[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tieto ilman tieteellistä ajattelua on kuin keisari ilman vaatteita

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kimmo Elo <kimmo.elo at utu.fi> Yliopistonlehtori, Turun yliopisto & Åbo Akademi
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Haaparanta, Leila; Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteelliseen ajatteluun.
Gaudeamus, 2016. 175 sivua.


Tieto ilman tieteellistä ajattelua on kuin keisari ilman vaatteita
---------------------------------------------------------

Leila Haaparannan ja Ilkka Niiniluodon "klassikkoteos" on hyvää
vastalääkettä kontra- ja post-faktuaaliselle ajallemme, jossa uskomukset,
stereotypiat ja helpot ratkaisut näyttävät saavan yhä enemmän tilaa. Teos
osoittaa lähes rautalangasta taivuttamalla, miten yksinkertaisesta, mutta
samalla hitaasti ja vaikeasti saavutettavasta asiasta tiedossa on kyse. Se on
lämminhenkinen puolustuspuhe sivistysyliopistolle, jonka tärkeintä
tehtävää jokaisen sivistyneen yhteiskunnan tulisi vaalia: oikeutta ja
uskallusta kriittiseen ja vapaaseen ajatteluun.

 

Yksi jos toinenkin yliopistolla opetustehtävissä toimiva tutkija-opettaja on
vuosien aika tuskaillut opiskelijoita, joille perustavanlaatuinen ero metodin ja
metodologian välillä ei sitten millään tunnu avautuvan. Siinä missä
ensimmäisellä tarkoitetaan eri tieteenaloille ominaisia tutkimusmenetelmiä,
koostuu jälkimmäinen tieteen itsensä tavoitteisiin, tieteellisen ajattelun
pelisääntöihin ja tieteellisen tiedon luonteeseen liittyvistä pohdinnoista.
Näiden kahden välisen eron opettamista ei helpota jatkuvasti lisääntyvä
tutkimusmetodien kirjo, joka siirtää painopistettä yhä vahvemmin
yliopistollisten oppiaineiden menetelmäopetukseen.

Siinä missä kukin tieteenala toki vastaa oman tieteenalansa perusmetodien
opettamisesta opiskelijoilleen, metodologisen opetuksen kohdalla tilanne ei ole
näin yksinkertainen. Toki oppialaspesifi menetelmäopetus osaltaan välittää
myös tieteellisen ajattelun ja tiedon perusluonteeseen liittyviä aspekteja,
mutta samalla monet metodologian piirissä pohdittavat asiat ylittävät
sujuvasti niin oppiaine- kuin tieteenalarajatkin. tieteenalarajatkin.

Tieteenalariippumattoman tieteellisen ajattelun tarve

Johdatus tieteelliseen ajatteluun pyrkii tarjoamaan välineitä oppia
tieteellisen ajattelun perusteita ja hallita tieteellisen tutkimuksen
perusperiaatteita. Teos lienee tuttu ainakin niille, joiden yliopistolliset
opinnot sijoittuivat 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkuvuosille. Teos
ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1986, mutta vuoden 1998 jälkeen siitä
ei ole enää otettu uusia painoksia eikä laitoksia. Ennen kuin nyt, vuonna
2016, Gaudeamus on saattanut tämän tieteellisen ajattelun perusteoksen uutena
laitoksena akateemisen yleisön luettavaksi.

Kuten tekijätkin toteavat, jatkuvasti (ainakin juhlapuheissa) korostuva
pyrkimys tieteidenvälisyyden ja monitieteisyyden vahvistamiseen osana
suomalaisten korkeakoulujen ja yliopistojen toimintaa luo osaltaan tarvetta
tieteenalariippumattomaan tieteelliseen ajatteluun, joka voi tapahtua vain
yhteisten metodologisten pelisääntöjen ja käsitteiden pohjalta.



