[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tutkimus Herzensteinin murhasta Terijoella avaa Venäjän äärioikeiston ja vallankumouksen taustoja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vituhnovskaja-Kauppala, Marina: Terijoen laukausten pitkä kaiku - Mihail
Herzensteinin murha toisen sortokauden taustalla. SKS, 2016. 357 sivua.


Tutkimus Herzensteinin murhasta Terijoella avaa Venäjän äärioikeiston ja
vallankumouksen taustoja
---------------------------------------------------------

Venäjän duuman jäsenen, taloustieteilijä Mihail Herzensteinin murhalla
vuonna 1906 oli suuri merkitys Suomen ja Venäjän suhteille.
Vituhnovskaja-Kauppala käsittelee murhaa, sen tutkintaa ja kolme vuotta
kestänyttä oikeuskäsittelyä. Teos on hyvin kirjoitettu tapaustutkimus. Se on
hyödyllistä luettavaa nykyajastakin kiinnostuneille, kuvatessaan mm.
äärioikeistolaisen ideologian kehittymistä Venäjällä.

 

Suomi on muutaman kerran voinut vaikuttaa maailmanhistoriaan. Useimmille tulevat
mieleen tilaisuudet valloittaa Pietari 1919 tai 1941, joillekin Helsingin ETYK
1975 tai Viron vapautuminen 1991. Vähemmän tunnettu muille kuin
Terijoki-paikallishistorioiden lukijoille on venäläisen liberaalipoliitikon
Mihail Herzensteinin murha 31.7.1906 ja sen tutkinta, joka päättyi vasta
25.10.1909 Kivennavan käräjillä. Murha ei ollut vain muutama laukaus, vaan
niistä tehty pitkällinen tutkinta paljasti paljon enemmän kuin murhan
toimeksiantajat olisivat halunneet.

Venäjän vapauden puolesta taistellut oppositio ja vuoden 1905 vallankumouksen
vesittymisestä kiinnostunut ulkomaailma seurasivat mielenkiinnolla
paljastuksia, joiden estämistä vaikeutti suomalaisten jääräpäinen usko
oikeusvaltioon ja suhteellisen järjestäytyneet olot, joihin kuului suurempi
sananvapaus kuin muualla Venäjän valtakunnassa. Tapaustutkimus kuvailee
Venäjän taantumista vallankumouksesta yksinvaltaan ja Suomen toiseen
sortokauteen, jotka kuitenkin päättyivät yllättäen 1917 uuteen
vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen. Kirjan voi lukea kuin dekkaria,
vaikka se kertoo historian ohella jotain myös nykymaailman haasteista.



Kuva: Terijoen hiekkarantaa. Herzenstein murhattiin terijoen Ollinpään
rannalla, jossa vieläkin on nähtävillä paikalle pystytetyn mutta tuhoutuneen
muistomerkin jäännökset.

Venäläiset oppositiojohtajat kokoontuvat ja lomailevat Suomessa, mutta
Venäjän agentit seuraavat heitä. Suomen ystävä duumassa, juutalaissyntyinen
liberaali Mihail Herzenstein ammutaan heinäkuisena iltana hänen
kävellessään suomalaisella rannalla vaimonsa ja tyttärensä kanssa (myös
tytär haavoittuu). Tunnolliset Suomen viranomaiset pääsevät syyllisten
jäljille, mutta Venäjän viranomaiset yrittävät mitä erilaisimmin verukkein
estää rikostutkintaa. Venäjän kansalliskiihkoinen lehdistö syyttää
suomalaisia venäläisten vainoamisesta, suomalaiset kuulemma ottavat vastaan
käskyjä maailmanlaajuiselta juutalaisten salaliitolta, joka uhkaa Venäjää
demokratialla ja muulla länsimaisella hapatuksella…

Kuva: Mihail Herzenstein 1859-1906. 


