[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sapiensin onneton voittokulku

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Minna Santaoja <minna.santaoja at staff.uta.fi> HT, tutkija, Tampereen yliopisto,
Johtamiskorkeakoulu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kolbert, Elizabeth: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (The Sixth Extinction:
An Unnatural History). Kääntänyt Pirkko Vesterinen. Atena Kustannus Oy, 2016.
367 sivua.
Harari, Yuval Noah: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Sapiens. A brief history of
humankind). Kääntänyt Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016. 491 sivua.


Sapiensin onneton voittokulku
---------------------------------------------------------

Kuudes sukupuutto tarkastelee luonnon monimuotoisuuden hupenemista ja
erityisesti kuudetta joukkokuolemaa, jota aikamme todistaa. Sapiens – Ihmisen
lyhyt historia käy läpi 460 sivulla ei vähempää kuin ihmisen koko
historian. Hararin menestynyt teos on käännetty kymmenille kielille.

 

Seitsemänkymmentä tuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen
eläin, joka vain puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien
vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemin
kauhun. (Harari 2016, 460)

Juuri nyt, tänä ihmeellisenä hetkenä joka meille tarkoittaa nykyisyyttä,
olemme ratkaisemassa vahingossa, mitkä evoluution polut jäävät auki ja
mitkä sulkeutuvat ikuisiksi ajoiksi. (Kolbert 2016, 333) 


Kuudes sukupuutto tarkastelee luonnon monimuotoisuuden hupenemista ja
erityisesti kuudetta joukkokuolemaa, jota aikamme todistaa. Toimittaja Elizabeth
Kolbertin teos voitti parhaan tietokirjan Pulizer-palkinnon. Israelilaisen
historioitsija Yuval Noah Hararin teos Sapiens – Ihmisen lyhyt historia käy
läpi 460 sivulla ei vähempää kuin ihmisen koko historian. Hararin menestynyt
teos on käännetty kymmenille kielille.

Kirjojen menestys puhuu puolestaan: tarkasteltavana on kaksi sujuvasti ja
kiinnostavasti kirjoitettua, ajatuksia herättävää teosta, jotka tuovat uutta
näkökulmaa tarkastelemaansa aihepiiriin. Niistä molemmat ansaitsisivat
epäilemättä oman esittelynsä ja arvionsa, tosin molemmat kirjat ovat siinä
määrin laajoja jo tarkastelemansa ajanjakson suhteen, että niistä kumpaakaan
on mahdotonta tiivistää millään tavalla kattavasti lyhyeen arvioon. Päätin
tarkastella kirjoja yhdessä, sillä arvelin kummankin antavan näkökulmaa sen
pohtimiseen, mikä on ihmisen osa luonnon muutoksissa pidemmällä aikavälillä
ja minkälaisia eväitä voisimme saada historian tarkastelusta tulevaisuuden
pohtimiseen. Esittelen teoksia seuraavassa varsin valikoiden.

Tutkimusmatkoja kaukaisille saarille

Toimittaja Elizabeth Kolbertin teos voitti parhaan tietokirjan
Pulizer-palkinnon, se lähtee liikkeelle nykyihmisen, Homo sapiensin,
ilmaantumisesta noin 200 000 vuotta sitten. Teoksen tarkastelema eliölajien
sukupuuttojen aikamittakaava on paljon pidempi, mutta tarkastelukulma on tässä
päivässä. Kolbertin teos on kuvaus tutkivan journalistin työstä, siitä
kuinka tämä jäljittää tärkeäksi kokemastaan aiheesta parasta saatavilla
olevaa ymmärrystä. Vaikka kirja on kirjoitettu osin minä-muodossa Kolbertin
kuvatessa matkojaan kaukaisille saarille ja sademetsien peittämille vuorille
tutkijoita tapaamaan, kirja ei nosta kirjoittajaa sankariksi ärsyttävällä
tavalla, vaan tuo tapahtumat lähelle lukijaa, kutsuu lukijan mukaan
tutkimusmatkalle. Kirjan sankareita, jos niin halutaan, ovat ne monet tutkijat
jotka ovat vähitellen päässeet selvyyteen aikaisempien viiden massasukupuuton
syistä ja alkaneet ymmärtää lajien menestykseen ja monimuotoisuuteen
liittyvää dynamiikkaa.

