[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Jos maailmankaikkeus kuhisee elämää…

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at gmail.com> Tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Webb, Stephen: Missä kaikki ovat? 75 ratkaisua Fermin paradoksiin ja Maan
ulkopuolisen elämän arvoitukseen (If the Universe Is Teeming with Aliens…
WHERE IS EVERYBODY). Kääntänyt Hannu Karttunen. Tähtitieteellinen yhdistys
Ursa, 2016. 474 sivua.


Jos maailmankaikkeus kuhisee elämää…
---------------------------------------------------------

Brittiläinen fyysikko Stephen Webb tarttuu merkittävään ongelmaan
pohtiessaan Missä kaikki ovat? -teoksessaan Fermin paradoksina tunnettua
teesiä Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksista. Teoksen ensimmäinen
painos (2002, suom. 2005) sisältää viisikymmentä ratkaisua kyseiseen
ongelmaan, nyt julkaistu laajennettu laitos (2015, suom. 2016) lisää tuohon
määrään kaksikymmentäviisi uutta vastausta. Maan ulkopuolisen elämän
mahdollisuutta on sekä puolustettu että vastustettu voimakkain sanakääntein
aina antiikin ajoista lähtien, mutta kaikkiin sen tulkintoihin ei tarvitse
suhtautua haudanvakavasti. Webbin työ tarjoaa hyvän läpileikkauksen
ratkaisuista, joita tieteen, science fiction -kirjallisuuden ja elokuvan
piirissä on kyseiselle ongelmalle tarjottu.

Brittiläinen fyysikko Stephen Webb tarttuu merkittävään ongelmaan
pohtiessaan Fermin paradoksina tunnettua teesiä Maan ulkopuolisen elämän
mahdollisuuksista.

”Missä kaikki ovat?” on Nobel-palkitun italialais-yhdysvaltalaisen fyysikon
Enrico Fermin (1901–1954) vuonna 1950 esittämä kysymys, johon hän törmäsi
pohdittuaan maailmankaikkeuden arvoitusta ja laskettuaan todennäköisyyksiä
maanulkoisten älyllisten sivilisaatioiden olemassaololle. Omassa
kotigalaksissamme on arviolta noin 400 miljardia tähteä ja koko näkyvässä
maailmankaikkeudessa 400–500 miljardia galaksia. Tätä taustaa vasten on
mahdollista, että jossain tässä 14 miljardin vuoden ikäisessä kosmoksessa
on tai on ollut vähintään yksi teknisesti yhtä edistynyt sivilisaatio kuin
omamme. Tästä huolimatta ihmiskunnalla ei ole vedenpitäviä havaintoja
maanulkoisesta elämästä.

Kuva: Enrico Fermi  Synchro-Cyclotronin kontrollihuoneessa 1951. University of
Chicago.

Missä kaikki ovat?tarjoaa seitsemänkymmentäviisi enemmän tai vähemmän
tieteellisesti uskottavaa vastausta tähän paradoksiin. Teos on suunnattu
erityisesti suurelle yleisölle ja sen teesit ovat ymmärrettävissä ilman
monimutkaista matematiikkaa. Periaatteessa kuka tahansa voi esittää
paradoksille ratkaisun, sillä väittelyyn osallistuminen ei vaadi vuosien
tieteellistä tai matemaattista koulutusta. Webb kertoo itse innostuneensa
asiasta luettuaan kesällä 1984 Isaac Asimov’s Science Fiction Magazinea,
jossa julkaistiin tuolloin sekä Stephen Gilletinartikkeli ”The Fermi
Paradox” että Robert Freitasin siihen laatima vastine ”Fermi’s Paradox: A
Real Howler”. Webb on löytänyt näiden tekstien jälkeen paradoksille
huomattavan määrän selityksiä sekä puolesta että vastaan. Työtä ei voi
syyttää ainakaan aineiston puutteellisuudesta, sillä sen lähdeluettelo
sisältää liki viisi ja puolisataa lähinnä tieteelliseksi katsottavaa teosta
tai artikkelia.

