[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vihdoinkin ruotsalaisuusliikkeen historia

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Klaus Lindgren <Klaus.Lindgren at helsinki.fi> VTM, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Max Engman: Språkfrågan. Finlandssvenskhetens uppkomst 1812–1922.. Svenska
litteratursällskapet i Finland, Helsingfors, Bokförlaget Atlantis, Stockholm,
2016. 458 sivua.


Vihdoinkin ruotsalaisuusliikkeen historia
---------------------------------------------------------

Suomen ruotsalaisuuden historia on nyt sitten kertaalleen kirjoitettu,
neljässä osassa. Sarjan kaksi aiempaa osaa ovat ilmestyneet jo muutama vuosi
sitten, ja loput kaksi nyt. Mikä parasta, kirjasarja ilmestyy myös suomeksi,
kaksi ensimmäistä osaa on jo, ja jälkimmäisten suomennoksia odottelemme
malttamattomina. Sarjan kolmannen osan on kirjoittanut Åbo Akademin
emeritusprofessori Max Engman.

Max Engmanin teoksen alaotsikko on tarkkaan harkittu ja asiantunteva, tässä on
kyse siitä, miten suomenruotsalaisuus syntyi ja vakiintui. Ruotsin
valtakunnassa ei suomenruotsalaisuutta ollut eikä voinutkaan olla, itäisen
valtakunnanpuoliskon ruotsalaisuus ei ollut mitenkään erityistä. Kun Suomi
sitten liitettiin Venäjän valtakuntaan, Ruotsi ei ollut enää sama Ruotsi ja
Suomi oli ihan uusi ja ruotsalainen valtiollinen kokonaisuus. Toistasataa vuotta
myöhemmin Suomi oli itsenäinen tasavalta ja suomenruotsalaiset tunsivat
olevansa olennainen osa suomalaisuutta. Siinä välissä Suomen ruotsalaisuus
muuttui suomalaisuudeksi ja suomenruotsalaisuudeksi, ja siitä tämä kirja
kertoo.

Kirjan voi nähdä myös jakaantuvan kahteen, varsin erilaiseen osaan. Ensin
selvitellään sitä, miten Suomi erkaantui yhä enemmän ja enemmän Ruotsista
ja miten sen ruotsalaisuus muuntui omaleimaiseksi suomalaisuudeksi. Vasta sen
jälkeen päästään kuvailemaan sitä, miten Suomen ruotsalaisuus kehkeytyi
uuden suomalaisuuden alalajiksi, suomenruotsalaisuudeksi. Tällaista jaotusta ei
sisällysluettelosta näe, mutta sen sijaan se vastaa erittäin hyvin sitä,
mitä 1800-luvun mittaan oikeasti tapahtui. Se, miten asiat oikeasti olivat,
tapahtuivat ja kehittyivät, on sittenkin se tärkein asia historiassa.

Suomen ruotsalaisuus

Vuosisataiseen kiistaan siitä, oliko Suomella autonomia vai ei, Engman ottaa
varsin rauhallisen kannan. Keisari lupasi säilyttää Suomen lait, niinhän
hän aina teki maita valloittaessaan, mutta niitä ei voitu soveltaa kuin
osittain – esimerkiksi kuningasta ei ollut – ja Suomelle luotiin aivan uusi
hallintojärjestelmä. Tarkkaa selkoa Suomen asemasta ei otettu, vaan riitti,
kun maan korkein eliitti varjeli Suomea liialliselta Pietarin mielenkiinnolta.
Venäjän kannalta oli sitä paitsi hyvä asia, että suomalaisilla oli oma,
venäläistä peräti kehittyneempi hallintojärjestelmä. Sittemmin siitä
alkoi tulla ongelma siksikin, ettei sellainen asia kuin perustuslaki ollenkaan
sopinut Venäjän itsevaltiuteen.

Venäläiset ja suomalaiset pystyivät kuitenkin tulkitsemaan asioita varsin
kauan kumpikin omalla tavallaan, aina 1800-luvun lopulle asti. Kun sitten
Venäjällekin alkoi kehkeytyä moderni kansakunta ja kansalaisyhteiskunnan
tapaista, valtakunnan yhtenäisyys nousi esille ja sitä mukaa Suomen outo
asema. Kieliasioihin on tässäkin kehityksessä suora yhteys, nehän olivat
nimenomaan ruotsinkieliset, jotka Suomen valtiollisia oikeuksia ja erityisasemaa
puolustivat.  Asialla olivat 1800-luvun puolivälissä kaksikielisyyttä
puolustaneet liberaalit ja sittemmin ruotsalainen valtiopäiväpuolue ja sen
jälkeen Ruotsalainen Kansanpuolue.

