[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Maapallo ihmisen hallussa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Hankonen <ilona.hankonen at eurajokinetti.fi> FM, jatko-opiskelija, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Smil, Vaclav: Sadonkorjuun aikakausi (Harvesting the biosphere: what we have
taken from nature). Kääntänyt Pertti Ranta. Kustannusyhtiö Teos, 2016. 334
sivua.


Maapallo ihmisen hallussa
---------------------------------------------------------

Sadonkorjuun aikakausi on ajankohtainen kirja Suomessa juuri nyt, kun
keskustelua käydään biotaloudesta ja kotimaisen luonnonvarapolitiikan
suhteesta EU:n ilmastopolitiikkaan. Kirjoittaja, kanadalainen Vaclav Smil on
ympäristötieteen emeritusprofessori Manitoban yliopistosta. Hänen
näkemyksiään kannattaisi kuunnella. Aihe on maapallon kokoinen: biosfääri,
sen sisältämä biomassa, biomassojen muutokset ja hiilen kierto
biosfäärissä.

 

Vaclav Smilin tarkoituksena on kuvata tämän hetken tilannetta ja globaalien
ilmastoon ja ravinnontuotantoon liittyvien haasteiden ratkaisumahdollisuuksia,
mutta kirjoittaja pohjustaa aiheensa perusteellisesti, aloittaen lajimme
varhaisvaiheista. Hän kertoo miten ihmiskunta on olemassaolonsa aikana
vaikuttanut maapallon biosfääriin, sen eri biomeihin ja näiden fytomassaan
eli yhteyttävän kasvibiomassan ja zoomassan eli heterotrofisen biomassan
tuottavuuteen. Kirja sivuaa myös biodiversiteettiä ja sen vaikutusta
biomassojen tuotantoon, mutta näkökulma aiheeseen ei ole laji- vaan
biomassatasolla.

Megafaunan katoaminen

Smil antaa havainnollisen kuvan siitä, minkälaista muutosta maanviljelyyn
siirtyminen merkitsi ihmiskunnalle ja sitä kautta koko biosfäärille.
Maataloutta edeltävä ihmiskunta oli väkimäärältään hyvin pieni, vain
joitain miljoonia, mutta sekin ehti ehkä aiheuttaa yhden suuren muutoksen
biosfäärissä: niin sanottua megafaunaa kohtasi sukupuuttoaalto kaikissa
maanosissa. Mammuttilajien ohella hävisivät muun muassa villasarvikuono,
syöksyhammasnorsu, jättiläishirvi sekä joukko suuria petoeläinlajeja. Uuden
maailman lajistosta katosi muun muassa hevos- ja kamelieläimiä sekä
sapelihammaskissalajeja, Australiassa suuria pussieläimiä. Tästä
pleistoseenikauden lajiston muutoksesta ja sen vaikutuksista ei ole
täsmällisiä tietoja olemassa, mutta vahva oletus on, että ihminen oli
ainakin osasyynä megafaunan katoamiseen. Pleistoseenikauden ihmisen ruokavalio
koostuin pääosin lihasta. Koska rasvaton liha yksinään syötynä voi johtaa
kaniinitaudiksi kutsuttuun puutossairauteen ja keskeinen haaste oli riittävä
kalorinsaanti, olivat ihmiset kiinnostuneita erityisesti rasvaisesta lihasta.
Parhaiten menestyivät rannikkoyhteisöt, jotka hyödynsivät maaekosysteemien
tuottamien kasvien ja eläinten ohella kalaa ja rasvaisia merinisäkkäitä.

Suurten kasvinsyöjien katoaminen yhdessä ihmisen tulenkäytön kanssa lisäsi
maastopaloja. Suuret kasvinsyöjät pitivät ruohostobiomien kasvibiomassan
yleensä niin vähäisenä, että tuli ei edennyt ruohostoissa. Ruohostomaiden
kasvibiomassan lisääntyminen lisäsi maastopaloja. Samalla metsät alkoivat
lisääntyä. Pleistoseenikauden jäättömät alueet olivat pääosin ruoho- ja
heinäaroa. Nämä alkoivat korvaantua ensin savannimaisilla kuusta ja
lehtipuita kasvavilla harvapuustoisilla biomeilla ja lopulta metsillä. Muutos
ei ollut pieni: trooppisen metsän pinta-ala kolminkertaistui ja lauhkean
vyöhykkeen metsien pinta-ala 30-kertaistui haloseenikauden alkupuoliskolla.
Fytomassan tuotanto kasvoi metsittymisen myötä. Lauhkean vyöhykkeen metsä
tuottaa fytomassaa noin kymmenkertaisesti runsastuottoiseen ruohostoon
verrattuna. Metsittyminen eristi ruohonsyöjäeläinten elinalueita toisistaan,
mikä nopeutti sukupuuttoja. Kokonaisuudessaan pleistoseenikauden
ympäristömuutokset ovat monen eri tekijän summa ja ihminen on tässä
palapelissä ollut vain yksi osatekijä.