Webbin teosta voi pitää empiirisenä tutkimuksena Fermin paradoksin
selityksiksi esitetyistä väittämistä, mutta tämän lisäksi se on
vähintään yhtä paljon teoreettinen selvitys paradoksille tarjottujen luovien
ratkaisujen muodollisista ja rakenteellisista tekijöistä. Työtä täytyy
kiittää siitä, ettei se painota yhtä vastausta ylitse muiden, vaan suhtautuu
ratkaisuihin kauttaaltaan kriittisesti. Paradoksin selittäminen kaikkia
tyydyttävällä tavalla on vaikea ellei mahdoton tehtävä. Jokainen voi valita
suosikkiratkaisunsa vapaasti omien arvostustensa, tietämyksensä ja
vakaumuksensa perusteella. Webbin oma käsitys on, ettei eksosivilisaatioita ole
olemassa. Kanta perustuu yhtäältä vakavasti otettavan empiirisen näytön
puutteeseen ja toisaalta lähinnä astrobiologien suosimaan ajatukseen, jonka
mukaan älyllinen elämä maailmankaikkeudessa on mieluummin harvinaista kuin
välttämätöntä.

Seitsemänkymmentäviisi selitystä tunnetulle paradoksille

Missä kaikki ovat? jakaa Fermin esittämälle ongelmalle tarjotut selitykset
kolmeen pääluokkaan. Ensimmäinen käsittelyosio (luku 3) sisältää
paradoksin yksinkertaisimmat ratkaisut eli väittämät, joiden mukaan
maanulkopuoliset olennot ovat joko paraikaa tai ovat ainakin joskus olleet
täällä. Toisen luokan (luku 4) ratkaisut puolestaan lähtevät oletuksesta,
että maanulkopuolinen älyllinen elämä on olemassa, mutta sen edustajat
eivät ole toistaiseksi ottaneet yhteyttä Maahan. Kolmas luokka (luku 5)
esittää ja analysoi teesit, jotka kieltävät maanulkopuolisen älyllisen
elämän mahdollisuuden. Kaksi jälkimmäistä ryhmää sisältävät selvästi
ensimmäistä teknisempiä ja tieteellisempiä selityksiä, mutta toisaalta
ensimmäinen osio on merkittävä siksi, että se kritisoi asianmukaisesti muun
muassa ufohavaintoja. Seuraavassa ei ole tilanpuutteen vuoksi mahdollista tai
mielekästä käydä jokaista ratkaisua läpi yksityiskohtaisesti, joten tyydyn
esittämään teeseistä muutamia yleisiä huomioita.

”He ovat (tai olivat) täällä”

Ensimmäinen käsittelyluku sisältää lähinnä kirjallisuudesta, elokuvista
ja muusta populaarikulttuurista tuttuja selityksiä ja puhutellee sen vuoksi
helpoiten suurta yleisöä. Mielipidekyselyt ovat osoittaneet johdonmukaisesti,
että moni ihminen pitää ufoja vieraina avaruusaluksina. Toiset puolestaan
uskovat, että muinaiset rakennukset eivät ole ihmisten, vaan muukalaisten
rakentamia. Esimerkiksi Gizan pyramidien alkuperän sijoittaminen Maan
ulkopuolelle ei ole mitenkään harvinaista. Tutkijat suhtautuvat
tämänkaltaisiin väitteisiin yleensä skeptisesti jo siksi, että niille on
vaikea tai mahdoton löytää minkäänlaista empiiristä tukea. Näiden
ratkaisujen tutkiminen on kuitenkin siinä mielessä perusteltua, että vasta
kaikki mahdolliset ratkaisut tutkittuaan tiedeyhteisö voi tehdä
johtopäätöksen siitä, onko Fermin teesistä puhuminen paradoksina
ylipäätään tarpeellista vai ei.

Kuva: Kansikuva Galaxy-lehdestä 1952.

Ensimmäisen osion ratkaisut voidaan jakaa karkeasti ottaen kolmeen alaluokkaan,
joista ensimmäinen olettaa maanulkopuolisten olioiden soluttautuneen
ihmiskuntaan ja elävän joukossamme ihmisiksi muuntuneina kenenkään
tietämättä. Teesi on tuttu monista science fiction -elokuvista ja
tieteisromaaneista, mutta epäilemättä se tunnetaan myös yleisenä
kahvipöytäkeskustelujen jutunaiheena. Yhden variaation tälle on esittänyt
Los Alamosissa vuonna 1945 työskennellyt fyysikko Phil Morrison vitsaillessaan,
että mikäli marsilaiset haluaisivat soluttautua Maan asukkaiden joukkoon,
kannattaisi heidän muuntautua unkarilaisiksi. Tämä siksi, että unkarilaiset
ovat kulttuuriltaan, kieleltään ja älykkyydeltään niin omaperäisiä, että
marsilaisia olisi käytännössä mahdoton erottaa heistä (”Ratkaisu 1: He
ovat täällä ja kutsuvat itseään unkarilaisiksi”).