Sitähän se 1800-luvun alun Suomi oli, ruotsalainen. Hallintokoneisto oli nyt
oma, siis suomalainen, mutta hallintojärjestelmä oli kokonaan ruotsalainen ja
niin olivat laki ja oikeusjärjestelmäkin. Suurin osa kansasta puhui
pelkästään suomea, mutta ruotsin kieli jatkoi leviämistään sekä
keskiluokkien puhekielenä että yliopiston kielenä. Tässä voisin säestää
Engmania pienellä vertauksella: Suomi oli ruotsalainen siinä missä Kuurinmaa,
Liivinmaa ja Vironmaa olivat saksalaisia. Vanha Suomi oli sitten kiehtovampi
tapaus, siellähän hallintokielenä oli kauan ollut saksa, ja nyt se vaihtui
ruotsiksi. Koulujen saksankielisyys jatkui vielä pitkään, venäläisyydellä
oli oma paikkansa ja suurin osa rahvaasta puhui tietysti suomea.
Mielenkiintoinen pikkutieto onkin ettei 1800-luvun alkupuolen Viipurissa edes
suomenkielisillä ollut määrällistä enemmistöä! Suurin ryhmä he kyllä
olivat.

Suomi oli kuitenkin irrotettu Ruotsista ja erkaneminen jatkui koko 1800-luvun
alkupuoliskon ajan. Tämä on enimmäkseen moneen kertaan kerrottua asiaa, mutta
Engman osaa myös rikastaa kuvaamme tuosta prosessista. Muun muassa sillä,
miksi juuri Helsingistä tuli pääkaupunki ja mitä ne ahvenanmaalaiset oikein
ajattelivat Krimin sodan aikana. Niin, Turku oli Suomen pääkaupunki peräti
kolmen vuoden ajan, mutta tuo enimmäkseen suomenkielisten asuttama kaupunki oli
liian ruotsalaismielinen. Ruotsinkielisellä Helsingillä ei vastaavaa
ruotsalaisuusrasitetta ollut, sen sijaan sen edessä oli oivallinen satama ja
vahva linnoitus, Viapori. Ahvenanmaalaiset taas pysyivät lojaaleina, vaikka
jotkut ovat joskus muuta väittäneetkin.



Kuva: Johan Ludvig Runeberg ja Zachris Topelius, 1863. Svenska
litteratursällskapet i Finland, Wikipedia.

Suomen erkanemiseen kuuluu myös se, miten maan johtavat intellektuellit
erottautuivat Ruotsista. Mukaan tulevat muiden muassa J. J. Tengström jaJohan
Ludvig Runeberg sekä ilman muuta Zachris Topelius. Nämä kaikkihan loivat
innolla mielikuvia Suomen kansasta, ja heille kaikki Suomessa asuvat olivat
suomalaisia, kieleen katsomatta. He kertoivat myös mielellään siitä, miten
ruotsalaiset eivät siellä lahden takana enää oikein arvostaneet tai
muistaneet meitä suomalaisia. Engman tuo myös esiin suomalaisten
perusteellisen haluttomuuden oppia venäjää, ja nostaa esille Topeliuksen
ruotsintamasta Marseljeesista säkeet:

om Sveriges bildning vi förglömma

så sker det ej för Rysslands skull

Suomeksihan tuo on jotain sellaista kuin ”jos Ruotsin sivistyksen unohdamme,
ei käy se vuoksi Venäjän”.

Erkanemiseen kuuluu tietysti sekin, että ennen pitkää joku keksi liittää
suomen kielen ja kansallisuuden toisiinsa ja vaatia suomen ylempien
yhteiskuntaluokkien kielellistä suomalaistumista. Olivathan siitä puhuneet jo
A. I. Arwidsson ja E.G. Ehrström, mutta toden teolla asian nosti esille
Ruotsissa lapsuutensa viettänyt, hieman huonosti suomea osaava J.V. Snellman.
Suomen ja Ruotsin eroprosessiin kuuluvat toki myös kiistat Suomen historiasta
ja suomalaisten kiitollisuudenveloista ja sitä mukaa myös Yrjö Koskisen
kiistat kaikkien muiden kanssa.