Kuva: Joseph Wright of Derby: ”Filosofi luennoi aurinkokunnasta pienoismallin
avulla” 1766, Derby Museum and Art Gallery. https://www.derbymuseums.org/

Oppikirja totuudenjälkeiselle ajalle

Kirjan tavoite olla perusoppikirja kaikille metodologisista kysymyksistä
kiinnostuneille näkyy myös kirjan rakenteessa. Ensimmäisessä luvussa
tekijät paaluttavat tieteenharjoituksen järkevien – so. rationaalisten –
ihmisten toiminnaksi, jossa tieteellisen rationaalisuuden perustana on ajattelun
vapaus ja kriittinen keskustelu. Tiede itsessään kulminoituu perustelujen
etsimiseen sellaisille todellisuudesta esitetyille väitteille, joihin
liitetään totuudellisuuden vaatimus. Totuudenkaltaiseksi hyväksytään vain
sellaiset väittämät, joiden tueksi voidaan esittää riittävästi
systemaattisiin havaintoihin perustuvia argumentteja. Tässä tekijät myös
vetävät selkeän rajan tieteen ja erilaisiin epämääräisiin tai
satunnaisiin mutu-väitteisiin perustuvien pseudotieteiden välille, millä
keskustelulla on yllättävää relevanssia tämän hetken post- ja
kontrafaktuaalisten keskustelujen ilmapiirissä.

Tieteellisen tiedon muodostumisprosessia tarkastellaan yksinkohtaisesti teoksen
pääluvuissa 2-7. Keskusteltuaan ensin tieteen sekä tavoitteiden että
tutkimusprosessin näkökulmasta (tiede järjestelmällisenä ja
järkiperäisenä uuden tiedon hankintana) tekijät siirtyvät tarkastelemaan
itse tiedon käsitettä. Klassisen kaunis määritelmä tiedosta hyvin
perusteltuna totena uskomuksena on yhä tänäänkin se muotoilu, joka edelleen
tavoittaa olennaisen jännitteen tiedon ja totuuden välillä. Ilkka Niiniluoto
on toisissa yhteyksissä puhunut pyrkimyksestä ”totuudenkaltaisuuteen”,
minkä hyväksyminen vaatii tutkijalta samalla sen hyväksymistä, että
useimmilla tieteenaloilla absoluuttista totuutta on käytännössä mahdoton
saavuttaa.

Tekijöiden filosofiasta kumpuava näkökulma näkyy erityisen selkeästi
teoksen viidennessä ja kuudennessa pääluvussa, jotka yhdessä muodostavat
sivumäärältään kolmanneksen koko teoksesta. Viidennessä pääluvussa
keskitytään logiikkaan ja argumentaatioanalyysiin, joita voidaan pitää saman
kolikon puolina. Yleisellä tasolla logiikka pohtii oikean päättelyn
periaatteita, kun taas argumentaatioanalyysi on kiinnostunut niistä
perustelutyypeistä, joita käytetään omien väitteiden tukena – tai toisten
esittämien väitteiden koettelun, jopa kumoamisen apuna. Tässäkin
tarkastelussa liikutaan tiukasti tieteenalariippumattomalla tasolla, kun
tekijät käyvät läpi logiikan perusrakennetta aina sen tueksi kehittyjä
lausekalkyylin aakkostoa myöten.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vaikka tekijät käyttävät
runsaasti esimerkkejä sekä logiikan että argumentaatioanalyysin
havainnollistamiseksi, esitystapa on hyvin formaali ja abstraktilla tasolla
liikkuva, mikä voi aiheuttaa jonkin verran akateemisia ruoansulatusvaivoja
ainakin aihepiiriin vasta tutustuvalle lukijalle. Toisaalta on syytä korostaa,
että juuri formaalit säännöt ja esitystavat luovat perustan sille, että
hyvinkin erilaisia empiirisiä ilmiötä ja kysymyksiä tarkastelevia
tutkimuksia voidaan purkaa ja luokitella metodologisista lähtökohdista sen
havaitsemiseksi, millaisia yhteisiä piirteitä niillä tieteenfilosofisesta
näkökulmasta on.