Tämä ei ole fiktiota, Ilkka Remeksen tulevaisuudenkuvaa, vaan faktaa 110
vuoden takaa. Herzenstein murhattiin Terijoella 31.7.1906. Moskovalaislehti
kuitenkin tiesi murhasta jo toista tuntia aiemmin ja Venäjän äärioikeiston
”mustasotnialaiset” ennustivat sen kaksi päivää etuajassa. Oikeutta
käytiin Kivennavan käräjillä 25.10.1909 saakka ja kolme murhaan
osallistunutta tuomittiin kuuden vuoden pituisiin vankeusrangaistuksiin; neljäs
oli sillä välin surmattu Venäjällä. Kuitenkin jo 13.1.1910 kaksi tuomitusta
vapautettiin Viipurin vankilasta keisarin käskystä; varsinainen ampuja Jegor
Laritshkin kieltäytyi anomasta armoa keisarilta, koska oli todistanut
tovereitaan vastaan ja pelkäsi näiden kostoa – hänet kuitenkin siirrettiin
Venäjälle vankilaan, jossa hänet tosiaan surmattiin kesällä 1911.

Juutalaisvastainen tsaari pyrki mitätöimään demokratian

Oikeudenkäynti sai osakseen suurta huomiota Venäjällä ja ulkomailla, koska
siinä paljastuivat ”mustsotnialaisten” rikollisten yhteydet Venäjän
turvallisuuspalveluun Ohranaan, oikeusministeriöön ja hoviin asti. Keisari
itse ei ollutkaan vain huonojen neuvonantajien johdateltavissa, vaan
aktiivisesti suojeli ja yllytti rettelöintiin, oppositiojohtajien salamurhiin
ja juutalaisten joukkomurhiin. Nikolai II oli läpeensä juutalaisvastainen ja
yritti keinoja kaihtamatta mitätöidä demokratian, jota oli joutunut lupaamaan
syksyn 1905 vallankumouksen tyynnyttelemiseksi.

Kaikki venäläiset eivät kuitenkaan hyväksyneet räikeimpiä rikoksia,
pogromeja ja rahvaan kiihottamista antisemiittisessä lehdistössä. Jopa
hovissa älykkäimmät häpeilivät keisaria ja tämän tukemia
”mustasotnialaisia”, jotka murensivat lain kunnioitusta ja kärjistivät
poliittista vastakkainasettelua.

Valeuutisia "venäläisten vainoista" Suomessa

Herzensteinin murhan selvittely tuli Suomelle kalliiksi: Suomen laillista
järjestystä puolustanut kenraalikuvernööri Nikolai Gerard vaihdettiin toinen
toistaan myöntyväisempiin, perättömät kirjoitukset ”venäläisten
vainosta Suomessa” vakuuttivat keisarin ja toinen sortokausi alkoi ainakin
osin kostona suomalaisten osoittamasta taipumattomuudesta painostukseen. Samalla
Suomi kuitenkin ansaitsi venäläisten demokraattien ja ulkomaalaisten
arvostusta osoittamalla kypsyytensä länsimaisena oikeusvaltiona, jonka
venäläistäminen olisi vahinko ja vääryys. Kun käräjille tuotiin 25.8.
1909 häiriköimään 300 juopunutta ”mustasotnialaista”, joille oli luvattu
pullo vodka ja rupla mieheen, suomalaisen tuomarin ja paikalle ehtineiden
poliisien maltti teki lehtimiehiin paremman vaikutuksen.

Oikeutta käytiin useita vuosia, joiden kuluessa Venäjä liukui yhä
syvemmälle taantumukseen. Tämä turhautti monia aiemmin kriittisemmin
vallankumouksellisiin suhtautuneita oikeistolaisia. Äärioikeistolaisten
ryhmien sisällä valtataistelut, kateus ja rahanahneus tuottivat uusia
paljastuksia. Laritshkin ei ollut ainoa rikollinen, joka vapaaehtoisesti
antautui Suomen viranomaisille ja todisti tovereitaan vastaan joko uskoen
koskemattomuuteensa, muutettuaan asenteitaan tai koska pelkäsi vaientamista
Venäjällä tai pettyi palkkioihinsa.