Fennomanialle syntyi pian kielellisesti maltillisempi vaihtoehto, josta
1850-luvulla muotoutui liberaalien kanta. Liberaaleja Engman kuvailee minun
mielestäni turhan vähän, sillä heidän roolinsa oli huomattavan tärkeä
sekä Suomen perustuslakien vakiinnuttamisessa että myös ruotsinkielen
tulevaisuuden turvaamisessa Suomessa. Muutenkin 1800-luvun puolenvälin
liberaalit ovat jääneet kovasti varjoon Suomen historiassa, parhaiten heidät
tunnetaan kai skandinavistisista haaveista – paljonko niitä oli, ei selviä
vieläkään – ja epäonnistuneesta puoluehankkeestaan. Heidän myöhempi
maineensa ei oikein vastaa heidän rooliaan omana aikanaan eikä etenkään
suomenkielisten antama kuva heistä tee oikeutta heidän roolilleen suomalaisen
kansakunnan rakentajina.

Fennomaanien ja liberaalien lisäksi tuodaan esille tietysti Axel Olof
Freudenthal, eräänlainen Snellmanin peilikuva. Hänhän esitti Suomen
ruotsinkielisten olevan osa etnistä ruotsalaista kansakuntaa, mutta
poliittisesti Suomen kansan jäseniä. Samalla tuodaan esille Freudenthalin
ajatusten surkea menestys, hänen kannattajansahan taisivat hyvin kauan mahtua
ravintola Kaisaniemen yhteen pöytään. Hänen vaikutuksensa Uusmaalaisessa
Osakunnassa kerrotaan kyllä myös, mutta jäin sittenkin kaipaamaan vähän
enemmän ja perusteellisempaa tietoa noiden viikinkien kannoista. Hieman
myöhemmin lukija saattaa huomata, että kun ruotsalaisuusliike 1870-luvulta
alkaen syntyi, se ei juurikaan pohjautunut Freudenthalin ajatuksiiin. Hänen
todellisiin ansioihinsa kiinnitetään huomio kirjan muissa osissa.

Engman tuo kieliasioihin merkittävän lisän tarkastelemalla Suomen
kielipolitiikkaa ei kahden, vaan kolmen kielen triangelidraamana. Niin, maassa
oli kolmaskin valtakieli, venäjä. Suomen venäläisväestöstä suurin osa oli
varuskuntien väkeä ja hieman suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella, mutta oli
toki kaupungeissa niin suuria kuin pieniäkin porvareita runsain määrin, ja
muutamassa Kannaksen pitäjässä talonpoikiakin. Helsingin elämään muutama
rikkaimmista venäläisperheistä vaikutti hyvinkin paljon, sellaiset kuin
Kiseleffit ja Sinebrychoffit. Sen sijaan yritykset saada Suomen virkamiesluokka
edes oppimaan venäjää epäonnistuivat säännöllisesti, alusta alkaen.
Venäjän kielen asema siis pysyi virallisesti hyvänä, mutta käytännössä
heikkona. Mennäkseni taas kirjan ulkopuolelle onkin kuvaavaa, että tuskin
kukaan Suomessa asunut suomalainen venäläistyi noiden sadan ja yhdeksän
vuoden aikana, sen sijaan osa venäläisistä suomalaistui, kuka suomeksi, kuka
ruotsiksi. 



Kuva: Kolmikielisiä katukylttejä Suomessa. (Museokeskus Vapriikki, Turun
museokeskus, Finna)

Engman tuo myös selvästi esille sen, miten venäläinen esivalta tuki aina
suomen kieltä ja suomalaisuuspyrkimyksiä, jos kohta ei sen itsensä takia.
Ruotsin kieli oli tunnetusti vanhan vallan kieli ja muutenkin venäjän kielen
tiellä, joten siitä haluttiin eroon. Suomi taas ei vuosisadan alkupuolella
ollut sivistyskieli ollenkaan, eivätkä korkeat venäläiset virkamiehet sen
sellaiseksi uskoneet nousevan, joten sitä sopi hyvin tukea. Joten kun vuonna
1902 suomesta tuli ruotsin kanssa tasa-arvoinen kieli, niin tuli
venäjästäkin. Kieliasetus annettiin venäjän kielen takia. Venäjän asema
virkakoneistossa vahvistui sitten 1900-luvun alkuvuosina, mutta Suomen
itsenäistyminen pyyhkäisi sen kerralla pois kaikesta virallisesta tai
julkisesta.