Morrisonin juttu oli tarkoitettu luonnollisesti sisäpiirin vitsiksi, sillä
toisen maailmansodan lopulla Manhattan-projektissa Fermin kollegoina
työskenteli huomattava joukko taitavia unkarilaisia fyysikoita Leo Szilardista
ja Eugene Wignerista Edward Telleriin ja John von Neumanniin. Jos mahdollista
selitykset muuttuvat tämän jälkeen vielä mielikuvituksellisemmiksi, sillä
toisen alaryhmän ratkaisuihin sisältyy muun muassa väite ufojen (unidentified
flying object) olemassaolosta (”Ratkaisu 4: He katselevat meitä ufoista”).
Siinä missä ensimmäisen alaryhmän ratkaisut menevät vitsailun piikkiin, on
toisen ryhmän selityksiin syytä suhtautua varauksellisesti. Tosiasiassa monet
alkuaan tunnistamattomat esineet paljastuvat lähemmin tarkasteltuina
meteoriiteiksi tai muiksi vastaaviksi tunnistetuiksi esineiksi (ifo, identified
flying object). Esimerkiksi vuonna 1908 Tunguskassa tapahtuneen räjähdyksen
aiheutti ilmakehässä tuhoutunut komeetta, mutta asia säilyi arvoituksena
useiden vuosien ajan, koska tapahtumapaikalta ei löydetty todistusaineistoa
suuntaan eikä toiseen (”Ratkaisu 5: He olivat täällä ja jättivät
todisteita läsnäolostaan”).

Periaatteessa mikä tahansa geologinen muodostuma Maan pinnalla voidaan tulkita
rikasta mielikuvitusta hyväksi käyttäen merkiksi maanulkopuolisen
sivilisaation vierailusta. Webbin mukaan nämä ovat kuitenkin
epätodennäköisiä selityksiä, sillä Maa on aktiivinen planeetta ja
kymmenien miljoonien vuosien jäätiköityminen, tektoninen toiminta ja
säätilan vaihtelut olisivat hävittäneet useimmat todisteet, mikäli
sellaisia olisi syntynyt. Ufoselitysten lisäksi oman lukunsa muodostavat
ilmakehässä havaittavat epätavalliset signaalit, joista huomattava osa on
tosiasiassa joko ihmisen rakentamien satelliittien tai radioteleskooppien
aiheuttamia.

Osion kolmannen alaryhmän muodostavat eläintarhaskenaarioksi (ratkaisu 7),
eristysskenaarioksi (ratkaisu 8) ja planetaariohypoteesiksi (ratkaisu 9)
kutsutut selitykset. Yhteistä näille kaikille on ajatus siitä, että
älylliset sivilisaatiot hallitsevat maailmankaikkeutta ja eristävät heikosti
kehittyneitä alueita valtaansa samalla tavalla kuin ihmiskunta on eristänyt
erämaita, suojelualueita ja eläintarhoja muiden lajien luonnollista kehitystä
varten. Kyseisten selitysten mukaan Maa on suojelualue, jonka eksosivilisaatiot
ovat jättäneet käyttöömme. Eläintarhaskenaariolla on pitkä
kulttuurihistoriallinen tausta ja sitä ovat kehitelleet muun muassa
yhdysvaltalainen tähtitieteilijä John Ball artikkelissaan
 https://en.wikipedia.org/wiki/Zoo_hypothesis ”The Zoo Hypotheses” (1973)
sekä John Campbell toimittamassaan 1950-luvun johtavassa
Astounding-tiedelehdessä. Eristysskenaario on puolestaan Martyn Foggin vuonna
1987 eläintarkaskenaariolle esittämä laajennus. Teesin perusidea on siinä,
että koska Maa on saavuttanut korkean kehityksellisen ja tiedollisen tason, on
eksosivilisaatioiden edullisempaa hyödyntää sen resursseja kuin tuhota se.