Kuudes sukupuutto kuvaa evoluutiotieteen kehitystä, siihen liittyneitä
opillisia ristiriitoja ja teoreettisia murroskohtia. Kirjassa on kolmetoista
lukua, jotka rakentuvat jonkin avainlajin tai lajiryhmän ympärille
sukupuuttoja tutkittaessa. Kirjan toinen luku on nimeltään Mastodontin
poskihampaat, ja se esittelee ranskalaisen luonnontutkija Georges Cuvierin,
jolle Kolbert antaa kunnian sukupuuton käsitteen keksimisestä. Cuvier oli
ensimmäisiä luonnontutkijoita jotka kehittivät ajatuksen lajien sukupuutoista
tutkimalla 1700-luvun lopulla löytyneitä luita ja hampaita, jotka eivät
sopineet norsuille tai mammuteille. Tuohon asti tieteessä oli vallinnut
näkemys, että lajit säilyivät muuttumattomina, ja ajatus lajien
sukupuutoista kohtasikin aluksi kiivasta vastustusta. 1800-luvun alussa Cuvierin
ajatusten levitessä fossilien keräily oli kuitenkin jo muodostunut
herrasmiesten suosimaksi harrastukseksi.



Kuva: Georges Cuvier (1769 – 1832) luennoimassa, Museum d'histoire naturelle,
Paris.

Kolbert kirjoittaa Cuvierin olleen edistyksellisyydestään huolimatta myös
taantumuksellinen. Hän vastusti ajatusta eliöiden muuttumisesta eli
evoluutiosta, tai transformismista, kuten ajatusta tuolloin kutsuttiin. Tämä
jätti Cuvierin teoriaan aukon, eikä tällä ollut selitystä sille miten uudet
eläinlajit ilmestyivät ja miten oli mahdollista, että maailmassa oli ollut
eri aikoina erilaisia lajeja, kuten sukupuutot osoittivat. Ymmärrystä elämän
historiasta vei eteenpäin englantilainen geologi Charles Lyell, joka
ystävystyi Cuvierin kanssa. Lyell ei hyväksynyt Cuvierin näkemystä
sukupuutoista äkillisten katastrofien seurauksena, vaan väitti sen sijaan
muutoksen tapahtuneen hitaasti pitkän ajan kuluessa. Lyellin ajatukset
saavuttivat paljon julkisuutta ja herättivät myös nuoren Charles Darwinin
mielenkiinnon. Darwin kehitti teoriansa luonnonvalinnasta purjehdittuaan vuosia
Etelä-Amerikassa HMS Beaglella keräten näytteitä saarilta. Darwin tuli
siihen tulokseen että elollinen maailma on jatkuvassa muutoksessa ja
luonnonvalinnan seurauksena vanhoista lajeista syntyy hitaasti uusia.
Näkemystensä vuoksi Darwin oli sokea nopeasti tapahtuville sukupuutoille,
joita tapahtui hänenkin elinaikanaan.

Elämän historian vähittäinen paljastuminen

Elämän historia kirjoitettiin uusiksi vasta 1970-luvun lopulla, kun geologi
Walter Alvarez päätyi Italiassa maaperäkerrostumien fossiileja tutkittuaan
esittämään ajatuksen asteroidin törmäyksestä maahan ja sitä seuranneesta
joukkosukupuutosta. Ajatus dinosaurukset tuhonneesta törmäyksestä herätti
jälleen voimakasta vastustusta, kunnes 1990-luvun alussa asteroidin iskun
jättämä kraatteri löytyi ja siitä kairatut maaperänäytteet tukivat
ajatusta katastrofista. Asteroidin törmäyksen ajankohtaa on sittemmin
ajoitettu uudelleen ja sen seurausten on arveltu johtuneen erityisesti
törmäyksen nostattamasta pölystä.