Ruotsalaisuus Suomessa

Kuvatessaan suomenruotsalaisuuden kehkeytymistä Engman viittaa asiaankuuluvasti
vakiintuneisiin nationalismin teorioihin ja antaa suomenruotsalaisuudelle sen
parhaiten ymmärrettäväksi tekevän tulkinnan. Se on kuten muutkin
kansallisuudet ja sen sellaiset, ryhmäidentiteetti, osittain historian kulussa
kehkeytynyt, osittain tietoisesti luotu. Näin Engman pääsee onnistuneesti
soveltamaan Miroslav Hrochin tunnettua teoriaa pienten kansallisuuksien
kansallisuusliikkeistä suomenruotsalaisiin. Tässä onkin tärkeä näköala
koko Suomen 1800-luvun ja etenkin 1900-luvun alun historiaan, se, että
suomenruotsalainen kansallisuusliike kulki samoja latuja kuin (etninen)
suomalainenkin, vain muutaman vuosikymmenen jäljessä.

Engman tekee myös merkittävää kielipolitiikkaa. Hän kutsuu
suomenruotsalaisia kansallisuudeksi tai etniseksi ryhmäksi ja antaa vielä
tälle luonnehdinnalleen erinomaisen pätevät perustelut. Hän tuo myös
selvästi esille sen, että vaikka Suomen perustuslaissa ja osissa muutakin
lainsäädäntöä ruotsi ja suomi ovat tasaveroisia kieliä, ruotsinkieliset
ovat kaikessa muussa lainsäädännössä ja etenkin käytännön
arkielämässä kielivähemmistö. Heillä on kaikki samat piirteet kuin muiden
maiden etnisillä vähemmistöillä tai kansallisuuksilla, miksi siis olla
kutsumatta heitä sellaiseksi? Tämä on asia, josta suomenruotsalaiset ovat
vääntäneet kättä keskenään ja suomenkielistenkin kanssa jo toistasataa
vuotta, ja voi vain toivoa, että Engmanin asialliset perustelut tekevät
tehtävänsä.

Kansallisuusaatteen vaiheet

Hrochin kaavassahan A-vaihe on se, jossa kielitieteilijät, kansanrunouden
keräilijät ja taiteilijat löytävät sen kyseisen kansan, siis asianomaisen
etnisen ryhmän rahvaan ja alkavat sitä sitten tutkia ja kuvata. B-osa on
kansallisuuden politisoitumisvaihe ja C-vaiheessa syntyy sitten laaja
kansanliike, kun kansakin omaksuu kansallisuusaatteen.

Suomenkielisen suomalaisuuden A-vaihe alkaa jo 1700-luvulta ja B-osan alku osuu
1840-luvulle, Snellmanin kirjoittelun ympärille. Mutta ei se kaikki siinä ole,
ja Engman selvittää suomalaisuusaatteen alkuvaihetta sen verran, että voi
kysyä, miksi? Eikös tämän kirjan pitänyt kertoa ruotsalaisuudesta? Mutta
sitten päästään puhumaan Suomen ruotsalaisten löytämisestä ja
mobilisoinnista. Tämä on – ainakin meille suomenkielisille – huonommin
tunnettua tarinaa. 

Suomen ruotsinkielinen rahvas löytyi tosiaan vasta 1840-luvulla, ja
ensimmäisten joukossa (ei ensimmäisenä) oli lingvisti A. O. Freudenthal
Siuntiosta. Poliittisen liikkeen synty eli B-vaihe tapahtui sitten myöhemmin,
kun 1870-luvulta alkaen ruotsalainen puolue alkoi hahmottua ja sitten syntyivät
suomenruotsalaiset järjestötkin. Mallia otettiin suomenmielisiltä.
Tammisaaren laulujuhlienkin esikuva oli Jyväskylän laulujuhlissa, joihin taas
malli oli saatu Virosta. Jälleen kerran huomataan, miten samanlaisia kaikki
kansallisuusliikkeet ovat. Jos on kukin kansanryhmä ainutlaatuinen, ovat ne
sitä kaikki kansainvälisen mallin mukaisesti.