Kuva: Fantastic Universe lehden kansi huhtikuu 1957.

”He ovat olemassa mutta eivät ole vielä ottaneet yhteyttä”

Edellä esitetyt teesit nojaavat huomattavalta osaltaan populaarikulttuurista ja
tieteiskirjallisuudesta löytyviin argumentteihin. Luku sisältää kymmenen
selitystä ensimmäisen painoksen kahdeksan ratkaisun sijaan. Toinen
käsittelyluku eroaa näistä siinä, että sen lähtökohtana on monen tutkijan
jakama käsitys keskinkertaisuuden periaatteesta. Kyseinen peruste olettaa Maan
aseman maailmankaikkeudessa olevan niin tavanomainen, että sillä täytyy olla
useita itsensä kaltaisia eksosivilisaatioita eri aurinkokunnissa. Aihetta ovat
käsitelleet monet astrofyysikko Richard Gottin (s. 1947), kemisti Charles D.
Keelingin (1928–2005), fyysikko Robert L. Forwardin (1932–2002) ja astronomi
Carl E. Saganin (1934–1996) kaltaiset tieteenharjoittajat. Kyseisen oletuksen
myötä tutkijat joutuvat ottamaan kantaa Fermin paradoksiin ja vastaamaan
siihen, miksi muita älykkäitä sivilisaatioita ei ole ilmaantunut näkyviin
niiden mahdollisesta yleisyydestä huolimatta.

Webb on laajentanut varsinkin tätä lukua, sillä se sisältää alkuperäisen
kahdenkymmenenkahden selityksen sijaan neljäkymmentä ratkaisua. Vastaukset
jakautuvat teknologisiin, käytännöllisiin ja sosiologisiin sillä
perusteella, mihin tekijään tai tekijöihin selitys halutaan palauttaa. Ensin
mainitut, teknologiset selitykset perustuvat huomattavalta osaltaan
väittämään, jonka mukaan tähtienvälisiä matkoja on vaikea tai mahdoton
toteuttaa. Tämä on esimerkiksi ratkaisun 11 ”Tähdet ovat kaukana”
perustava lähtökohta. Vaikka tähtien suuret etäisyydet eivät sinänsä tee
tähtienvälisistä matkoista mahdottomia, on selvää, että valon nopeus
asettaa fysikaalisen kattorajan kaikelle matkustamiselle maailmankaikkeudessa.
Etäisyydet ovat niin suuria, että vaikka kaikki mahdolliset matkustamista
nopeuttavat tekijät (madonreiät ja avaruuden kaareutuminen mukaan lukien)
huomioitaisiin, on matkoihin kuluva aika yhdelle sukupolvelle liian pitkä.
Näin avaruuden ajallinen laajuus asettaa vääjäämättä reunaehdon
asutusaallon leviämiselle avaruudessa (”Ratkaisu 12: Heillä ei ole ollut
aikaa tavoittaa meitä”). Näitä voinee pitää ainakin periaatteessa
järjellisinä selityksinä sille, miksi eksosivilisaatiot eivät ole ottaneet
yhteyttä Maahan.

Erotuksena edellisestä alaryhmästä käytännölliset ratkaisut nojaavat
siihen, että kommunikointi tähtien välillä tapahtuu ensisijaisesti
erilaisten tietoverkkojen ja muiden nykyaikaisten teknologisten ratkaisujen
avulla. Tähän perustuvat esimerkiksi ”Ratkaisu 20: He surffaavat verkossa”
ja ”Ratkaisu 21: Imperiumia vastaan”. Jälkimmäisen mukaan vaikuttaa
selvältä, että oletus galaktisesta asutuksesta on väärin asetettu.
Perinteisten imperialististen vaikutusmahdollisuuksien sijaan eksosivilisaatiot
ovat jo siirtyneet jälkibiologiseen kauteen ja hallinnoivat toimiaan sellaisten
uusien biopohjaisten ja älyllisten teknologioiden avulla, joissa mieli
tallennetaan piihin ja hiilipohjaiset olennot yhdistyvät metallipohjaisiin
koneisiin. Näin eksosivilisaatiot muodostavat sellaisia keinotekoisia
todellisuuksia, joihin ihmiskunnalla ei ole teknologisessa mielessä pääsyä.