Maanviljelyn kumouksellisuus

Ihminen on noin 95 % lajin olemassaoloajasta elänyt ilman maataloutta,
metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä. Maatalouden keksiminen käynnisti
ihmislajin historiassa uuden vaiheen. Varhaiset maanviljelyn ja
karjankasvatuksen muodot olivat vielä hyvin ekstensiivisiä. Metsästys ja
keräily säilyivät näiden rinnalla tärkeinä ravinnontuotannon muotoina ja
ovat sitä edelleen monissa maailman osissa. Tämä ei koske vain
kehittymättömimpiä maita. Esimerkiksi Suomessa hirvi on naudan jälkeen
toiseksi tärkein ruoho- ja heinäkasvillisuutta ihmisten käyttämäksi
liharavinnoksi muuntava eläinlaji.

10 000 – 5000 vuotta sitten maatalous syntyi ainakin seitsemässä eri
paikassa itsenäisesti kolmella eri mantereella. Maatalouteen siirtyminen
vaikutti ihmiskuntaan kahtalaisesti: samalla kun se lisäsi käytettävissä
olevan ravinnon määrää ja tätä kautta syntyvyyttä, se heikensi ihmisten
ravinnon laatua ja terveydentilaa. Syntyi tuhansia vuosia kestänyt ja edelleen
jatkuva kierre, jossa ihmiskunnan riippuvuus maataloudesta kasvoi
väestönkasvun myötä ja samalla ravitsemuksen laatu ja terveys heikkenivät
jatkuvasti. Siinä missä pleistoseenikauden ihmisen ruokavaliosta arviolta 80 %
oli ihmisen ravitsemustarpeita ajatellen ihanteellista liharavintoa, putosi
maatalousyhteisöiden lihankulutus alimmillaan pariinsataan grammaan vuodessa
henkeä kohden.

Kotieläimet olivat pääasiassa vetoeläimiä. Pääasialliseksi ravinnoksi
muodostuivat vilja ja palkokasvit. Tiheässä asuva ja laadullisesti heikosti
ravittu väestö oli alttiina tartuntataudeille. Maataloustyö oli
metsästäjä-keräilijän elämään fysiologisesti sopeutuneelle ihmiselle
raskasta ja kuluttavaa. Tyypillinen keskiajan ihminen eli lyhyen elämän,
kärsi laadullisesta aliravitsemuksesta ja puutossairauksista, infektioista ja
työperäisistä sairauksista ja vammoista. Kuitenkin hän sai paljon lapsia,
koska kalorinsaanti oli tasaisen turvattua. Voidaan ajatella, että nykyisten
globaalien ongelmien, liikakansoituksen, siitä seuranneen ja sitä
ylläpitävän köyhyyden, ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon perusta
laskettiin jo tuhansia vuosia sitten ihmisen tartuttua keihään sijasta
kuokkaan.



Kuva: Maanviljelyä keskiajalla. Da Costa Hours, Simon Bening n. 1515. The
Morgan Library.

Ihmiskunnan tultua riippuvaiseksi maatalouden tuottamista biomassoista sen
innovaatiot alkoivat kohdistua tapoihin lisätä biomassan tuotantoa. Kuitenkin
vasta teollisella ajalla tultiin tilanteeseen, jossa maatalouden tuottavuus oli
niin korkea, että ihmiskunta alkoi palata takaisin kohti pleistoseenikauden
luontaista ruokavaliotaan: lihan ja kalan kulutus kasvoi ja palkokasvien
käyttö väheni. Kaupallista kysyntää alkoi kohdistua myös tuoreisiin
kasviksiin ja hedelmiin. 1900-luvun alkuun saakka kotieläintalous perustui
pääosin peltoekosysteemien ulkopuolisiin fytomassoihin. Vasta moderni
ravinnontuotanto viime vuosikymmeninä on muuttanut tilanteen: nykyään suurin
osa peltoalasta tuottaa ravintoa karjaeläimille. Eläinproteiiniksi muutettuna
peltohehtaari tuottaa noin 200 kg ravintoa. Paluu yltäkylläisyyteen on
tapahtunut fossiilisten polttoaineiden, keinolannoitteiden, torjunta-aineiden ja
kasvinjalostuksen avulla.