Vuodesta 1809 alkoi siis murros, jossa irtauduttiin Ruotsista, mutta
säilytettiin paljon vanhaa ruotsalaisuutta. Seuraavaksi koitti sitten
kansallisen mobilisaation aika (ainakin sivistyneistön osalta), ja sitä
seurasi vääjäämättä jakautuminen. Jakautuminen koski ennen kaikkea kieltä
ja alkoi kouluista, säätyläispoikia kouluttaneista alkeiskouluista ja
kimnaaseista. Koulukieli oli se keino, jonka avulla fennomaanit arvioivat Suomen
säätyläistön parhaiten suomalaistavansa, ja oikeassa olivatkin. Kaikkien
suomalaisten suomenkielisyys oli kuitenkin ajatus, jota ensin eivät
hyväksyneet liberaalit eivätkä konservatiivitkaan. Myöhemmässä vaiheessa
taas ruotsalaisuusliike nousi puolustamaan omaa kieltään, siis estämään
kaikkien pakollista suomenkielistämistä. Onnistuivat, samalla kun fennomaanit
saivat myös mitä halusivat, siis suomenkieliset koulut kaikille halukkaille.

Suomenruotsalaisuuden syntyyn kuuluu vielä koko kansan mobilisointi, Hrochin
C-vaihe, jossa rakennettiin suomenruotsalaisten järjestöjen verkosto.
Ensimmäiset suuret järjestöt syntyivät vastauksina valtakunnallisille
järjestöille, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja Kansanvalistusseuralle.
SKS oli aikoinaan aloittanut kulttuurifennomaanien seurana, mutta 1870-luvulle
tultaessa Yrjö Koskinen oli tehnyt siitä kokonaan fennomaanisen järjestön.
Kansanvalistusseura taas oli kyllä muodollisesti kaksikielinen, mutta
käytännössä sitä hallitsivat fennomaanit ja ruotsiksi sen julkaisutoiminta
oli varsin vaatimatonta. Yrjö Koskisen luomus oli sekin, fennomaanien tapa
mobilisoida alemmatkin kansanluokat kannattajikseen. Suomen ruotsalaisten oli
siis luotava oma järjestönsä, ja se sai nimekseen Svenska Folksskolans
Vänner. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sai vastineekseen Svenska
Litteratursällskapet i Finlandin.

Litteratursällskapetin perustaminen oli sikälikin merkittävä askel, että
sitä perustamassa olivat alkuaan hyvin erilaisia kantoja edustaneet C. G.
Estlander ja A. O. Freudenthal. Asian voisi kai sanoa niinkin, että kaikille
yhteistä, kaksikielistä suomalaisuutta kannattanut Estlander ja Suomen
ruotsinkielisten ja riikinruotsalaisten yhteistä ruotsalaisuutta korostanut
Freudenthal saivat molemmat luopua kannoistaan ja voitolle pääsi
suomenruotsalaisten omaa kansallisuutta korostanut Axel Lille. Näitä kahta
järjestöä seurasi sitten suuri joukko muitakin, ja ajan oloon eri alojen
fennomaanisten järjestöjen rinnalle syntyi ruotsinkielisten järjestöjen
verkosto, ja himpun verran myöhemmin vielä työväenliikkeenkin järjestöt.
Työväenliikkeeseen ei ruotsinkielisten järjestöverkko ulottunut, vaan sen
parissa syntyi oma ruotsinkielisten yhdistysten verkkonsa. Niinhän se oli
1990-luvulle asti, Helsinginkin katukuvaan kuuluivat HOK, Varuboden ja Elanto.

Ruotsinkielinen koululaitos sai siis rinnalleen suomenkielisen, kun taas
järjestöjen kohdalla kehitys meni hieman toisin. Kaksikieliset ja
suomenkieliset järjestöt saivat rinnalleen ruotsinkieliset, ruotsalaismieliset
tulivat liberaalien ja fennomaanien perässä. Samoinhan kävi politiikassa,
mutta talouselämässä fennomaanit menestyivät huonosti eivätkä suurporvarit
ja tehtailijat suomalaisuuden aatteesta juurikaan innostuneet. Toki kansan
parista nousi uusia suurkauppiaita ja tehtailijoita, kuten vaikkapa Parviaisen
veljekset, mutta muuten talouselämässä fennomaanien määrä jäi pieneksi.
Kyllähän ns. afäärifennomaanit yrittivät pontevasti luoda suomenkielisten
tehtailijoiden ja kauppiaiden luokkaa ja perustivat ihan suomenkielisen
liikepankin, Kansallis-Osake-Pankin, mutta kaiken kaikkiaan talouselämän ja
upseerien parissa ruotsi pysyi dominoivana kielenä kauemmin kuin muilla
elämänalueilla.