Kyseisen ratkaisun yhtenä variaationa armenialainen matemaattinen fyysikko Vahe
Gurzadyan on esittänyt hypoteesin, jonka mukaan kehittyneet sivilisaatiot
voisivat kansoittaa Linnunradan biopohjaisilla bittivirroilla (”Ratkaisu 23:
Informaation panspermia”). Kommunikaation näkökulmasta katsoen merkittävän
ongelman näissä kaikissa tapauksissa muodostaa se, ettei ihmiskunnalla ole
käytössään kelvollista teknologiaa, jonka avulla se voisi vastaanottaa
vieraiden sivilisaatioiden viestejä (ratkaisu 25). Sähkömagneettinen säteily
on luonnollisin tapa lähettää informaatiota, mutta ihmiskunta ei ehkä ole
onnistunut ratkaisemaan ulkoavaruudesta saapuvien viestien lähetystaajuutta
(ratkaisu 26) tai signaalin suuntaa (ratkaisu 27). Ongelmana voi olla myös se,
että sähkömagneettisen spektrin aallonpituudet gamma-, röntgen- ja
ultraviolettisäteilystä näkyvän valon kautta infrapunaan sekä mikro- ja
radioaaltoihin ovat laajasti ihmisen käytössä ja vaikeuttavat siten
ulkopuolisen signaalin tunnistamista informaatiovirrassa (”Ratkaisu 28:
Signaali on jo aineistossa”).

Kahdesta edellä mainitusta alaryhmästä poiketen sosiologisten selitysten
perustana näyttää olevan väite, että tähtienvälisiin matkoihin kykenevät
edistykselliset sivilisaatiot tuhoavat vääjäämättä itsensä. Esimerkiksi
”Ratkaisu 36: Ups… maailmanloppu” perustuu siihen, että
eksosivilisaatioiden liiallinen mielenkiinto universumin fysikaalista tutkimusta
kohtaan koituu lopulta niiden tuhoksi. Ajatuksena on lähinnä se, että
tutkimuksen apuna käytettävissä hiukkaskiihdyttimissä ja muissa vastaavissa
laitteissa tarvittavat suuret energiat voisivat käynnistää jonkinlaisen
yleismaailmallisen tuhon. Tällaisia pelkoja Maan tuhoutumisen suhteen on
lietsonut muun muassa psykologi Paul Dixon osoittaessaan vuonna 1995 mieltä
Fermilabin Tevatron-hiukkaskiihdyttimen edustalla. Dixonin turhaksi
osoittautunut pelko perustui oletukseen, että makrotekniikka voisi riistäytyä
käsistä ja synnyttää mustia aukkoja ja muita hallitsemattomia fysikaalisia
ilmiöitä. Myöhemmin samansuuntaisia pelkoja herätti CERN:n LHC-kiihdytin.

Esimerkkinä sosiologisten selitysten ryhmään kuuluvista teeseistä
mainittakoon vielä ”Ratkaisu 37: Auts… maailmanloppu”, joka olettaa,
että eksosivilisaatiot voisivat keksiä jokseenkin helposti alkuaineen 92
mielenkiintoiset ominaisuudet ja oppia siten valmistamaan ydinaseita. Tällöin
lyhyelle elinajalle olisi ilmeisenä syynä se, että kehittynyt sivilisaatio
tuhoaa väistämättä itsensä ydinsodassa. Lisäksi maailmanlopulle voi
kehitellä monenlaisia syitä lämpöaallosta, fossiilisten polttoaineiden
loppumisesta ja muista ekologisista selityksistä (ratkaisu 38) lajin
geneettiseen rappeutumiseen ja epidemioihin saakka (ratkaisu 39). Webbin mukaan
kyseisten selitysten heikkoutena on se, että selittääkseen Fermin paradoksin
niiden tulisi olla sovellettavissa kaikkiin mahdollisiin eksosivilisaatioihin.



Kuva: Kierteisgalaksi avaruusteleskooppi Hubblen kuvaamana. IESA/Hubble & NASA,
Judy Schmidt, European Space Agency.

