lääkintöhallitukseen tuberkuloosikonsulentiksi, ja tässä tehtävässä hän
toimi yli 20 vuotta kehittäen merkittävästi tuberkuliinitestauksen
tekniikkaa. Myös lääkintöhallituksen uusi osastoeläinlääkäri Rainer
Stenius paneutui 1920-luvulla nystyrätaudin tutkimiseen ja teki tärkeän
havainnon: sekä eläin- että ihmistuberkuloositartunnan saaneet naudat,
reagoivat tuberkuliinikokeessa, vaikka naudat eivät sairastuneetkaan ihmisten
tautiin.

Vastustustyö eteni ripeästi. 1930-luvun lopulla maassa oli alle sata karjaa,
joissa oli tavattu nautatuberkuloosia. Vuoden 1942 loppuun mennessä tautia ei
käytännössä enää ollut, mutta ihmistuberkuloositilastoissa Suomi oli
Euroopan synkimpiä alueita, joten maidon kautta tarttuva ihmisen tauti oli
vielä suuri uhka. Toistaiseksi viimeinen nautatuberkuloositapaus todettiin
1982.

Räkätauti eli malleus on erityisen tarttuva hevosten bakteeritauti. Ennen
antibiootteja se johti kuolemaan muutamassa päivässä tai useiden kuukausien
kuluttua. Sen oireita ovat kuume, hengitystie- ja silmätulehdus, yskä,
haavaumat ja paiseet imusolmukkeissa ja nenäkuorikoissa, keuhkotulehdus ja
pesäkkeet sisäelimissä. Tämäkin tauti on zoonoosi ja voi tarttua ihmiseen
limakalvojen ja pienten naarmujen kautta. 1800-luvulla tauti oli yleinen
Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Suomessa sitä oli tavattu vuosisadan lopulla,
mutta  varsinaisesti se tuli maahan venäläisen sotaväen mukana vuodesta 1914
lähtien, ja sitä esiintyi etupäässä armeijan hevosissa. Sisällissodan
loppuvaiheessa 1918 myös saksalaissotilaat hevosineen toivat sitä maahan.
Satunnaisia tapauksia esiintyi vielä vuoden 1923 jälkeen. Vuosina 1941–1942
löydetyt 35 tapausta olivat kaikki kotimaista alkuperää, ja viimeinen tapaus
todettiin 1942.  

Taistelussa räkätautia vastaan ”sankari” oli eläinlääkäri Veikko
Rislakki (1897–1991), joka joutui 1918 asevelvollisena tekemään
malleiinikokeita räkätaudista epäillyille hevosille oman henkensä
vaarantaen. Myöhemmin hän toimi mm. Valtion eläinlääkintölaboratoriossa
(myöh. Evira) sekä EKK:ssa mikrobiologian professorina (1962–1967) ja
rehtorina (1963–1965). Sankarina pidän myös räkätautia tutkinutta Agnes
Sjöbergiä, joka diagnosoi jo 1918 taudin erään suuren tallin hevosissa.

Näivetystauti on hevosten virustauti, joka ei tartu muihin eläimiin eikä
ihmiseen. Se tunnettiin Ranskassa ennen 1800-luvun puoliväliä. Se levisi
Ruotsiin 1920-luvulla, ja Suomessa ensimmäinen diagnoosi tehtiin vuonna 1930
Tornionjokilaaksossa. Taudin oireita ovat kuumeilu, anemia, riutuminen tai
laihtuminen, voimattomuus ja kuolema 10–30 päivässä. Sitä levittävät
vertaimevät ja purevat hyönteiset. Viimeksi tautia on todettu Suomessa vuonna
1943. Alkuun kaikki oireilevat eläimet vaadittiin tapettaviksi, sillä taudin
diagnosoimiseksi ei ollut varmaa testiä, ennen kuin 1970-luvun alussa
kehitettiin luotettava serologinen testi, Coggins-testi. Monia huonokuntoisia ja
vain ravinnon puutteesta kärsiviä elikoita lienee tapettu turhan takia
näivetystautisiksi epäiltyinä. Tautia vastaan ei ole rokotetta.

Näivetystaudin sankareina voidaan pitää 23-vuotiasta kantakirjatamma Hilppaa
ja sen isäntää. Piirieläinlääkäri näet määräsi 1931 hevosen
lopetettavaksi huonokuntoisuuden eli eläinrääkkäyksen (!) takia. Omistaja ei
määräystä totellut, ja käräjillä hänet tuomittiin sakkoihin. Kun
miehellä ei ollut rahaa sakkojen maksamiseen, häntä lähdettiin viemään 40
päiväksi vankilaan, mutta närkästyneet paikkakuntalaiset vapauttivat
isännän väkivalloin. Tästä konikapinasta oli seurauksena vankilatuomioita
ja runsaasti tarinoita.