Suomenruotsalaisuus

Suomenruotsalaisuus käsitteenä syntyi vasta 1900-luvun puolella, sitä ennen
ei Suomen ruotsinkielisille oikein mitään kaikkiin yhteyksiin sopivaa nimeä
ollut. Kun Suomen ruotsinkieliset alkoivat muodostaa yhteistä
ryhmäidentiteettiään, alkoi pitkä keskustelu ryhmän nimestä. Vaihtoehtoja
riitti, kuten finne, finländare, svensk-finländare, svenskfinne, östsvensk ja
finlandssvensk. Ainoastaan Freudenthal ehdotti termiä svensk, mutta sai
vastaansa likimain yksimielisen vastustuksen, kaikki muut halusivat tehdä
selvän eron Ruotsiin ja sen kansakuntaan. Lopulta termi finlandssvensk,
suomenruotsalainen, vakiintui. Kaikki eivät sitä hyväksyneet, kirjan
ulkopuolelta voisi mainita marsalkka Mannerheimin, joka oli mielestään
suomalainen, en finne, vaikka suomea vain horjuvasti osasikin.

Engman siis käyttää suomenruotsalaisista termiä nationalitet, kansallisuus,
Axel Lillen tapaan. Tämä oli termi, jota varsinkin suomenkieliset vastustivat
hyvin kiivaasti, mikä osaltaan vaikeutti ja hidasti termin finlandssvensk
vakiintumista. Jostain syystä suomenkielisten oli vaikeata hyväksyä Suomen
ruotsinkielisten erillistä ryhmäidentiteettiä. Liekö asiaan vaikuttanut se,
ettei ajatus suomenruotsalaisuudesta suomalaisuuden alalajina mitenkään
istunut Snellmanin eikä Yrjö-Koskisen kansallisuusaatteisiin? Tähän
vastustukseen Engman ei paljon kiinnitä huomiota, mutta siihen löytyy kyllä
syykin; tarinan tässä vaiheessa suomenruotsalaisuus on jo oma osansa
suomalaisuutta ja fennomania siihen nähden ulkopuolista. Toisin kuin
suomenkielinen historia tulee yleensä kertoneeksi, fennomania ei ollut ainoa
suomalaisuuden muoto.

Identiteetti tarvitsee rahvasta

Yhteistä identiteettiään varten suomenruotsalaiset tarvitsivat myös
kokonaisen yhteiskunnan, rahvaineen ja yläluokkineen, kauppiaineen ja
asiakkaineen. Tätähän Hroch korostaa omassa teoriassaan ja Engman esittää
osuvan vertailukohdan Baltiasta, jossa saksalaisilla ei ollut alempia
kansanluokkia, ”kansaa” tukenaan. Hmm, ehkäpä vähemmistökansallisuutta
erottaa kokonaisesta kansakunnasta se, että sillä on yksi, kaikki
sosiaaliryhmät ja elämän osa-alueet kattava siivu siitä koko kansakunnan
yhteiskunnasta? Suomenkielisillä suomalaisilla on kaikki, suomenruotsalaisilla
osuutensa kaikesta.

Vähemmistön kannalta olennaista on myös, että sillä on omat kulttuuriset ja
muut instituutionsa, mediaa, kouluja, järjestöjä sekä virallinen asema
hallinnossa ja politiikassa. Siis kokonainen yhteiskunta laajemman yhteiskunnan
osana.

Tällainen ”osayhteiskunta” (minun juuri keksimäni sanahirviö) oli Suomen
itsenäistyessä suomenruotsalaisilla varsin valmiina. Samalla
suomenruotsalaisuus oli alueellistunut voimakkaasti, sen ytimessä olivat
ruotsalaisenemmistöiset rannikkoalueet etelässä ja Pohjanmaalla sekä
suomalaisenemmistöiset Helsinki ruotsalaisalueen sisällä ja Turku aivan sen
tuntumassa.

Laajemmin taas ruotsinkielisiä asui kaikkialla Suomessa pitkin ja poikin
pappiloissa, virkamiesten ja lääkäreiden virkataloissa ja muissa herrasväen
asumuksissa. Heidän määränsä oli ollut aika suuri, mutta heidän asemansa
muuttui voimakkaasti, kun virkakieleksi tuli suomi ja virkamiehistö
suomalaistui kaiken aikaa. Ruotsin kieli ei enää ollut vallan ja sivistyksen
kieli, vaan siitä tuli perheiden ja sukujen sisäinen kieli. Muutamassa
kaupungissa, lähinnä Tampereella, Oulussa ja Porissa ruotsinkielinen
vähemmistö jäikin henkiin. Sitten oli vielä syvällä Savossa, Joroisten
ympäristössä, alue, jossa oli itäsuomalaisittain harvinaisen paljon
herraskartanoita ja sen myötä ruotsinkielistä herrasväkeäkin. Ja siellä
niitä ruotsinkielisiä savolaisia on vieläkin, osa heistä tunnetaan
viljelemästään salaatista.  Ja sitten ovat vielä Sorjossvenskar,
Pohjanmaalta nälkävuosina Kurkijoelle, Laatokan tuntumaan muuttaneet
maanviljelijät.

