[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mikä on seuraava askel hyvinvointiyhteiskunnan jälkeen?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Annastiina Mäkilä <aemaki at utu.fi> Tohtorikoulutettava, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ehrnrooth, Jari: Hyvintoimintayhteiskunta – Miten aikamme kriisi ratkeaa?.
Kirjapaja, 2016. 178 sivua.


Mikä on seuraava askel hyvinvointiyhteiskunnan jälkeen?
---------------------------------------------------------

Kirjailija, sosiologian ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnrooth on
urallaan ollut tuottelias ja kattanut kirjoituksissaan laajan skaalan aiheita.
Tällä kertaa hän on tarttunut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nykytilaan.
Hän esittää hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuneen jo alkumetreillä
väärien arvovalintojen ja päämäärien myötä. Teos on kirjoitettu
pamflettina, jonka on tarkoitus aiheuttaa tunteita ja keskustelua. On hienoa,
että keskustelua yhteiskuntamme perustoista herätellään ja pidetään yllä.

Kirjaa lukiessani huomasin provosoituvani Ehrnroothin teeseistä, mikä on
hyvä, sillä näin ollen asiat on esitetty niin selkeästi, että niistä voi
olla myös eri mieltä. Teoksen pamflettimaisuus ohjasi myös kirja-arviotani
keskustelevaan suuntaan.

Ehrnrooth näkee hyvinvointiyhteiskunnan ongelmaksi liiallisen yksilön vapauden

Ehrnrooth tulkitsee hyvinvointiyhteiskunnan ainoaksi päämääräksi yksilön
hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin. Hän painottaa, että hyvinvointia
haetaan vain yksilökohtaisesti eikä koko yhteiskunnalle siten, että kaikilla
olisi mahdollisimman hyvä olla. Kun sitten hyvinvointiyhteiskunta antaa
kansalaisilleen pelkkiä vapauksia eikä (lähes) lainkaan vastuuta, niin
tuloksena on levotonta hedonismia. Tai kuten hän kirjoittaa,

 ”Ikävintä on se, että hyvinvointiaate on opettanut ihmisiä antamaan
periksi, kuuntelemaan vain eläimellisiä tarpeita ja elämään
lyhytnäköistä omaa hyvää oloa tavoitellen.” (87)

Huomion arvoista on kuitenkin se, etteivät kaikki yhteiskuntaluokat
massiivisesti väärinkäytä henkilökohtaista vapauttaan. Yhteiskunnan
eliitti, toisin sanoen hyvin toimeentulevat ja korkeasti koulutetut, ovat
yhteiskunnan ainoita moraalisia ihmisiä, jotka ymmärtävät vapauteen
liittyvän vastuun. Kyse ei ole resurssieroista, vaan kyse on puhtaasti ihmisten
tekemistä valinnoista. Alemmat yhteiskuntaluokat eivät suostu ottamaan
vastuuta omasta elämästään. Koska heitä ei pakoteta vastuunottoon, tulee
heistä vastuuttomia, röyhkeitä ja piittaamattomia hyvinvointiyhteiskunnan
hyväksikäyttäjiä. Yksilöiden ongelmat – kuten työttömyys, terveys- ja
ihmissuhdeongelmat – johtuvat Ehrnroothin mukaan puhtaasti ihmisten itsensä
tekemistä valinnoista eikä niihin liity yksilöiden sosiaalinen, henkinen tai
taloudellinen perintö. (Ks. esim. 32, 48–49, 59, 79, 84)

Dystooppinen kuva nyky-Suomesta

Ehrnroothin nyky-Suomessa todella on ongelmia. Vertailukohdaksi Ehrnrooth
esittää suomalaista yhteiskuntaa toisen maailmansodan jälkeen ja 1960-luvun
alkuun saakka. Edistysuskostaan huolimatta Ehrnrooth kirjoittaa tästä
ajanjaksosta ideologisena onnelana, sillä tuolloin ihmiset vielä uskoivat
oikeisiin asioihin, omasivat itsekuria ja tekivät työtä. 1960-luvun alun
jälkeen yhteiskunta on hyvinvointi-ajattelun myötä suistunut raiteiltaan.
Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ihmisten terveys on romahtanut ja
rikollisuus ja väkivalta räjähtänyt käsiin. Toisin kuin vielä 1960-luvun
alussa, lapsia kaltoinkohdellaan laajamittaisesti, parisuhteet katkeilevat, ja
ihmisistä on tullut laiskoja, hedonistisia alkoholisteja, jotka pakoilevat
kaikenlaista vastuuta. Elämme henkisessä kriisissä, sillä 1960-luvun
jälkeen olemme hylänneet – tai me eliittiin kuulumattomat olemme hylänneet
– velvollisuusetiikan ja korkeammat päämärät. (Ks. esim. 8, 28–35,
38–39, 41–52, 80)