Alvarezien teoria osoitti Darwinin teorian luonnonvalinnasta puutteelliseksi,
sillä äkilliset muutokset planeetan olosuhteissa tekevät luonnonvalinnan ja
sopeutumisen ajoittain merkityksettömiksi. Asteroidien törmäyksillä
koetettiin selittää fossiilien tutkimuksessa havaittuja aikaisempiakin
sukupuuttoja. Kaikki nykyiset lajit ovat polveutuneet sukupuutoista ja
katastrofeista jollakin tavoin selvinneistä lajeista. Nykyisten teorioiden
mukaan aikaisempien sukupuuttojen aiheuttajina olivat muutokset maapallon
ilmastossa ja jäätiköityminen. Koska nykyisellä sukupuutolla on oma uusi
aiheuttajansa, ”muuan ruipelo laji”, Kolbert kirjoittaa ettei yleistä
teoriaa sukupuutoista ole olemassa.



Kuva: Henry De la Beche (1796-1855) Duria Antiquior.Mary Anningin
fossiililöytöjen pohjalta tehty vesivärityö 1832. National Museum Cardiff,
Wikipedia.

Ihmisen merkittävä maapalloa muokkaava vaikutus on saanut tutkijat
ehdottamaan, että olemme astuneet uudelle geologiselle aikakaudelle. Termin
antroposeeni lanseerasi hollantilainen kemisti Paul Cruzen vuonna 2002
ilmestyneessä artikkelissaan. Perusteluina uuden geologisen aikakauden
nimeämiselle hän esitti muun muassa, että ihminen on muuttanut maankäyttöä
jopa puolella planeetan maa-alueista, useimmat suurista joista on padottu,
lannoitetehtaat tuottavat enemmän typpeä kuin ekosysteemit pystyvät sitomaan
ja ihmiset ovat muuttaneet ilmakehän koostumusta. Antroposeenin ajatellaan
yleensä alkaneen teollisesta vallankumouksesta tai vieläkin myöhemmin, toisen
maailmansodan jälkeisen väestöräjähdyksen seurauksena. Kolbert kuitenkin
kirjoittaa, että megafaunan sukupuuton perusteella voidaan esittää erilainen
tulkinta.

Ennen ihmisen ilmaantumista suuri koko ja hidas lisääntyminen näyttävät
olleen menestyksekäs strategia. Vaikka geologisessa mittakaavassa ihmiset
onnistuivat metsästämään megafaunan sukupuuttoon silmänräpäystä
vastaavassa ajassa, ihmisen näkökulmasta muutos tapahtui suunnattoman hitaasti
tuhansien vuosien kuluessa. Tuona aikana ihmisillä ei ollut mahdollisuutta
tietää, että mammutit ja muut suuret lajit olivat olleet paljon yleisempiä,
eikä siten ymmärrystä jättää ajamatta lajeja sukupuuttoon. Kuten
Kohlbertin kirja osoittaa, nyt tiedämme paljon enemmän. Vaarassa olevien
lajien suojelemiseksi on luonnollisessa ympäristössä tapahtuvan, niin sanotun
in situ -suojelun lisäksi kehitetty ex situ -suojelumenetelmiä, kuten vaarassa
olevien lajien solujen pakastaminen. Elisabeth Kolbert kirjoittaa vierailtuaan
San Diegon ”Jäätyneessä eläintarhassa”, jossa säilytetään yli
tuhannen lajin soluja nestetypessä:

Onko sen pakko päättyä näin? Onko maailman upeimpien olentojen – ja totta
puhuen myös vähiten upeiden – viimeinen toivo todellakin nestetyppialtaissa?
Kun meidät on saatu huomaamaan miten vaarannamme muita lajeja, emmekö voisi
ryhtyä toimenpiteisiin niiden suojelemiseksi? (Kolbert 2016, 323)

Historian suurten käänteiden uudelleentulkintaa

Israelilaisen historioitsijan Yuval Noah Hararin kirja Sapiens. Ihmisen lyhyt
historia lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä noin 13,5 miljardia vuotta
sitten. Elämän ensi vaiheet käydään läpi nopeasti, sillä mielenkiinnon
kohteena on noin 70 000 vuotta sitten alkanut historiallinen aika, jolloin Homo
sapiens -lajimme alkoi muodostaa kulttuureiksi kutsuttuja monimutkaisia
rakennelmia. Harari jäsentää tätä aikaa ja siten teostaan kolmen
vallankumouksen – kognitiivisen, maanviljelyn ja tieteellisen – ympärille.
Harari pohtii kirjassaan, miten nämä vallankumoukset ovat vaikuttaneet
ihmisiin ja ”eliökumppaneihimme”.