”Heitä ei ole”

Työn kolmas osio linjaa selitykset, joiden mukaan maanulkopuolista älyllistä
elämää ei ole, vaan maailmankaikkeuden ainoa teknisesti kehittynyt
sivilisaatio on omamme. Osioon sisältyy alkuperäisen yhdeksäntoista
selityksen sijaan kaksikymmentäneljä teesiä, joille voidaan etsiä yhteistä
nimittäjää nykyaikaisesta astrobiologiasta. Väitteiden lähtökohtana on
oletus, että maankaltaiset planeetat ovat harvinaisia, koska niiden
olemassaololle välttämättömät elolliset vyöhykkeet ovat itsessään
harvinaisia. Näin ajatellen luku muodostaa eräänlaisen vastakohtaparin luvun
neljä teeseille, joiden perustana on keskinkertaisuuden periaate eli oletus
maankaltaisen elämän yleisyydestä. Viides luku perustuu huomattavalta
osaltaan Peter Wardin ja Don Brownleen teokseen Rare Earth (1999) ja sen
ratkaisut voitaisiin niputtaa teeman ”Harvinainen Maa” osaratkaisuiksi.
Käytännössä Webb jakaa väitteet kuitenkin kahteen luokkaan, yhtäältä
Maassa vallitsevien fysikaalisten ja biologisten olosuhteiden harvinaisuuteen ja
toisaalta elämän itsensä harvinaisuuteen.

Ensin mainitut, Maassa vallitsevien olosuhteiden harvinaisuutta korostavat
argumentit tukeutuvat väittämään, että älyn kehittyminen on
epätodennäköistä, koska se sisältää joukon vaikeita vaiheita mukaan
lukien elämän synty, monisoluisten organismien evoluutio ja symbolisen kielen
kehittyminen. Varsinaisen ongelman muodostaa se, että jokainen yksittäinen
kehitysvaihe vaatii edellisen vaiheen toteutumista tiettyjen biologisten ja
fysikaalisten ehtojen mukaisesti. Vaatimus on käytännössä niin ankara, että
se tekee älyllisen elämän esiintymisen maailmankaikkeudessa jokseenkin
mahdottomaksi. Esimerkiksi evoluutiobiologi Ernst Mayr on luetellut
toistakymmentä tällaista vaikeaa vaihetta (”Ratkaisu 51: Maailmankaikkeus on
meitä varten”). Toisaalta älyllisen elämän kehityksen taustalla voi olla
se, että tähden elinikä vaikuttaa itsessään evoluution aikaskaalaan ja
sääntelee huomattavasti sitä, missä vaiheessa ja millaisin edellytyksin
maankaltaisen planeetan ilmakehä kehittyy elämän ylläpitämisen kannalta
suotuisaksi (”Ratkaisu 53: Elämä on voinut syntyä vasta äskettäin”).

Edellä mainittujen lisäksi Maassa vallitsevien olosuhteiden harvinaisuutta
korostaviin selityksiin täytyy lukea ”Ratkaisu 60: Linnunrata on vaarallinen
paikka” ja ”Ratkaisu 61: Planeettajärjestelmä on vaarallinen paikka”.
Linnunrata ja planeettajärjestelmä voivat olla elämälle vihamielisiä, koska
niissä planeettaa uhkaavat jatkuvasti erilaiset ääri-ilmiöt kuten
tähtienvälisessä avaruudessa vaeltelevat mustat aukot,
supernovaräjähdykset, gammapurkaukset ja asteroidien törmäykset. Näiden
selitysten ohella Maan ainutlaatuisuutta voidaan puolustella väittämällä,
että Maalla on muutamia sellaisia yksilöllisiä ominaisuuksia, jotka ovat
välttämättömiä elämän synnylle ja olemassaololle. Esimerkiksi ”Ratkaisu
62: Maan laattatektoniikkajärjestelmä on ainutlaatuinen” ja ”Ratkaisu 63:
Kuu on ainutlaatuinen” olettavat Maan geologian ja sen ympäristön
sisältävän sellaisia harvinaislaatuisia tasapainottavia tekijöitä,
jollaisia ei löydy muualta. Näissä kaikissa selityksissä oletetaan tietty
tekninen tekijä, joka mahdollistaa älyllisen elämän Maassa, mutta tekee
samalla muiden elämän kannalta suotuisien planeettojen olemassaolon vaikeaksi
tai mahdottomaksi.