Tiedostan hyvin nyky-Suomessa esiintyvät ongelmat, mutten silti tunnista
Ehrnroothin kuvaamaa historiallista kehitystä. Ehrnrooth esittelee teoksessaan
monia tilastoja, joiden perusteella dystooppinen kuva Suomesta näyttäisi
olevan todellisuutta. Minua kuitenkin lukijana häiritsee tapa, jolla tilastoja
tulkitaan. Yhtenä esimerkkinä hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisesta
Ehrnrooth ottaa lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen kasvun 1960-luvun
jälkeen. (8) Hän esittää nykyajan ilmiönä lyödyt ja laiminlyödyt lapset.
(44) Onko todella niin, että ennen 1960-lukua lapset voivat Suomessa
järjestään paremmin eivätkä kohdanneet lähes lainkaan henkistä tai
fyysistä väkivaltaa, eivätkä siksi tarvinneet myöskään perheen
ulkopuolista apua? Tämä ei aivan vastaa historian antamaa kuvaa sodan
runtelemien perheiden arjesta.



Kuva: Väestöliiton lastenkodin lapset puutarhatöissä 1950-luvulla. Pekka
Kyytinen, Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

En myöskään ymmärrä, miten apua tarjoamaan luotujen järjestelmien
käyttäminen tarkoittaisi suoraan sitä, että ongelmat itsessään olisivat
kasvaneet samaa tahtia? Nyky-Suomessakin lapset kohtaavat monenlaisia ongelmia,
mutta oman ymmärrykseni mukaan ongelmat ovat vähentyneet ja toisaalta toki
myös muuttaneet muotoaan. Esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulussa tehdyn
tutkimuksen mukaan perheessä tapahtuva, aikuisten lapsiin kohdistama väkivalta
on vähentynyt dramaattisesti vuosien 1988 ja 2008 välillä johtuen muun muassa
lainmuutoksen aikaansaamasta asennemuutoksesta. (Ellonen, Noora & Kääriäinen,
Juha & Salmi, Venla & Sariola, Heikki (2008): Lasten ja nuorten
väkivaltakokemukset. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 71) Lisäksi apua on
nykyään saatavilla lapsille jopa anonyymisti perheen ulkopuolelta, toisin kuin
ennen 1960-lukua.

Masennuksen kulttuurihistorioitsijana en malta olla tarttumatta tilastoihin
masennuslääkkeiden käytöstä. On totta, että masennuslääkkeiden käyttö
on lisääntynyt suuresti vuoden 1990 jälkeen ja on myöskin totta, ettei
masennussairauden katsota lisääntyneen ainakaan siinä määrin kuin
lääkkeiden käyttö. Tämän jälkeen tiemme jälleen eroavat Ehrnroothin
kanssa. Oman käsitykseni mukaan masennuslääkkeiden käytön kasvulle on
useita rinnakkaisia syitä, joista yksi suurimmista oli uuden
masennuslääkeryhmän tulo suomalaisille markkinoille 1990-luvun vaihteessa.
Näihin lääkkeisiin kohdistui suuret odotukset niin hoitohenkilökunnan kuin
potilaiden taholta puhumattakaan niiden aggressiivisesta markkinoinnista. Samaan
aikaan masennuksen tunnistaminen ja hoitaminen lisääntyi masennustietoisuuden
kasvaessa. Voisin esittää vielä muitakin syitä masennuslääkkeiden myynnin
kasvuun, mutta Ehrnrooth esittää vain yhden: ihmisten kasvavan laiskuuden.
Toisin sanoen, hänen mielestään masennuslääkkeiden syönti johtuu siitä,
etteivät ihmiset enää viitsi käsitellä kohtaamiaan vaikeuksia saati jaksa
huolehtia terveydestään, mistä seuraa alakuloa (joskaan ei masennusta), jota
he yrittävät hoitaa helpoimman kautta eli lääkkeillä. (44–45)



Kuva: Masennuslääke Seraxin (oxazepam) mainos 1960-luvun lopulta
yhdysvaltalaisessa lääketieteen julkaisussa.