Maataloustyön tuottavuuden nousu

Keskiajalla yhden henkilön tunnin työpanos maataloudessa tuotti vain 3 - 4
kiloa viljaa. Vuonna 1800 työtunnin tuotto oli noin Euroopassa noin 10 kiloa ja
vuonna 1900 yli 40 kiloa. Tämä maataloustyön tuottavuuden nousu mahdollisti
työvoiman siirtymisen ensin teollisuuden ja myöhemmin palvelutuotannon
tarpeisiin. Ennen polttomoottorilla varustettua maataloustraktoria huomattava
osa peltoalasta meni vetoeläinten ruokkimiseen. Kirjoittaja laskee, että
Yhdysvaltain peltoalasta meni vuonna 1918 yli neljännes hevosten tarvitsemien
heinän ja viljan tuottamiseen. Traktori vapautti tämän peltoalan eläimille,
jotka tuottavat lihasvoiman sijasta lihaa ja maitoa.

Kirjoittaja pitää kuitenkin suurimpana modernin maatalouden tuotantoa
lisänneenä saavutuksena kasvinjalostuksen. Lyhytkortisia lajikkeita on
50-luvulta alkaen jalostettu useimmista tärkeistä viljalajeista ja näiden
satoindeksi eli korjatun sadon määrä suhteessa sivutuotteisiin eli olkeen on
suurempi. Tämä on parhaimmillaan jopa moninkertaistanut hehtaarisadot.
Kasvinjalostuksen keinot satoindeksin lisäämiseen on kuitenkin nyt käytetty.
Satoindeksiä ei ole jalostuksella mahdollista loputtomiin lisätä. Ihmiskunta
kuitenkin kasvaa, paljon peltoalaa tarvitsevien karjataloustuotteiden
suhteellinen kysyntä samoin. Euroopan lihankulutus on nyt 77 kiloa henkeä
kohden, Aasiassa vastaava luku on 28 ja Afrikan 16. Suurinta sekä ennakoitu
väestönkasvu että elintason nousu on Aasiassa ja Afrikassa.

Smil esittää hätkähdyttäviä lukuja kuvaamaan sitä, millä tavoin ihminen
on ottanut biosfäärin fytomassojen tuotannon haltuunsa. Nyt olemme
tilanteessa, jossa yli kolmannes maapallon maapinta-alasta on valjastettu
ravinnontuotantoon. Tästä alasta noin kolmannes on peltoa ja kaksi kolmannesta
laidunmaita. Viljelykasvien globaali kokonaissato kasvoi 1900-luvun aikana 400
miljoonasta tonnista 2700 miljoonaan tonniin kuiva-ainetta eli lähes
seitsenkertaistui. Pelkkä ihmislajin oma massa on Smil’n käyttämillä
väestökohtaisesti tarkennetuilla indekseillä laskettuna noin 300 megatonnia.
Me kaikki ihmiset yhdessä sisällämme 55 miljoonaa tonnia biosfäärin
hiiltä.



Kuva: Biisonien metsästystä junasta n.1875

Suurimpienkin luonnonvaraisten selkärankaisten biomassa on vain murto-osa
ihmisten biomassasta. Esimerkiksi afrikannorsujen kokonaispaino on vain 0,5
ihmisten kokonaispainosta. Aikoinaan sukupuuttoon metsästettyjen valtavien
biisonilaumojen kokonaismassa vastasi vain noin neljän miljoonan ihmisen
kokonaismassaa. Smil pitää epätodennäköisenä, että edes mammuttien
biomassa suurimmillaan on ylittänyt ihmislajin nykyistä massaa. Ihminen on
siis korvannut pleistoseenin megafaunan biomassallaan tai jopa ylittänyt sen.
Vielä havainnollisemman kuvan luonnonvaraisen eläimistön syrjäytymisestä
ihmisen luomien biomien tieltä saa, kun vertaa kotieläinten biomassaa
luonnonvaraisen eläimistön biomassaan. Villien nisäkkäiden biomassa on alle
3 % kaikkien maapallolla elävien nisäkkäiden biomassasta. Sekä ihmisten
että kesyjen nautojen kokonaismassa nelinkertaistui 1900-luvun aikana. Jopa eri
trofiatasojen biomassojen suhteet ovat kääntyneet päälaelleen: monissa
ekosysteemeissä ihmisen ja kotieläinten biomassat ylittävät maaperän
selkärangattomien eläinten biomassan.