Lopuksi Webb siirtyy elämän itsensä ainutlaatuisuutta korostavien teesien
analyysiin. Väitteiden lähtökohtana on nykyisestä astrobiologiasta tuttu
argumentti, joka katsoo bakteerien, arkeonien ja tumallisten muodostaman
kokonaisuuden olevan ensisijainen edellytys kaikelle elolliselle elämälle
maailmankaikkeudessa. Vaikka biologian keinoin ei kyetä (ainakaan vielä)
ratkaisemaan elämän synnyn perimmäistä salaisuutta, tarjoaa mikrobien
saralla tehty tutkimus muutamia mielenkiintoisia ratkaisuja Fermin paradoksille.
Esimerkiksi ”Ratkaisu 64: Elämän synty on harvinaista” olettaa elämän
olevan ainutlaatuista, koska se vaatii monimutkaisen solurakenteen ja
lisääntymiskyvyn olemassaoloa. Näiden toimintojen toteutuminen ja jatkuva
ylläpito edellyttävät monipuolista proteiiniaineenvaihduntaa, jonka avulla
solu tai solujen ryhmä voi vastaanottaa energiaa ja rakennusaineita, muuntaa ne
omiin tarkoituksiinsa sopivaksi ja poistaa kuona-aineet. Solun olemassaolon
kannalta välttämättömien proteiinien valmistusohjeet sisältyvät sen
DNA:han ja proteiinien synteesin biokemiallinen koneisto sen RNA:han.

Samaan sarjaan voidaan lukea ”Ratkaisu 67: Kehitys esitumallisista tumallisiin
on harvinaista”. Teesi olettaa elämän kehittymisen ja ylläpitämisen olevan
vaikeita prosesseja siksi, että ne vaativat huomattavan monimutkaisia
solubiologisia rakenteita. Bakteerit ovat aina olleet yksinkertaisuutensa vuoksi
Maan menestyksellisimpiä elämänmuotoja, mutta esitumallisina eliöinä ne
eivät ylläpidä samassa mielessä elämää kuin kasvit ja eläimet. Kaikki
tumallisiin soluihin perustuvat elämänmuodot ovat huomattavan paljon
alttiimpia sukupuutolle ja tuhoutumiselle kuin esitumalliset muodot. Kaikkiin
näihin ratkaisuihin tuntuisi liittyvän perustavanlaatuinen rajoite, joka
olettaa luontaisesti esiintyvän elämän olevan aina hiilipohjaista ja vaativan
liuottimeksi vettä. Selityksiä vaikuttaa piinaavan tieteellisen
mielikuvituksen puute ja tukeutuminen liian tiukasti jonkinlaiseen antrooppiseen
periaatteeseen. Webbin mukaan keskeinen ongelma on siinä, että kaikissa
edellä mainituissa tapauksissa yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet
vaikuttavat itsessään elämän harvinaisuutta korostavien väitteiden
tulkintaan.



Kuva: Atacama Large Millimeter Array (ALMA). ESO/José Francisco Salgado.

Älyllisiä haasteita tulevaisuuden astrofysiikalle ja astrobiologialle

Edellä on esitetty vain muutamia hataria yleisluontoisia huomioita teoksen
sisällöstä. Työ sisältää tosiasiassa niin moninaisia yksityiskohtia
astronomiasta ja biologiasta yhdistettynä Fermin paradoksin ratkaisuihin, etten
ole kyennyt sanomaan edellä työn sisällöstä juuri mitään syvällistä.
Teos on rakenteellisesti siinä mielessä hallittu, että se etenee
johdonmukaisesti jokseenkin täysin mielikuvituksellisista selityksistä (luku
3) teknisesti mahdollisten selitysten (luku 4) kautta todennäköisimpiin
vaihtoehtoihin (luku 5). Monet edellä esitetyt teesit voivat tuntua
huvittavilta, mutta tosiasiassa Missä kaikki ovat? on vakavasti otettava
tietokirja ja se perustuu täysin uskottavaan kysymyksenasetteluun. Ensimmäisen
käsittelyluvun alkuun sisältyvien humorististen väittämien (”Ratkaisu 1:
He ovat täällä ja kutsuvat itseään unkarilaisiksi” ja ”Ratkaisu 2: He
ovat täällä ja kutsuvat itseään poliitikoiksi”) tavoitteena on kaiketi
herättää lukijan mielenkiinto aihetta kohtaan. Ratkaisu on tuttu monista
tietokirjoista ja se toimii tässäkin tapauksessa erittäin hyvin.