Tällä kaikella en tahdo sanoa, etteikö viimeisten vuosikymmenten ajalta
löytyisi myös huolestuttavia trendejä. Varmasti moni yhtyy Ehrnroothin
huoleen esimerkiksi palvelukseen astuvien varusmiesten juoksutestien tulosten
selvästä laskusta. (48) Moni muu Ehrnroothin esittelemä tilasto ei kuitenkaan
ole niin yksinkertainen kuin hän haluaisi lukijalle esittää. Esimerkiksi
tilastollinen kasvu poliisin kirjaamissa pahoinpitelyissä ei väistämättä
tarkoita pahoinpitelytapausten kasvua. Jos muuta tutkimustietoa lukujen takaa ei
ole saatavilla, ei kyseisestä tilastosta voida päätellä muuta kuin, että
poliisi on kirjannut ylös enemmän pahoinpitelyjä kuin aiemmin.

Eikö suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan arvopäämäärä voi olla tasa-arvo
ja yhdenvertaisuus?

Ehrnrooth kertoo teoksessaan keskittyvänsä hyvinvointiyhteiskunnan
tulkintoihin yhteiskunnassa, ei niinkään yksittäisiin teorioihin. Tästä
lähtökohdasta en tunnista omasta yhteiskunnastani myöskään sitä
Ehrnroothin teesiä, että hyvinvointiyhteiskunnalla on vain yksi päämäärä
– yksilökohtainen hyvinvointi ja onnellisuus. Suomessa, jossa elän, kuulen
jatkuvasti aivan toisenlaisesta arvopäämäärästä, nimittäin tasa-arvosta
ja yhdenvertaisuudesta. Kun tästä lähtökohdasta mietin mitä kaikkea
suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut sitten 1960-luvun alun ja vertaan
sitä mainitsemiini päämääriin, en todellakaan näe dystopiaa, vaan
yrittämistä ja onnistumista, vaikka paljon on vielä tehtävääkin.
Ehrnroothille tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät ole oleellisia asioita
saatikka hyvinvointiyhteiskunnan päämääriä. Itse asiassa Ehrnrooth
käsittelee tasa-arvon teemaa teoksessaan vain muutaman harvan kerran. Niinä
ainoina kertoina, kun hän viittaa tasa-arvoon, käsittelee hän
tasa-arvopyrkimyksiä (kuten tasa-arvoista avioliittolakia ja vähemmistöjen
oikeuksia) vain välineinä kohti henkilökohtaisen vapauden ideaalia. (78)

Ehrnrooth kritisoi hyvinvointiyhteiskuntaa pelkkänä listojen tekemisenä
perimmäisenä tavoitteena hyvinvointi ja onnellisuus. En välttämättä
ymmärrä listojen tekemisen ongelmallisuutta. Käsittääkseni suomalaiseen
hyvinvointiyhteiskuntaan liittyy vahvasti ajatus tasa-arvoisuudesta ja jotta
voimme tarjota tasa-arvoa, on tehtävä listoja asioista, joita pidämme
oikeuksiin kuuluvina. Jos pidämme oikeutta seksuaalisuuteen yhteiskunnallemme
tärkeänä, on meidän myös rakennettava järjestelmä, joka takaa tämän
oikeuden kaikille, mukaan lukien liikuntarajoitteiset, jotka tarvitsevat
ulkopuolista avustusta ylipäätään mahdollistamaan seksin. Toki tässä on
nyt kyse hetkellisestä mielihyvästä, mutta tuo kaikki muodostaa ihmisen.

Ymmärrän sen, että yksittäiset tapahtumat ja käytännöt eivät voi olla
koko yhteiskunnan arvopäämäärä, mutta ovatko ne todella sitä tälläkään
hetkellä? Ehrnrooth kirjoittaa, että päämäärien pitäisi muuttua pois
hetkellisten tarpeiden ja halujen tyydyttämisestä. Käsittääkseni
liikuntarajoitteisten seksuaalisuuden turvaamisessa ei ole kyse siitä, että
halutaan tyydyttää näiden yksilöiden hetkelliset tarpeet, vaan nimenomaan
aivan toisesta päämäärästä – tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta.
Tästä on kyse monissa Ehrnroothin itse esiin nostamissa esimerkeissä, kuten
asumistuessa. Käsittääkseni kyse ei ole siitä, että halutaan tarjota
ihmisille onnellisuutta katon muodossa, vaan kyse on jälleen tasa-arvosta ja
yhdenvertaisuudesta sen edessä, että jokaisella kansalaisella on mahdollisuus
omaan kotiin.