Vakavasti häiriintynyt meriekosysteemi

Omat lukunsa Smil varaa meriekosysteemien muutoksille. Kuva on lohduton: merten
biomassantuotanto on vakavasti häiriintynyt, trofiatasojen suhteet
vääristyneet ja osa kalakannoista romahtanut. Merieliöt tuottavat noin 15 %
ihmiskunnan syömästä proteiinista. Vesiekosysteemit poikkeavat
maaekosysteemeistä sikäli, että vesissä biomassa on keskittynyt
heterotrofeihin eli eläimiin. Kuitenkin myös vesiekosysteemien elämä
perustuu yhteyttämisen. Valtamerten kasviplanktonin määrä on 1970-luvulta
saakka vähentynyt keskimäärin prosentilla vuodessa. Trofiatasojen suhteiden
vääristyminen tarkoittaa sitä, että kalalajistosta ovat häviämässä ja
monin paikoin hävinneet ylimpien trofiatasojen petokalat, jotka ovat kaikkein
halutuinta saalista. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kylmien vesien
turskakalat ja lämpimien vesien tonnikalat.

Meriekosysteemien kestävän hyödyntämisen tiellä on laajamittainen laiton
kalastus, laillinen ylikalastus ja tuhlailevat kalastustavat. Esimerkiksi
katkaravun pohjatroolaus tuottaa viisi tonnia sivusaalista jokaista saalistonnia
kohden. Sivusaalis sisältää kaikenlaisia merieläimiä kaloista delfiineihin
ja lintuihin ja se jätetään hyödyntämättä. Vesiviljely ei ole parantanut
kalaravinnon tuotannon kestävyyttä, pikemmin päinvastoin. Tavallisimmin
viljeltävät lajit ovat petokaloja, joiden ravinnoksi kalastetaan vielä
suurempi määrä pienempiä kalalajeja.



Kuva: Abraham Storck (1644–1708) Valaanpyyntiä Rijksmuseum Amsterdam.
https://www.rijksmuseum.nl/en/collection/SK-A-4102

Japanin lihantuonti on havainnollinen esimerkki nykyaikaisesta
elintarvikekulutuksesta ja sen vaatimista maa-aloista. Perinteisessä
japanilaisessa kulttuurissa maaeläinten syönti oli kiellettyä.
Eläinproteiinia saatiin kalasta ja valaanlihasta. Nykyään maan elintaso on
erittäin korkea ja ruokailutottumukset länsimaistuneet, vaikka kalalla on
edelleen suuri rooli eläinproteiinin lähteenä. Maan peltoala on rajallinen
vuoristoisuuden takia. Japani toi vuonna 2000 maahan noin 2,8 miljoonaa tonnia
lihaa ja lisäksi yhteensä 600 000 tonnia kananmunia ja maitotuotteita maan
oman tuotannon lisäksi. Yhteensä japanilaisten maahantuoman eläinproteiinin
tuottamiseen tarvitaan noin 3 miljoonaa hehtaaria peltoalaa. Suomen viljelyssä
oleva peltoala on alle 2 miljoonaa hehtaaria.

Ongelmana on, että ihmisen tuottamat ekosysteemit tuottavat huomattavasti
vähemmän yhteyttävää fytomassaa kuin alkuperäiset ekosysteemit.
Poikkeuksena vain jotkin typensitojakasveja sisältävät viljelykierrot
kuivilla mailla, esimerkiksi sinimailasen ja muiden rehukasvien vuoroviljely
Kanadan preerialla voi yltää alkuperäistä preeriakasvillisuutta korkeampaan
fytomassan tuottoon. Myös jotkin pysyvät laitumet voivat olla suhteellisen
tuottavia. Pääosin pellot sijaitsevat kuitenkin alueilla, joiden alkuperäinen
metsä- tai kosteikkoekosysteemi on ollut monin verroin tuottavampi.
Biosfäärin hiilestä on siis koko ajan pienempi osa sitoutunut fytomassaan ja
suurempi osa ilmakehään. Lisäksi eroosio siirtää hiiltä maaperästä
suoraan ilmakehään.