Venäjän turvallisuuspalvelu oli värvännyt runsaasti tavallisia rikollisia,
joita motiivit eivät kiinnostaneet tai joille suorastaan uskoteltiin heidän
tekevän työtä vallankumouksellisille. Provokaatiot menivät niin pitkälle,
että tammikuussa 1909 paljastui Jevno Azef, joka oli pitkään toiminut
terroristien parissa ja sekaantunut korkeiden viranomaisten murhiin samalla kun
oli ilmiantanut tovereitaan Ohranalle.



Kuva: Mustasotnialaiset marssimassa Odessassa 1905. Illustrated London News
magazine. Wikimedia Commons.

”Mustasotnialaisiin” ryhmiin kuuluneen ”Yleisvenäläisen Venäjän kansan
liiton” eli ”sojusnikkien” johtaja ja Herzensteinin murhan toimeksiantaja
oli tohtori Aleksandr Dubrovin, joka torjui haasteen tulla Kivennavalle ja jota
Venäjän poliisi ei muka löytänyt, vaikka tämä oleskeli avoimesti
Krimillä. Hänetkin kuitenkin pidätettiin 1917 kun Venäjällä tehty
erikoistutkinta vahvisti Kivennavan käräjien päätelmät; neljä vuotta
myöhemmin Dubrovin teloitettiin. Monet ”mustasotnialaiset” löysivät uuden
isännän bolshevikkien turvallisuuspalvelusta Tshekasta, toiset pakenivat
Jugoslaviaan ja Saksaan, missä perustivat fascistisia järjestöjä,
käännättivät Ohranan väärentämät ”Siionin viisaiden pöytäkirjat”
ja murhasivat liberaalisia venäläispakolaisia.

Jatkokertomuksena kannattaisi lukea lisää Ohranan menettelytavoista –
valitettavasti vain aiheesta on julkaistu hyvin vähän, vaikka pelkästään
Suomestakin löytyisi useampia dokumentoituja esimerkkejä – tai Matti
Lackmanin kirjoittama Ohranan vainoaman suomalaisaktiivin Esko Riekin
elämäkerta (Esko Riekki – jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin
päällikkö, SS-pataljoonan luoja, SKS 2007). Etsivän keskuspoliisin
päällikkönä Riekki joutui taistelemaan Tshekan ”Operaatio Trustissa”
1921–1927  soluttamia ja terrorismiin provosoimia emigrantteja vastaan.
Jotain voisi historiastakin oppia siitä, kuinka ääriryhmät provosoimalla
palvelevat toisiaan ja kuinka tällaista väkivallan kierrettä voidaan
hyödyntää poliittisesti.

Kirja on erinomaisen arvokas tapaustutkimus, hyödyllistä luettavaa
nykyajastakin kiinnostuneille ja hyvin kirjoitettu. Teksti tempaa mukaansa ja
vaikka jotkin asiat toistetaan useampaan kertaan, sen voi hyväksyä
kirjallisena tehokeinona. Jonkin verran lukijaa hämmentävät
ristiriitaisuudet, jotka johtuvat oikeudenkäynnin todistajien erilaisista
näkökulmista ja muunnelluista todistuksista: oliko Larishkinin rinnalla
toinenkin ampuja ja jos, niin kuka hän oli? Päivämäärät on konvertoitu
juliaanisesta gregoriaaniseen kalenteriin tunnollisesti muutamia virheitä
lukuun ottamatta (s. 65, 143 ja 191).

Kuvituksena on mustavalkoisia kuvia ja piirroksia. Kirjan lopussa ovat
loppuviitteet, lähdeluettelo ja aakkosellinen henkilöhakemisto.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/