Suita ja sorkkia sekä hulluja lehmiä

Suu- ja sorkkatauti on erittäin tarttuva sorkkaeläinten virustauti, mutta se
ei tartu ihmiseen. Se leviää nopeasti, sillä sen itämisaika on parista
päivästä pariin viikkoon. Lampailla, lehmillä ja sioilla oireet ovat hieman
erilaiset. Lehmillä oireita ovat kuume, syömättömyys, värinä, maidon
tuotannon lasku, kuolaaminen, maiskuttelu, hampaiden narskuttelu, ontuminen,
rakkulat sorkkien välissä, suussa, kielessä tai utareissa.

Tauti riehui 1950-luvun alussa ympäri Eurooppaa. Sen lievää muotoa oli
esiintynyt satunnaisesti Suomessa aikaisemmin, mutta 1952–1953 tauti ilmeni
ärhäkässä muodossaan, ja suuri määrä sairastuneita karjoja jouduttiin
lopettamaan. Taudin torjuntaa johti eläinlääkäriliiton ensimmäinen
puheenjohtaja Julius Holmberg (1908–1987), joka työskenteli sekä
pieneläinpraktikkona että virkamiehenä maatalousministeriön
eläinlääkintäosastolla ja Valtion eläinlääketieteellisellä laitoksella
(myöh. Evira), jossa hän oli lopulta johtajana. Rokotuksilla,
desinfektiotoimilla, eristämällä tautialueita ja tappamalla sairaita
eläimiä tauti saatiin nopeasti hävitetyksi. Viimeinen suu- ja
sorkkatautitapaus todettiin Suomessa vuonna 1959.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin, joulukuussa 2001, Suomessakin diagnosoitiin
uusi vitsaus: hullun lehmän tauti, BSE, hitaasti etenevä nautojen aivojen
rappeutumissairaus, jonka aiheuttaa viruksenkaltainen valkuaisaine ja jossa
aivokudos tuhoutuu ja muuttuu sienimäiseksi massaksi. Sairaat eläimet olivat
pelokkaita, hermostuneita tai vimmaisia, vapisivat ja laihtuivat, niillä oli
tasapainohäiriöitä ja takajalkojen koordinaatiohäiriöitä; myös niiden
maidontuotanto väheni.

BSE oli havaittu ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla Isossa-Britanniassa, ja
siellä sitä esiintyi erittäin paljon 1990-luvun alkuvuosina. Brittiläinen
naudanliha joutuikin vientikieltoon. Naudat olivat saaneet taudin syötyään
lampaiden teurasjätteistä tehtyä rehua; lampaiden aivotauti scrapie oli
muuttunut naudoille tautia aiheuttavaan muotoon. Pelättiin, että tauti voisi
tarttua naudoista myös ihmisiin, ja aiheuttaa nopean  tylsistymisen ja
kuoleman, kuten tekee Creutzfeldt-Jakobin tauti, jossa aivomuutokset ovat
samanlaisia kuin lampaiden scrapiessa. Suomessa selvittiin hävittämällä vain
yksi karja, jonka yhdessä lehmässä tauti oli diagnosoitu. Meillä maa- ja
metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston silloinen ylijohtaja Jaana
Husu-Kallio (s. 1959) hoiti tautiin liittyvän tiedotuksen tyylikkäästi ja sai
siitä kiitoksia EU:n tasollakin. Myös läänineläinlääkäri Riitta Aho
kunnostautui hullun lehmän taudin tiimoilta ja sai 2002 vuoden eläinlääkäri
-palkinnon ”uusien haasteiden voittamisesta Suomen ensimmäisen hullun lehmän
taudin tapauksen yhteydessä”.

Hullun lehmän taudin testaaminen oli tammikuuhun 2004 mennessä maksanut
Suomessa yli 20 miljoonaa euroa, ja EU:n tasolla yhden positiivisen
BSE-tapauksen löytämiseen oli kulunut 63 miljoonaa euroa. Kukaan ei liene
laskenut eläinten lopettamisesta aiheutuneita tappioita.