Alun jälkeen tyyli vakavoituu ja valtaosalle teeseistä löytyy täysin
ymmärrettävä tieteellinen selitys. On toki huomattava, että koska monet
teoksessa esitetyistä ratkaisuista ovat hypoteettisia ja perustuvat erilaisille
teoreettisille oletuksille ja laskelmille (vailla todellista empiiristä
näyttöä), ei niille voida antaa lopullista tuomiota suuntaan eikä toiseen.
Tästä huolimatta työssä ei esiinny ehkä juuri alun muutamaa huvittavaa
argumenttia lukuun ottamatta yhtään sellaista väitettä, jota ei voisi
tarkastella täysin kriittisesti tieteellisen tutkimuksen keinoin. Esimerkiksi
”Ratkaisu 10: Jumala on olemassa” saa Webbiltä täystyrmäyksen, sillä
monet kyseisen ratkaisun yksityiskohdat voidaan selittää perustavanlaatuisella
yrityksellä palauttaa maailmankaikkeuden fysiikka joko kaiken teoriaan tai
johonkin antrooppisen periaatteen muotoon. Työtä voinee kaikessa
kriittisyydessään ja tarkkuudessaan verrata esimerkiksi tiedetoimittaja Markus
Hotakaisen teokseen Onko siellä ketään: Avaruuden älyä etsimässä
(Minerva, 2014). Vaikka Hotakaisen työ ei ole yksityiskohdiltaan aivan niin
syvällinen kuin Webbin teos, on kummankin perustana viimeaikaiset astronomiset,
kosmologiset ja astrobiologiset tutkimustulokset sekä niiden soveltaminen
maanulkopuolisen elämän etsintään.

Esitettäköön lopuksi vielä muutama huomautus teoksen muodosta. Käännös on
pääsääntöisesti onnistunut, mutta työn suomentaja Hannu Karttunen on ollut
paikoin ehkä turhankin uskollinen alkuperäistekstille. Tämä näkyy
esimerkiksi lähdeluettelossa, jolle on annettu otsikko ”Viitteet”
alkuperäisteoksen ”References”-otsikon mukaisesti. Otsikoksi olisi
kelvannut ”Lähteet” tai ”Kirjallisuus”, sillä käännöksen luettelo
ei sisällä alkuperäisteoksessa olevia lähteiden viitenumeroita. Varsinaiset
viitteet löytyvät ennen lähteitä olevasta ”Huomautukset”-osiosta.
Toisaalta Karttunen on kääntänyt muutamien sellaisten englanninkielisten
teosten ja artikkelien nimet, jotka olisivat olleet täysin ymmärrettävissä
ilman suomenkielistä käännöstä. Näistä pienistä tyylillisistä
heikkouksista huolimatta käännös on sekä käsitteellisesti että
kielellisesti asianmukainen eikä sen hyödynnettävyyteen liity teknisessä
mielessä ongelmia.

Työn loppuun sisältyy viitteiden ja lähdeluettelon lisäksi yhdistetty nimi-
ja asiahakemisto, josta selviävät tekijänimien ja teknisten termien lisäksi
aineistona käytetyt elokuvat ja fiktiiviset teokset. Teos on paikoin hieman
raskaanoloinen ja varsinkin huomautukset (luku 7) paisuvat turhan laajoiksi.
Webb on tehnyt kaiken kaikkiaan perusteellista ja määrätietoista työtä
johdannon paradoksimääritelmistä (luku 1) ja Fermin elämäkertatietojen
esittelystä (luku 2) aina paradoksin viimeisiin lopputulkintoihin (luku 6)
saakka. Teos on kiistatta lukemisen arvoinen, sillä se tarjoaa monia
mielenkiintoisia ehdotuksia yhtäältä maallikoiden ja toisaalta
ammattitutkijoiden keskuudessa huomattavaa suosiota nauttivan paradoksin
ratkaisuksi. Tulevaisuus on ongelman ratkaisun suhteen jokseenkin avoin. Monet
alkuaan täysin mielikuvituksellisilta vaikuttavat ehdotukset voivat osoittautua
vielä merkittäviksi kysymyksiksi astrofyysikoiden ja astrobiologien etsiessä
ratkaisua Fermin esittämään älylliseen arvoitukseen.

 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/