Kokonaisuudessaan ihmisen toiminta on vähentänyt biosfäärin sisältämää
fytomassaa 35 % - 40 % maataloutta edeltävään aikaan verrattuna. Vaikka
ravintokasvien sadot seitsenkertaistuivat 1900-luvun aikana, oli ihmisen
aiheuttama fytomassan nettovähennys kuluneellakin vuosisadalla 15 % koko
biosfäärin fytomassasta. Tämä on ilmastonmuutoksen perussyy fossiilisten
polttoaineiden ilmakehään vapauttaman hiilen ohella. Koska eri
ekosysteemeissä vallitsevat kasvilajit ovat sopeutuneet yhteyttämään
optimaalisella teholla erilaisissa lämpötila-, valaistus- ja kosteusoloissa,
ei hiilidioksidin määrä ilmakehässä suoraviivaisesti lisää ekosysteemien
perustuotantoa.

Kaskitalouden ja paimentolaisuuden vaikutus

Jo alkukantainen kaskitalous ja paimentolaisuus vähensivät käyttämiensä
kasviyhdyskuntien hiilensidontaa, joskaan vaikutukset eivät olleet lainkaan
niin dramaattisia kuin on ehkä ajateltu. Kun koskemattoman trooppisen
sademetsän hiilivaranto on noin 300 tonnia hiiltä hehtaarilla, on se
perinteisesti kaskeamalla, viljelylajikkeita istuttamalla ja puustoa
hyödyntämällä hoidetuilla peltometsäviljelmillä 150 – 250 tonnia hiiltä
hehtaarilla. Pitkällä aikavälillä perinteinen kaskitalous vähentää
biodiversiteettiä noin 20 %. Kuitenkin tällaisen maatalouden tuotto voi
tropiikissa olla melko hyvä. Itä-Afrikassa paimentolaisuuden on havaittu
voivan jopa lisätä ruohostobiomien nettotuotantoa, koska maastopalot
vähenevät laidunnetuilla alueilla. Maastopalot saattavat vapauttaa fytomassan
hiiltä kiertoon enemmän kuin laidunnus. Toisaalta paimentolaisuus on hyvin
tehoton tapa tuottaa ravintoa. Paimentolaisyhteisöt tarvitsevat jopa
neliökilometrin laidunalaa yhtä henkilöä kohden.

Suomalaista lukijaa eniten kiinnostava, ajankohtaisiin keskusteluihin
kytkeytyvä kirjan osuus on metsien hiilensidonta ja puubiomassojen korjuun
vaikutus biosfäärin hiilen kiertoon. Suomessa on biotalousbuumin myötä
esitetty, että puunkorjuun voimakas lisääminen tehostaa metsien
hiilensidontaa ja näin edistää ilmastonmuutoksen hillitsemistä. Väitettä
viljelevät erityisesti metsätalouden etujärjestöt propagandassaan. Tässä
yhteydessä kuulee usein väitettävän, että kliimaksivaiheen
metsäekosysteemi ei sitoisi hiiltä, vaan ainoastaan varastoisi sitä. Smil
tyrmää nämä väitteet.

Ylivoimaisesti suurin fytomassa on luonnontilaisissa metsissä ja
luonnontilainen boreaalinen vanha metsä sitoo jatkuvasti enemmän hiiltä kuin
vapauttaa. Vanhassa metsässä hiiltä sitoutuu maanpäällisen elävän puun
ohella kuolleeseen puuhun, karikkeeseen ja maassa olevaan eloperäiseen
ainekseen. Vahan metsän pienilmastossa hajoaminen on hidasta, joten metsät
muodostavat samalla sekä hiilinielun että valtavan hiilivaraston. Kuolleen
maapuun sisältämän hiilen vapautuminen voi kestää satoja vuosia, eikä
kaikki rungon sisältämä hiili välttämättä vapaudu lainkaan, vaan
varastoituu maaperään. Talousmetsissä ei päästä samanlaisiin
hiilensidonnan ja –varastoinnin tasoihin. Trooppisten metsien suuri
hiilivaranto on sidottu pääasiassa elävään biomassaan. Biodiversiteetti on
keskeinen hiilensidontaa säätelevä tekijä ja biodiversiteetin
köyhtymisellä voi olla arvaamattomia seurauksia tästä näkökulmasta. Usein
biodiversiteettikato ja ilmastonmuutos on nähty toisistaan erillisinä
ympäristöongelmina tai korkeintaan on ajateltu ilmastonmuutoksen uhkaavan
napa-alueiden biodiversiteettiä. Biodiversiteetillä voi kuitenkin olla
yllättävän suuri merkitys ekosysteemien fytomassojen tuotannon jatkuvuudelle
muuttuvissa olosuhteissa.