Vastuullinen vapaus on pyrkimystä hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen

Mikä sitten on Ehrnroothin esittämä vaihtoehto ihmisten episteemin-omaisesti
sisäistämälle uskolle hyvinvointiyhteiskuntaan? Sisäistetyt hyvät
toimintamallit ovat Ehrnroothin teesin ydin. Sen sijaan, että ihmisille luodaan
mahdollisuudet hyvinvointiin, heidän pitäisi itse aktiivisesti ja jatkuvasti
toimia edistääkseen omaa hyvinvointiaan. Ongelma tässä on se, että
ainoastaan pieni eliitti kykenee tällaiseen itseohjautuvuuteen ja kaikki muut
päätyvät käyttämään yhteiskuntaa hyväkseen. Samalla hyvinvointi ei saisi
enää olla päämäärä, vaan yhteiskunnan tulisi arvioida uudelleen
päämääränsä. Hän ei siis kyseenalaista hyvinvoinnin merkitystä, mutta
haluaisi siirtää sen pois perimmäisenä ihmisen elämän tarkoituksena ja
korvata sen muilla tärkeämmillä hyveillä, jotka Ehrnrooth itse
määrittelisi.

Käytännössä Ehrnroothin vastaus hyvinvointiyhteiskunnan dystooppiseen
kriisitilaan on tämä: Jokaisen tulisi tästä lähtien pyrkiä hyvyyteen,
kauneuteen ja totuuteen. Tähän päämäärään pyritään toimimalla hyvin ja
vastuullisesti, mutta koska vain pieni eliitti osaa toimia tällä tavoin, muut
pakotetaan tällaiseen toimintaan sanktioilla ja velvoitteilla – kuten
vastikkeellisella työttömyysturvalla. Ehrnroothin mukaan Suomi olisi loistava
alusta tällaiselle kulttuurievoluutiolle, koska olemme kansakuntana niin
yhtenäinen. Tolkun ihmisten joukosta mahdollisesti nousevaa uutta
yhteiskuntamallia hän kutsuu vapaamieliseksi moraaliseksi arvoreformismiksi.
(22, 27, 48, 51, 79–80, 164, 167–169)

Tätä vasten oli kiinnostavaa lukea teoksesta osio, jossa Ehrnrooth pohtii
islamin uskon suhteellisuudentajuttomuutta. Ehrnrooth ylistää nykyistä
länsimaista suhteellisuudentajua, joka on muodostunut pyhien tekstien
historiallis-kriittisen tutkimuksen myötä. ”Sanan ehdottomista
määräyksistä on siirrytty rennompaan yhteisten lähtökohtien tarkasteluun
ja pohdintaan. Sivistys on voittanut sokean alistumisen [– –]” (69–70)
En välttämättä ymmärrä, miten hyvintoimintayhteiskunta eroaa tällaisesta
uskonnollisesta fundamentalismista – kummassakin ajatuksena on yhden ihmisen
tai eliitin asettamia arvoja ja niiden tulkintoja kohti pyrkivä
velvollisuuksien ja pakkojen yhteiskunta.

Kantaako yksilö nyky-yhteiskunnassa vastuuta vai ei?

Ehrnrooth tiivistää hyvinvointiyhteiskunnan kritiikin siihen, ettei tämä
yhteiskuntamalli edellytä kansalaisilta lainkaan vastuuta, vaan keskittyy
vapaan kansalaisen palvelemiseen. (13) Tässä ajatuksessa löydän
yhtymäkohtia Alain Ehrenbergin kanssa, joka yhdistää nykyajan ihmisen
pahoinvoinnin nimenomaan liikaan vapauteen ja sen mukanaan tuomaan ahdistukseen
oikeista valinnoista. Ehrenberg ei kuitenkaan miellä yksilön vapautta
vapaudeksi vastuusta. Nimenomaan vastuu lannistaa ihmisen. Samankaltaisia
yhteiskunnan analyyseja esittää myös muun muassa Nikolas Rose ja nimenomaan
niin päin, että yksilön vastuu on kasvanut – ei vähentynyt. Ajatusmalli
kulkee yksinkertaisuudessaan siten, että aiemmin vastuuta kantoi valtio, joka
kertoi miten ihmisen kuuluu elää ja mitä valintoja hänen kuuluu tehdä. Tai
kuten Mianna Meskus mainiosti asian kiteyttää:

 ”[– –] hyvinvointivaltiollinen vallankäyttö perustuu yksilöllisten
vapauksien suuntaamiseen ja muovaamiseen. Samalla vapauteen katsotaan kuuluvan
vastuullisuus, esimerkiksi ’tahto terveyteen’.” (Mianna Meskus: Elämän
tiede. Vastapaino, Tampere 2009. 175.)