Naiseläinlääkärien joukko kasvaa

Eläinlääkäriliiton jäsenissä on Husu-Kallion ja Ahon lisäksi ollut
lukuisia menestyneitä naisia. Heistä ensimmäinen oli Agnes Sjöberg
(1888–1964). Hän oli kunnianhimoinen, tarmokas ja etevä. Hän menestyi hyvin
opinnoissaan Saksassa Dresdenissä ja Berliinissä, missä hän tutki hevosten
räkätautia ja väitteli 1918 Euroopan ensimmäisenä naisena
eläinlääketieteen tohtoriksi. Hän toimi 5 vuotta Someron
kunnaneläinlääkärinä ja teki sitten opinto- ja tutkimusmatkoja Englantiin,
USA:han, Saksaan ja Itävaltaan. 1926 hän julkaisi Wienissä tutkimuksen
nautojen sisäloisista ja sai sillä kansainvälistä huomiota; hänelle
tarjottiin jopa tutkijan paikkaa Berliinin eläinlääkärikorkeakoulusta.

Kuva: Agnes Sjöberg (1888-1964) Helsingin yliopistomuseo.

Sjöberg palasi kuitenkin Suomeen ja asettui yksityispraktikoksi Pohjanmaalle.
Siellä hän saavutti nopeasti asiakkaiden luottamuksen, vaikka mieskollegat
suhtautuivat häneen torjuvasti ja väheksyivät hänen tutkimuksiaan. Kun
Sjöberg teki astumiskyvyttömälle siitossonnille nuorennusleikkauksen 1927,
kollegatkin olisivat halunneet kuulla siitä tarkemmin
eläinlääkäriyhdistyksen vuosikokouksessa, mutta kokouksen puheenjohtaja
Rainer Stenius ei antanut Sjöbergin kertoa humpuukilta kuulostavasta
toimenpiteestä. Hän ehkä pelkäsi koko ammattikunnan leimautumista
puoskareiksi. Taustalla voi olla vanhaa kaunaakin, sillä jo Saksassa
opiskellessaan Stenius ja Sjöberg olivat riitautuneet. Myöhemmät
lehtihaastattelut ärsyttivät kollegoja niin, että yhdistyksen kunnianeuvosto
varoitti Sjöbergiä 1945 epäasiallisesta mainostamisesta ja
kollegiaalisuussääntöjen rikkomisesta. Haastatteluja antaneille miehille ei
varoituksia annettu.

Suomen toinen ja kolmas naiseläinlääkäri Airi Jääskeläinen ja Inkeri Ora
valmistuivat 1924. Mieskollegat ja asiakkaat lienevät suhtautuneet
ennakkoluuloisesti heihinkin, mutta he sopeutuivat naisen roolinsa niin,
etteivät joutuneet ainakaan Steniuksen hampaisiin. Seuraavat Helmisen
mainitsemat naiset eläinlääketieteen alalla olivat ne neljä naista, jotka
aloittivat opintonsa syksyllä 1946 EKK:n ensimmäisellä vuosikurssilla mutta
joista vain yksi, Helvi Vasenius (o.s. Wilska, 1923–2012) sinnitteli kurssin
loppuun. Hän ei välittänyt korkeakoulun silloisen toiminnanjohtajan,
Steniuksen ja eräiden professorien nuivasta suhtautumisesta naisia kohtaan,
vaan väitteli tohtoriksi vuonna 1966 porsaiden kolibakteerista. Hän
työskenteli korkeakoulussa sekä Valtion eläinlääketieteellisessä
laitoksessa (myöh. Evira), missä hän toimi professorina ja serobakteriologian
osaston osastonjohtajana lähes 20 vuotta. Puolisonsa Lauri Vaseniuksen kanssa
hän lahjoitti Suomen eläinlääketieteen säätiölle huomattavia summia
jaettavaksi tutkimustyöhön ja nuorten tutkijoiden opintomatkoihin.

Suomen Eläinlääkäriliitto on vuodesta 2001 lähtien valinnut vuoden
eläinlääkärin tai vuoden eläinlääkintäteon. Näitä huomionosoituksia on
naiseläinlääkäreille jaettu 10 vuotena. Vuonna 2012 palkittiin Ava
Sovijärvi (s. 1956) ”työstä kansanterveyden ja ympäristöterveyden huollon
parissa puolustusvoimissa ensimmäisenä suomalaisena naiseläinlääkärinä,
joka on kotimaan lisäksi palvellut monissa sotilaallisen kriisinhallinnan
tehtävissä Suomen joukoissa ulkomailla”. Vuodesta 1997 lähtien Sovijärvi
oli toiminut hygieenikkoeläinlääkärinä mm. Kosovossa, Libanonissa,
Afganistanissa ja Eritreassa.