Ihmisen historiaa on totuttu ajattelemaan edistyksen voittokulkuna, jossa suunta
on ollut kohti entistä suurempaa hyvinvointia. Hararin analyysi maanviljelyn
vallankumouksesta ”historian suurimpana huijauksena” onkin hätkähdyttävä
ja riemastuttava.

Metsästäjä-keräilijöiden elämä vaihteli suuresti alueelta toisella ja
vuodenajasta toiseen, mutta kaiken kaikkiaan heidän elämäntapansa tuntuu
olleen mukavampi ja palkitsevampi kuin useimpien heidän jälkeensä tulleiden
talonpoikien, paimenten, työläisten ja toimistovirkailijoiden elämäntapa.
(Harari 2016, 65)

Harari kirjoittaa muinaisten keräilijä-metsästäjien syöneen huomattavasti
monipuolisemmin ja käyttäneen ruoan hankintaan paljon vähemmän aikaa kuin
tiettyjen lajien viljelyyn sitoutuneiden talonpoikien.
Keräilijä-metsästäjien elämää ei hänen mukaansa kannata silti ihannoida,
sillä tiiviit yhteisöt ovat voineet olla esimerkiksi varsin ennakkoluuloisia
ja väkivaltaisiakin. Historiaa kuitenkin peittää kymmenien tuhansien vuosien
matkalta ”hiljaisuuden verho” jonka aikaisia mahdollisia sotia ja
vallankumouksia, uskonnollisia liikkeitä ja filosofisia teorioita emme koskaan
tule tuntemaan. Tämä muuttui vasta kognitiivisen vallankumouksen myötä, kun
aivojen kehitys teki mahdolliseksi kielen kehityksen. Hararin mukaan ”paikasta
toiseen siirtyvät tarinoita kertovien sapiensien ryhmät olivat merkittävin ja
tuhoisin voima, minkä eläinkunta koskaan on tuottanut” (78). Harari
esittää Australian asuttamisen noin 45 000 vuotta sitten kuulentoa vastaavana
ihmislajin urotekona – sapiensit ylittivät jollakin tavalla valtameren ja
asettautuivat mantereelle, jolle ihminen ei aikaisemmin ollut astunut. Tämä
tapahtuma oli muun elämän kannalta onneton, sillä varsin pian ihmiset olivat
metsästäneet Australian megafaunan sukupuuttoon.

Auttaako historian tuntemus ohjaamaan ihmiskunnan tulevaisuutta?

Sukupuuttojen tematiikka kytkee osaltaan Kolbertin ja Hararin kirjat toisiinsa.
Homo sapiensin voittokulku ei osoittautunut ainoastaan muiden eläinlajien
perikadoksi, vaan levittäytyessään Afrikasta kaikkialle maailmaan sapiens
tuhosi tieltään myös muut ihmislajit. Teollisen vallankumouksen seurauksena
ihminen on valjastanut tuotantoon useat muut eläinlajit. Hararin mukaan
voimmekin onnitella itseämme sapiensin saavutuksista vain, mikäli jätämme
huomiotta toisten eläinten kohtalon, sillä ”suuri osa ylistetystä
aineellisesta hyvinvoinnista, joka suojaa meitä sairauksilta ja
nälänhädältä, on luotu koe-eläinten, lypsylehmien ja tuotantolinjan
untuvikkojen kustannuksella” (420). Harari arvelee teollisen maatalouden
olevankin historian suurin rikos.