Itse asiassa vaikuttaa siltä, että juuri tällaisen sisäistetyn hallinnan
perään Ehrnrooth haikailee. Toisin sanoen Ehrnrooth esittää, että yllä
mainittu joidenkin mielestä jo vallitseva sisäistetyn hallinnan vaatimus on
yksi hänen uuden yhteiskuntansa tavoitteista. Mutta toisin kuin Ehrenberg, Rose
ja Meskus, Ehrnrooth näkee hallinnan vapautena. Yksilö on vapaa vasta silloin,
kun hän hallitsee itse itseään, mutta juuri tietyllä Ehrnroothin
määrittelemällä tavalla.

Sinänsä olen samaa mieltä Ehrnroothin kanssa siitä, että ”hyvinvoinnin
osatekijöitä ei voi saavuttaa hyvinvointiyhteiskunnan takaamien oikeuksien ja
palvelujen avulla”. (29) Olen samaa mieltä siitä, että jokainen yksilö on
vastuussa omasta hyvinvoinnistaan eikä ääretönkään määrä apua voi taata
hyvinvointia yksilölle, joka ei sitä halua. En kuitenkaan jaa Ehrnroothin
ajatusta itsetarkkailun ja yksilön vastuun rajattomasta lisäämisestä. Kun
seuraan yhteiskuntaa, jossa yksilön vastuulle on sälytetty jo esimerkiksi
työelämän liian suuret odotukset tai entistä terveempien jälkeläisten
valikointi, niin käsitys vastuuta pakoilevasta yksilöstä ei asetu samaan
kuvaan. Totta kai yksilöt tekevät myös yhteiskunnan kannalta vääriä
valintoja; alkoholistiäiti jatkaa juomista raskaana ollessaan tai kansalainen
kiertää kaikki mahdolliset verot. Mutta jos ajatellaan, että nykyisen
hyvinvointiyhteiskunnan arvo on tasa-arvo, niin eiväthän nämä ihmiset ole
sisäistäneet nykyistäkään päämäärää – miten tässä tapauksessa
päämäärän vaihtaminen hyvyydeksi, kauneudeksi ja totuudeksi saisi nämä
ihmiset sisäistämään paremmin yhteiskunnallisen vastuunsa?

Hyvinvointi = onnellisuus

Teoksessa hyvinvointi ja onnellisuus nähdään toistensa synonyymeina. Tästä
syystä minun oli vaikea seurata joitakin hyvinvointiin kohdistettuja
kritiikkejä. Ehrnrooth kirjoittaa, kuinka hyvinvointi on saavuttanut episteemin
aseman, jota ei sen tähden edes osata kyseenalaistaa. Kuitenkin 2000-luvulla on
ilmestynyt tieteellistäkin kirjallisuutta, jossa nimenomaan onnellisuus ihmisen
päämääränä kyseenalaistetaan hyvin eksplisiittisesti ja vahvasti. Näissä
teoksissa painotetaan jatkuvan onnellisuuden tunteen epäluonnollisuutta ja
muistutetaan onnellisuuden olevan vain yksi tunne muiden joukossa. Ehrnrooth ei
määrittele tarkkaan miten hän lopulta ymmärtää hyvinvoinnin ja
onnellisuuden. Hän toteaa, että ”hyvinvointi ja sen parempi painos
onnellisuus eivät ole lainkaan arvoja vaan olotiloja tai mielentiloja”. (23)
Ehrnrooth kirjoittaa myös tarpeiden ja halujen tyydyttämisestä ja siitä,
että hyvinvointiyhteiskunta on loppupeleissä jatkuvaa listojen tekemistä
siitä, miten ihmisistä tehtäisiin tyytyväisiä ja onnellisia.

Kaiken tämän perusteella arvelen itse ymmärtäväni hyvinvoinnin eri tavoin
kuin Ehrnrooth. Jos hänelle hyvinvointi tarkoittaa käytännössä ajassa
rajattua mielentilaa, kuten mukavuutta ja hyvää oloa, niin itse ymmärrän
hyvinvointiyhteiskunnan määrittelemän hyvinvoinnin toimintakykyä
ylläpitäväksi henkisen pahoinvoinnin ja fyysisen sairauden minimoinniksi.