Tieteellinen päättely ja selittäminen

Kirjan kuudes, tieteellistä päättelyä, ja seitsemäs, tieteellistä
selittämistä käsittelevät pääluvut kuuluvat mielestäni sellaisten
tekstien joukkoon, jotka kuuluvat viimeistään gradua valmistelevan opiskelijan
pakkolukemistoon. Mutta samalla niissä kiteytyy jotakin sellaista, johon
urallaan jo pitkällekin ehtineen tutkijan olisi hyvä aika ajoin kerrata. Ei
liene nimittäin mitenkään harvinaista, että tutkija uransa edetessä
vakiintuu käyttämään tiettyä tieteellisen päättelyn ja selittämisen
viitekehystä. Usein tämä prosessi tapahtuu huomaamatta, tutkimusintressien ja
-kohteiden ohjaamana. Vaikka kaikki päättelymallit tai selittämistavat eivät
sovellukaan kaikille tieteenaloille tai kaikkiin tutkimusongelmiin, pakottaa
oman päättelyn ja selittämisen kriittinen arviointi pohtimaan myös laajemmin
oman tutkimuksen tavoitteita ja fokusta.



Kuva: Michael Maier, Atalanta Fugiens,1617

Kirjan viimeisissä luvuissa pohditaan tiedon kasvun, tieteen tutkimisen eli
tieteenfilosofian sekä tieteen etiikan kysymyksiä. Nämä luvut jäävät
hieman irralleen kirjan muusta, vahvasti oppikirjamaisesta sisällöstä, joskin
myös niissä nostetaan esille monia kiinnostavia näkökulmia tieteen
nykytilaan ja tieteen merkitykseen inhimillisen pääoman ja sivistyksen
muodostumiselle. Erityisen selkeästi nämä, tieteen yhteiskunnallista
merkitystä painottava näkökulma tulee esille kirjan epilogissa, jota voi
osaltaan lukea myös tekijöiden tiedepoliittisena kannanottona sekä
tieteelliseen maailmankuvaan perustuvan yhteiskunnan puolustuspuheena. Toivoa
sopii, että opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet löytäisivät tämän
teoksen ennen kuin alkavat teroittaa punakyniään valmistautuessaan
säästämään ja rationalisoimaan pois ne vähätkin rippeet, jotka
sivistysyliopistosta vielä ovat jäljellä.

Vaikka metodologisia oppikirjoja julkaistaan tasaiseen tahtiin, Gaudeamukselle
tulee nostaa hattua tämän suomenkielisen perusteoksen ottamisesta uudistettuna
laitoksena julkaisuohjelmaansa. Onhan teos kokonaisuutena tarkastellen
tekijöidensä Leila Haaparannan ja Ilkka Niiniluodon näköinen ja heidän
osaamisensa vankka työnäyte. Kirjan lukija ei pelkästään saa vankkaa
tieteenfilosofista ja metodologista tietopakettia, vaan myös selkeän
käsitteellisen apparaatin, jonka avulla hän jatkossa pystyy suunnistamaan yhä
tiheämmäksi muuttuvassa metodiviidakossa, tunnistamaan metodologisille
keskusteluille olennaiset elementit sekä pohtimaan ja jäsentämään omaa
tiedekäsitystään ja tapaansa tehdä tiedettä.

Timantti syntyy hitaasti

Teoksen ehkä merkittävin anti on mielestäni kuitenkin se, että se osoittaa,
miten vähän tieteellisen tutkimuksen ”peruspalikat” ovat itse asiassa
muuttuneet. Tai ehkä oikeampaa olisi sanoa teoksen osoittavan, millainen voima
tieteellisen tiedon hitaus on. Kaikesta yhteiskunnan muutoksesta huolimatta
maailmankuvamme rakentuu edelleen sellaisten hyvin perusteltujen tosien
uskomusten varaan, jotka on muodostettu tieteellisen tutkimuksen ja tieteellisen
päättelyn universaalien periaatteiden mukaisesti. Kun ymmärtää oikean,
todellisen, koettelua ja aikaa kestävän tiedon muodostuvan hitaasti kuin
timantti hiilestä, osaa suhtautua terveellä kriittisyydellä ei vain post- ja
kontrafaktuaalista soopaa ”oikeana tietona” markkinoiviin helppoheikkeihin,
vaan myös sellaisiin julkaisugeneraattoreihin, joiden tieteellisten julkaisujen
määrä kasvaa vuodessa kaksinumeroisilla luvuilla.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/