Harari pohtii kirjassaan onnellisuuden luonnetta ja mainittujen vallankumousten
vaikutusta siihen. Onnellisuuden tuottajiksi on tavallisesti ajateltu
aineelliset tekijät kuten terveys, ravinto ja vauraus. Tutkimusten mukaan raha
tuo kuitenkin onnea vain tiettyyn rajaan saakka, ja sairauskin vähentää
onnellisuutta pääasiassa lyhyellä aikavälillä. Perheen ja yhteisön
vaikutus onnellisuuteen näyttää olevan suurempi, ja viime vuosisatojen
yhteisön hajoamisen myötä onnellisuutemme saattaa olla vähentynyt. Harari
mainitsee filosofien ja runoilijoiden tulleen vuosisatojen pohdintojen
seurauksena siihen tulokseen, että sosiaalisilla, eettisillä ja henkisillä
tekijöillä on yhtä suuri merkitys onnellisuuteemme kuin aineellisilla
olosuhteilla. Odotukset ja kokemus elämän merkityksellisyydestä ovat
onnellisuuden kannalta keskeisiä, ja tämän vuoksi on oletettavaa, että
muille eläimille tuottamamme kärsimys vähentää väistämättä myös omaa
onnellisuuttamme.

Harari kirjoittaa kiinnostavalla ja uudella tavalla globaalin
talousjärjestelmän ja rahan fiktiivisestä luonteesta ja siitä, mikä saa
meidät uskomaan tuohon fiktioon. Juuri ihmisen kyky kuvitella ja uskoa
fiktiivisiin luomuksiinsa on Hararin mukaan lajin voittokulun taustalla. Tähän
asti biologia on asettanut rajat ihmisen kehitykselle. Hararin mukaan olemme
kuitenkin ylittämässä tuon rajoitteen, ja hän antaakin uuden merkityksen
älykkään suunnittelun käsitteelle. Ihmisen biologiaan muokkaava älykäs
suunnittelu käynnistyi Hararin mukaan jo 10 000 vuotta sitten kun maanviljelyn
vallankumouksen seurauksena ryhdyttiin jalostamaan esimerkiksi pulskia, hitaasti
liikkuvia kanoja.



Biotekniikka, kyborgit ja epäorgaanisen elämän luominen voivat Hararin mukaan
korvata luonnonvalinnan ja tehdä lopun myös Homo sapiensista. Kulttuurimme on
jo irtautunut biologian kahleista ja jäljelläolevat rajoittavat tekijät ovat
suureltä osin poliittisia ja eettisiä. Mikäli meistä kehittyy
tulevaisuudessa jonkinlaisia kuolemattomia superihmisiä, tätä uutta
ihmisyyttä tuskin suodaan kaikille. Ainakin ensimmäistä jumalallista
sukupolvea muovaisivat Hararin mukaan heidän luojiensa kulttuuriset
käsitykset, ja siksi sapiensin kehityksen pohtiminen ei ole merkityksetöntä.
Koska teknologista kehitystä on hänen mukaansa mahdotonta pysäyttää, emme
voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa sen suuntaan.

Huolimatta kaikista niistä hämmästyttävistä asioista, joihin ihmiset
kykenevät, olemme lisäksi edelleen epävarmoja päämääristämme ja tunnumme
olevan yhtä tyytymättömiä kuin aina ennenkin. […] Olemme mahtavampia kuin
koskaan aikaisemmin, mutta meillä on varsin hämärä käsitys siitä, mitä
tuolla mahdilla voisi tehdä. (Harari 2016, 460-461)

Sekä Kolbertin että Hararin kirjoja voi lämpimästi suositella ihmisen ja
maailman menneestä ja tulevasta kiinnostuneille. Molemmat tietokirjat on
kirjoitettu ns. suurelle yleisölle ja tarjoavat viihdyttävän lukukokemuksen
aiheiden synkkyydestä huolimatta. Hararia on arvioissa kuvattu älylliseksi
akrobaatiksi, jonka teksti tuulettaa ajatusten hämähäkinseittejä.
Kirjoittajan monitieteinen lukeneisuus on vaikuttavaa, vaikka kirja onkin
suhteellisen niukasti viitteistetty. Hararin kirjan jatko-osaa Homo Deus: A
Brief History of Tomorrow, jossa hän hahmottelee ihmisen tulevaisuuskuvia ei
vielä ole ehditty suomentaa.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/