Kuva: A.W. Ericson: Punapuiden kaatoa Humboldt County, Kalifornia n. 1915,
Ericson Collection, Humboldt State University Library.

Smil pitää yhtenä tärkeimmistä ilmastonmuutoksen hillitsemisen keinoista
metsien suojelua. Köyhien maiden tulisi saada laittomat hakkuut kuriin,
vähentää polttopuun kysyntää tarjoamalla väestöilleen energiatehokkaita
liesiä ja istuttaa puuplantaaseja sellaisille alueille, joilla luonnonmetsiä
ei enää ole eivätkä ne uudistu. Kehittyneiden maiden tulisi lisätä
huomattavasti laajojen metsäalueiden suojelua kaikelta puunkorjuulta
esimerkiksi perustamalla uusia metsäisiä kansallispuistoja.

23,5 % maapallon metsistä kuuluu uusimman tutkimuksen mukaan parhaiten
säilyneiden metsämaisemakokonaisuuksien joukkoon. Parhaiten säilyneeksi
arvioituun ryhmään hyväksyttiin yhteensä 66 metsäaluetta 149 maasta,
pääosin trooppisia, subtrooppisia ja boreaalisia metsiä. Nämä metsät olisi
syytä suojella puunkorjuulta pysyviksi hiilivarastoiksi. Tällä hetkellä
näistä metsistä on suojeltu alle 10 %. Tässä kohden on todettava, että
Suomen osallistuminen metsien suojeluun on hävettävän heikkoa. Viranomaisten
esittämät suurehkot Suomen metsien suojeluprosentit koostuvat pääosin jouto-
ja kitumaista sekä avosoista, vaikka tärkeintä olisi suojella tuottavaa
metsämaata: boreaalisella vyöhykkeellä lehtoja, ravinteikkaimpia
kangasmetsätyyppejä ja reheviä korpia.

Metsien käytössä tulisi nykyistä paljon huomattavasti laajempien
suojelualueiden lisäksi tähdätä siihen, että puun käyttöä rajoitetaan
pitkäikäisiin tuotteisiin. Pakkauskartongin ja paperin käyttöä tulisi
globaalisti vähentää ja kierrätystä tehostaa. Metsittäminen on lisäksi
tärkeä keino puunkäytön kestävyyden turvaamiseksi etenkin tropiikissa.
Vaikka Smil korostaa luonnonmetsien suojelun tärkeyttä, hän kritisoi
joidenkin kollegoidensa jyrkkiä ja yksinkertaistavia jaotteluita luontaisiin ja
antropogeenisiin eli ihmisen tuottamiin ympäristöihin. Esimerkiksi monet
kaupungit ovat varsin puustoisia ja huomiota voisi kiinnittää myös
rakennettujen alueiden yhteyttävän biomassan lisäämiseen. Hiilen
varastoijana ja sitojana sekä muiden säätelypalvelujen tuottajina kaupunkien
puistometsät voivat olla yhtä hyviä kuin monet muutkin ihmisvaikutteiset
puustoiset biomit. Tästä soisi käytävän nykyistä enemmän keskustelua
myös Suomessa, jossa suositaan varsin vähäpuustoisia julkisia tiloja.
Esimerkiksi puistot ja hautausmaat voisivat olla paljon nykyistä
metsämäisempiä jo viihtyvyyssyistäkin.

Biopolttoaineiden turmiollisuus

Toinen keskeinen kysymys on maatalousmaan kysynnän pysyttäminen nykyisellä
tasolla väestön kasvaessa. Fossiilisten polttoaineiden korvaamisen
biopolttoaineilla Smil tyrmää täysin. Kirjoittaja pitää erityisesti
nestemäisten biopolttoaineiden tuotantoa sekä ympäristöllisesti,
taloudellisesti että teknisesti järjettömänä ja erittäin
lyhytnäköisenä. Biopolttoaineiden tuotannon taustalla on pyrkimys
mahdollistaa jatkossakin maapallon rikkaimpien väestönosien elämäntapoja,
jotka eivät luonnonvarojen ehtyessä yksinkertaisesti voi säilyä ennallaan.
Samalla vaikutukset biosfääriin voivat olla tuhoisia.