Ehrnroothin historiakäsitys vahvasti edistysuskoinen – ja ristiriitainen

Ehrnroothin maailmankäsitys vaikuttaa tässä teoksessa olevan hyvin
edistysuskoinen ja ammentavan vanhasta perinteestä, jossa ihmisen elämän
tarkoitus on tavoitella saavuttamatonta ideaalia. Kun Ehrnrooth kertoo millä
ajatuksella hän työnsä on kirjoittanut, ajatukset siirtyvät pakostakin
antiikin ajatukseen ihmisen https://en.wikipedia.org/wiki/Telos_(philosophy)
 teloksesta. (14) Ehrnrootin mukaan yhteiskunnan on jatkuvasti pyrittävä
eteenpäin ja pahinta on pysähtyminen, saati menneen haikailu. (12) Tämähän
on sinänsä aivan perusteltu tapa ajatella aikaa, mutta ehdottomasti ei ainoa
vaihtoehto. Ensinnäkin on aina hieman vaarallista lukea menneisyyttä
edistyskertomuksena, mutta itse väittäisin, että nykyisyydenkin
käsittäminen jatkuvana muutoksena nimenomaan parempaan voi olla ahdistava ja
joillekin jopa lamaannuttava näkemys. Luin tätä kohtaa teoksesta nykyisen
self help -ilmiön lävitse, mikä varmasti kasvatti allergiaani jatkuvaan
edistykseen.



Kuva: Robert Mccal: The Prologue and The Promise, seinämaalaus Walt Disneyn
EPCOT Centerissä Orlandossa, 1983. Mccallstudios.

Luettuani ensin kuinka nykyaika on rappiota ja sotien jälkeinen aika oli kunnon
yksilöiden aikaa, on hieman ristiriitaista lukea teoksen edistysuskoisia ja
länsimaista nyky-yhteiskuntaa ylistäviä osuuksia. Ehrnrooth kirjoittaa kuinka
tietoyhteiskunta parhaimmillaan on vapaiden yksilöiden syvenevää sivistystä,
kohoavaa tietoisuutta ja kasvavaa halua kehittyä paremmaksi ihmiseksi. (83)
Samanlaista suomalaisen yhteiskunnan ihailua löytyy kohdista, joissa puhutaan
maahamme tulevista yksilöä alistavista kulttuureista. Ehrnrooth on
vaikuttunut, kuinka jotkut ymmärtävät luopua tällaisista kulttuureista
saavuttuaan Suomeen.

”Onneksi on myös niitä, jotka haluavat kotouttamispolitiikassa noudattaa
tätä tinkimätöntä perustuslaillista linjaa. [– –] länsimäinen
valistuksen ja vapauden yhteiskunta on maailmanhistorian korkein poliittinen
saavutus.” (68)

Teoksessa otetaan kantaa myös maahanmuuttokysymyksiin

Ehrnrooth ottaa kantaa myös maahanmuuttoon. Näkemykset ovat nyt jo monesti
kuultuja näkemyksiä kahdesta ääripäästä ja tolkun ihmisistä. (esim.
sivut 74–75) Näiden teemojen äärellä Ehrnroothin
hyvintoimintayhteiskuntateesi ei kovinkaan paljoa etene, joten jätän teemat
teidän itsenne luettavaksi. Sen sijaan jonkin verran rasismi- ja rotututkimusta
lukeneena haluan kommentoida yhden asian. Toisin kuin Ehrnrooth väittää
(64–65) erilaisuuden pelkääminen ja rasismi eivät ole missään määrin
sama asia. Perinteisesti rasismi on tarkoittanut rotusortoa, toisin sanoen
yksilön näkemistä rotunsa edustajana ja sen mukaisena toimintana. Yksilöön
liitetään hänen oletettuun rotuunsa liitetyt konnotaatiot ja häntä
kohdellaan näiden ennakko-olettamien mukaisesti. Nykyään termillä rasismi
viitataan enää harvoin rotuihin, vaan sen sijaan sillä viitataan esimerkiksi
kansallisuuksiin, kulttuureihin tai vähemmistöihin. Mekanismi on silti
edelleen sama. Yksilöä ei nähdä yksilönä, vaan jonkin ryhmän edustajana,
jolloin samalla tähän ryhmään liitetyt konnotaatiot yhdistetään
yksilöön. Tällaiset olettamukset opitaan sosiaalisesti, me emme synny niiden
kanssa. Samaan aikaan ihminen voi aivan hyvin pelätä erilaisuutta leimaamatta
pelättyyn yksilöön oletettuja ryhmäominaisuuksia.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/