Engman ottaa huomioon myös koko joukon vähemmän tyypillisiä
suomenruotsalaisia. Näitä ovat tietenkin Amerikan-siirtolaiset, kaikkein
enitenhän valtameren yli lähdettiin juuri ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta,
jopa niin paljon, että jotkut näkivät sen jopa uhkaavan tuon alueen
ruotsinkielisyyttä.  Pietarissa taas asui runsaasti suomalaisia, ja ylemmissä
yhteiskuntaluokissa heidän kielensä oli suurelta osin ruotsi. Stadin slangikin
mainitaan.

Suomenruotsalaisuuteen kuuluu kieli aika olennaisena asiana. Tämän kirjasarjan
edellisessä osassa kerrottiin, miten sivistyneille, siis ylempien luokkien
suomalaisille kehkeytyi ihan oma tapansa puhua ruotsia. Kun Suomen ruotsalaiset
sitten konstruoivat omaa ryhmäidentiteettiään, piti myös Suomen
sivistyneelle ruotsille kehittää omat norminsa. Periaatteessa olisi ollut
mahdollista julistaa suomenruotsi omaksi kielekseen, mutta sellaista ei kukaan
ehdottanut. Sen sijaan puhetavan tasolla suomenruotsi vakiinnutettiin omaksi,
riikinruotsista poikkeavaksi kielimuodokseen, mutta sanavaraston ja rakenteiden
osalta pyrittiin säilyttämään yhteys riikinruotsiin ja karsimaan kielen
suomalaisuuksia pois. Kokonaan ei suomalaisuuksista kukaan halunnut päästä
eroon, mutta siitä, mitkä suomalaisuudet on syytä säilyttää ja miten
pitkän sen välimatkan riikinruotsiin olisi hyvä olla, on riittänyt yllin
kyllin keskusteltavaa. Engman korostaa myös teatterin merkitystä suomenruotsin
puhetavalle, näyttämöhän tarjosi oivan mahdollisuuden huolitellun
kielenkäytön demonstroimiseen.

Ruotsalaisen Kansanpuolueen synty



Kuva: RKP:n vaalijuliste 1907 (Wikipedia)

Päästään kirjassa Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseenkin, siihen miten se syntyi
vanhasta ruotsalaisesta puolueesta vuoden 1906 eduskuntauudistuksen myötä.
Tässä tarina kerrotaan taas toisin kuin suomeksi on ollut tapana; eihän se
ruotsinkielisten kansanedustajien pieni määrä mikään yllätys ollutkaan.
Aika pian puolueessa huomattiin, että kovin monenlaista ilmaa oli puolueessa
kaikista kysymyksistä, lukuun ottamatta ruotsin kieltä ja
perustuslaillisuutta. Jolloin syntyi Suomen oloissa erikoinen ratkaisu, fraktiot
ja ryhmittymät sallittiin virallisesti puolueen sisällä. RKP:sta tuli
kielipuolue ja oman kansanryhmänsä etujen valvoja, sateenvarjopuolue, jonka
suojiin mahtuivat kaikki erilaiset aatesuunnat, toki sosialidemokraatteja lukuun
ottamatta. SDP:llä olikin oma ruotsinkielinen järjestönsä.

Kirjan lopulla ollaan jo itsenäisessä Suomessa. Itsenäistyvän Suomen
valtakieli oli ilman muuta suomi ja ruotsin kielen asema oli järjestettävä
sen mukaiseksi. Sisällissodan aikana Ahvenanmaan tilanne oli melko mutkikas,
kun paikalla oli jo venäläisiä ja sinne saapui ensin valkoisia suomalaisia,
sitten riikinruotsalaisia, sitten punaisia suomalaisia ja lopulta saksalaisia
joukkoja. Ahvenanmaalaiset olivat myös äänestäneet omasta asemastaan ja
ylivoimainen enemmistö oli halunnut liittyä Ruotsiin. Ratkaisu on varsin
ymmärrettävä, toisella puolella oli rauhallinen Ruotsi ja sen tuttu kieli,
toisella puolella taas itsenäistyvä, sisällissotaa kohti ajautuva Suomi
outoine kielineen. Kummakos tuo, jos valitsivat Ruotsin. Kansainliittohan sen
asian tunnetusti ratkaisi, mutta sitä ennen asiassa käytiin pitkä ja
hankalakin poliittinen prosessi, osapuolinaan ainakin ahvenanmaalaiset itse,
Ruotsin ja Suomen hallitukset ja muun Suomen suomenruotsalaiset.