Maapallon väestön on arvioitu kasvavan noin yhdeksään miljardiin ja Smil
arvioi, että 25 % on ehdoton enimmäismäärä, jonka peltoala voi kasvaa ilman
valtavia ongelmia. Parasta olisi, jos ihmisen käyttämien fytomassojen
viljelyyn käytettävä maa-ala saataisiin pysytettyä nykyisellä tasolla.
Nämä ovat suuria haasteita, jos tavoitteena on samalla turvata koko
väestölle monipuolinen, kohtuullisen määrän eläinproteiineja sisältävä
ruokavalio. Rikkaissa maissa väestöt ovat tottuneet terveyden kannalta
perusteettoman runsaaseen karjataloustuotteiden käyttöön, kun taas Saharan
eteläpuolisessa Afrikassa eläinproteiinien käytön kasvattamiselle olisi
tarvetta.

Vaikka joissain osissa kehittynyttä maailmaa hehtaarisadot alkavat olla jo niin
suuret, että niiden lisääminen ei ole käytettävissä olevin keinoin
mahdollista, on maailmassa silti edelleen paljon vajaatuottoisia peltoja.
Erityinen murheenkryyni on Saharan eteläpuolinen Afrikka: vehnäsadot olivat
maanosassa vain 25 % maailman keskisadosta ja maissisadotkin vain 65 % maailman
keskisadosta. Ongelmia on kuitenkin myös kehittyneissä maissa. Smil arvioi,
että Englannin vehnäsatoja olisi mahdollista nostaa tonnilla hehtaarilta
paremmilla viljelymenetelmillä. Smil ei selvästikään usko nykykonseptin
mukaiseen, torjunta-aineettomaan luomutuotantoon maapallon väestön
ruokkimisessa ja fytomassan tuotannon turvaamisessa. Sen sijaan hän suosittelee
permakulttuuriin liittyviä ratkaisuja, kuten ravinteiden tehokasta
kierrätystä ja vuoroviljelytekniikoita yhdistettynä parhaiden lajikkeiden ja
maatalouskemikaalien sekä keinolannoitteiden käyttöön. Kirjoittaja
suosittelee tutkimukseen panostamista varsin haasteellisissakin
kasvinjalostuksellisissa kysymyksissä, kuten typpeä sitovien viljakasvien
kehitystyössä.

Suunnaton viljelysmaan säästö saataisiin aikaiseksi jo sillä, että
ruokahävikistä päästäisiin eroon. 20 – 40 % maailmassa tuotetusta ruoasta
päätyy vatsan sijasta roskiin. Kehitysmaissa ruokahävikkiä tapahtuu eniten
tuotantoketjun alkupäässä puutteellisten varastointiratkaisujen takia,
rikkaissa maissa vähittäiskauppa, kotitaloudet, ravintolat ja laitoskeittiöt
heittävät ruokaa surutta pois. Suuri osa poisheitetystä ravinnosta on paljon
tuotantopanoksia vaatinutta lihaa tai romahtamassa olevista vesiekosysteemeistä
pyydettyä kalaa.

Hiiltä sitovan yhteyttävän fytomassan määrä on ihmiskunnan
kohtalonkysymys, eikä sen tulevaisuutta ole helppo arvioida. Fytomassan
tuotantoon muuttuvissa lämpö-, tuuli- ja sadeoloissa vaikuttavat ekosysteemien
sopeutumiskyky. Tähän taas vaikuttaa ratkaisevasti biodiversiteetti.
Monilajisemmat ekosysteemit ovat sopeutumiskykyisempiä. Haloseenin
alkupuoliskolla kasvanut metsäala ja sitä kautta fytomassan määrä alkoi
laskea maanviljelyn ja metsien hakkuun myötä noin viisituhatta vuotta sitten.
Metsien hävittämisen vauhti kiihtyi ennennäkemättömäksi vasta 1900-luvun
puolivälissä.

On epävarmaa, mitä tuleman pitää, koska ymmärryksemme
nettoperustuottavuudesta lämpimämmässä ja enemmän hiilidioksidia
ilmakehässä sisältävästä maailmasta on yhdistelmä luottavaisia
päätelmiä ja epätyydyttäviä spekulaatioita.