Myös Eläinlääkäriliiton johtoasemiin naiset ovat hakeutuneet ja päässeet
viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäinen naispuheenjohtaja oli Paula
Junnilainen1999–2001, ja vuodesta 2008 lähtien kaikki puheenjohtajat ovat
olleet naisia: Sanna Hellström, Kirsi Sarioja Päivi Lahti. Liiton
toiminnanjohtajana toimi vain miehiä melkein puoli vuosisataa, mutta vuonna
2013 eläinlääketieteen lisensiaatti Marjatta Vehkaoja sai tehtävän. Saa
nähdä, kirjoitetaanko eläinlääkäriliiton 150-vuotisjuhlakirjassa vuonna
2042 miehistä, jotka taistelevat paikastaan naiskollegojen hallitsemalla
kentällä!



Kuva: Nurmijärven kunnan eläinlääkäri Oili Hiekkaranta-Laakso kuuntelee
utaretulehduksesta kärsivän lehmän sydäntä, kesäkuu 1980. Nurmijärven
Sanomat, Nurmijärven museo, Matti Rintalan kuvakokoelmat

Muuttuva ammattikuva

Kirjansa kolmannessa luvussa Helminen tiivistää ”Muuttuva
eläinlääkärityö”-otsikon alla lyhyesti alan ja liiton kehityksen.
Pitkälle 1900-luvulle eläinlääkärien tärkein tehtävä oli tukea
maataloutta torjumalla eläinten tarttuvia tauteja ja hoitamalla
tuotantoeläimiä. Myös ihmiseen leviävien tautien ennalta ehkäiseminen sekä
maitohygienian ja lihantarkastuksen kehittäminen olivat keskeisiä tehtäviä.
Kuten kirjoittaja toteaa, liitto on luonut uusia hoitotapoja, kehittänyt
eläintautien torjuntaa sekä elintarvikehygieniaa ja
ympäristöterveydenhuoltoa. Lisäksi se on kehittänyt lainsäädäntöä ja
järjestänyt eläinlääkintähallintoa ja -koulutusta. Järjestö on pitänyt
esillä eettisiä ja kollegiaalisia asioita sekä luonut eläinlääkäreille
myönteistä julkisuuskuvaa. Se myös valvoo eläinlääkärien etuja, antaa
suosituksia ja lausuntoja sekä tekee aloitteita jäsenten työhyvinvoinnin,
palkkauksen ja aseman parantamiseksi. Tekemistä varmasti riittää edelleen,
sillä 2010-luku on tuonut eläinlääkintäalalle yrittäjiksi pääomaketjut
ja yritysketjut. Näiden myötä kentälle ovat tulleet myös työntekijöiden
nollasopimukset, jotka ovat herättäneet paheksuntaa erityisesti
matalapalkkaisilla palvelualoilla.

Vuosien ja vuosikymmenten mittaan eläinlääkärien työnkuvaan on tullut
hoitotyön lisäksi valvonta, hallinto, opetus ja muu asiantuntijuus. Vuoden
2009 eläinhuoltolaki eriytti potilastyön ja valvontatehtävät toisistaan.
Päivystysalueiden laajentuessa myös tuotantoeläinten ja pieneläinten
päivystys eriytettiin. Vaikka karjan terveys ja hyvinvointi sekä
tuotantoeläinten ennaltaehkäisevä hoitotyö ovat jatkuvasti keskeisiä
veterinäärien tehtäviä, nykyisin suurin osa eläinlääkäreistä hoitaa
lemmikkejä ja harrastuseläimiä. Osa lukijoista olisi varmaan halunnut
tietää näistä enemmänkin kuin kirjassa on kerrottu. – Ehkä Katri
Helminen vielä innostuu kirjoittamaan muutaman kirjan kaikenkarvaisista
eläimistä omien praktiikkakokemustensa pohjalta à la James Herriot.

Lisälukemista

Helminen, Katri, Eläinlääkärikunnan puolesta taistellen: Rainer Stenius
toimijana Suomen eläinlääketieteen kentällä vuosina 1918–1951 (2013).

Karemaa, Outi: Vanhan tieteenalan nuori korkeakoulu: Eläinlääketieteellinen
korkeakoulu 1945–1995 (1995).

Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.): Lehmästä leopardiin: Eläinlääkärityön
muistoja (2013.) 

Sjöberg, Agnes: Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg,
eläinlääketieteen tohtori. Elon taivalta lapsuuden päivistä hopeahiuksiin
asti (1964).

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/