Kuva: RKP:n julkaisema postimerkki vuodelta 1922 kuvaa läheistä yhteyttä
Ruotsiin.

Erisuuntaiset suomenruotsalaiset intressit

Toki mantereellakin piti päättää suomenruotsalaisten asemasta
itsenäisessä, suomenkielisten hallitsemassa Suomessa. Suomenruotsalaisten
keskuudessa oli monenlaisia näkemyksiä ja erisuuntaisia intressejäkin,
yhtäällä olivat pohjalaiset, toisaalla Etelä-Suomen kartanonherrat ja sitten
tietysti samojen alueiden kaikki muu väki, ruotsinkielinen työväenliike
vielä omana tapauksenaan. Suurinta kannatusta taisi saada ajatus
itsehallinnollisista alueista, siis maakuntahallinnosta Uudenmaan,
Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan rannikkoalueille ja jonkinmoisesta
kaksikielisyysjärjestelystä Turulle ja Helsingillekin. Asioita mutkisti vielä
kysymys ”ruotsalaisesta maasta” kun etenkin Helsingin ympäristössä maata
ostelivat suomenkieliset muuttajat ja ruotsinkieliset näkyivät jäävän
vähemmistöön omilla asuinsijoillaan.

Oli muitakin kysymyksiä, koulujen kieli puhutti paljon ja etenkin
ummikkoruotsalaisten asepalvelus sekä yliopiston opetuskieli. Suomenkielisten
ymmärtämys kaikkea tällaista kohtaan jäi varsin pieneksi ja
suomenruotsalaisten asema järjestettiin lopulta yksilöpohjalta, jokainen
suomalainen rekisteröitiin joko suomen- tai ruotsinkieliseksi. Sen verran
kuitenkin ymmärtämystä riitti, että kansakunta pysyi kaksikielisenä.
Alueellisten itsehallintojen tilalle perustettiin Folktinget,  enempi
epävirallinen ruotsinkielisten edustuselin. Se perustettiin erilleen
Ruotsalaisesta Kansanpuolueesta, joten ruotsinkieliset sosialidemokraatit ja
muutkin mahtuivat mukaan.

Lopuksi Engman vetelee asioita yhteen ja pohdiskelee hieman omiaankin, vanhalle
historiantutkijalle sopivaan tapaan. Mitä hän sanoo? Enpäs kerrokaan, lukekaa
itse. Se kannattaa. Engman on saanut tästä kirjastaan Den stora
fackbokspriset  -nimisen palkinnon tuolla lahden takana, ja ihan syystä.
Kirjassa on muutama jakso, joissa asioita tulee vähän toisteltua, ja muutama
kappale vaikuttaa jotenkin luonnosmaiselta. Näiden taustalla lienee asia, joka
todetaan kirjan esipuheessakin, Max Engman on sairastellut työn aikana ja siksi
joutunut turvautumaan muiden apuun.

Ikivanha monikulttuurisuus

Hieman voisin kritisoida kirjaa siitäkin, että se on turhan kiltti
suomenkielisiä kohtaan. Toisaalta se on varsin ymmärrettävää, kun muistaa,
miten herkkänahkaisia me suomenkieliset olemme. Vaikka jätettäisiinkin
varsinaiset kiihkoilijat sun muut intoilijat huomiotta (Engman ei muuten jätä,
siitä kuuluisasta rasismistakin on ihan oma lukunsa), se suomenkielen voitto on
niin keskeinen osa meidän kansallista tarinaamme, että monille on vaikeata
kohdata kolikon toinen puoli.

Tosiaan, Engmanin varovaisuus taitaakin auttaa suomenkielisten ymmärtämystä
paremmin kuin itsetarkoituksellinen myyttien murtaminen tai fennomaanisen
historian haastaminen. Joten arvelenpa sittenkin, että tällä sivistyneen
kohteliaalla tavalla saadaan suomenkieliset parhaiten ymmärtämään tätä
kansamme ikivanhaa monikulttuurisuutta. 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/