Smil listaa kirjansa lopussa keinoja, joilla kaikkein pahimmat kasvavaan
fytomassan kulutukseen ja siitä seuraaviin ongelmiin liittyvät skenaariot
voivat olla vältettävissä. Viimeinen niistä kiteyttää sen, mistä lopulta
on kyse:

Niin epärealistiselta kuin se voikin vaikuttaa, järkevän luonnonvarahallinnon
pitäisi ottaa maailmanlaajuisesti huomioon jakamisen tarve, joka vähentäisi
nykyisiä valtavia kansainvälisiä ja kansallisia eriarvoisuuksia.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meidän rikkaiden maiden
asukkaiden olisi hyväksyttävä tosiasiana, että emme voi käyttää
polttoaineita ja puutuotteita entiseen tapaan, syödä lihaa joka aterialla tai
heittää huoletta roskikseen ruoantähteitä.

Smil lataa lukijan silmien eteen valtavan määrän numerotietoa. Myös tietojen
hankintametodit ja näiden virhelähteet ja epävarmuustekijät käydään
läpi. Kirja on kokonaisuudessaan hengästyttävä informaatiopaketti
luonnonvaroista ja niiden kehityksestä kiinnostuneelle. Esitystavaltaan kirja
ei kuitenkaan ole täysin onnistunut.

Viimeistelemätön kokonaisuus

Kirjan ilmeisin ongelma on viimeistelemättömyys. Suurta tietomäärää ei ole
osattu paketoida helposti luettavaksi ja sujuvasti eteneväksi kirjaksi.
Suunnaton määrä sulkeita tekee lukemisesta paikoin haasteellista. Osa
sulkeiden sisälle kirjoitetusta tekstistä on sulkeissa aivan turhaan, osa taas
koko kirjassa aivan perusteetta. Kun kirjan näkökulma on globaali ja kaikki
biomassat kattava, ei lukijaa tarvitsisi vaivata sillä tiedolla, että
Thaimaassa

[m]elkein kaikki villieläimistä otettu (usein laittomasti metsästetty) liha
päätyy (tuoreena, kuivattuna tai savustettuna) kasvien ohessa paikallisille
markkinoille, joita ei tilastoida.

Jo seuraavassa lauseessa kirjoittaja käsittelee vuotuisten riistasaaliiden
kokonaispainoja Ghanassa, tällä kertaa kuitenkin sulkeisiin päätyy
riistanlihan valmistustapojen sijasta luettelo tavallisimmista
kotieläinlajeista, joiden lihantuotantoon korjattua riistamäärää verrataan.
Lukija varmaan muutenkin olisi arvannut, että nämä lajit Ghanassa ovat nauta
sika, vuohi ja siipikarjaeläimet tai että Thaimaassa liha on tapana myydä
joko tuoreena tai jollain tapaa kypsennettynä. Hyppely globaalilta makrotasolta
usein sulkeissa esitettyihin detaljeihin ja itsestäänselvyyksiin tekee etenkin
kirjan alkuosan luvuista epäjohdonmukaista ja rasittavaa lukea. Ongelma
korjaantuu loppua kohden ja kirjan viimeiset luvut ovatkin jo
miellyttävämpää luettavaa.

Toinen toistuva ongelma on mittayksiköiden vaihtaminen lennossa. Hyvin suuret
luvut ovat maallikolle muutenkin vaikeita hahmottaa ja kun lyhyen
tekstinpätkän aikana puhutaan vuoron neliökilometreistä, hehtaareista ja
megahehtaareista, ei tehtävä ainakaan helpotu. Paljon suuria lukuja ja niihin
liittyviä kehityslinjoja sisältävän tekstin luettavuus hyötyisi diagrammien
käytöstä. Diagrammiesityksiä ei ole kirjassa lainkaan ja taulukkomuodossa
esitettyä tietoakin hyvin vähän. Vähäinen kuvitus sisältää suttuisia
ilmakuvia ja otteita vanhoista kuvituskuvista. Nämä eivät ole erityisen
informatiivisia. Lukijaa ei lohduta tieto, että paremman kuvan voi ladata
netistä. Kuvat olisi voinut jättää pois ja korvata tekstissä esitettyä
numerotietoa havainnollistavilla kuvioilla.

Osasyy kirjan kehnoon luettavuuteen lienee suomennoksessa. Ainakin pahimmat
kielikukkaset ovat suomentajan aikaansaannosta: luuviulubudjetti tai olla
vaiheessa eivät ole tiedettä popularisoivaan tekstiin sopivia ilmaisuja.
Viljaa kylvetään, ei istuteta. Selviömäisehkö ei ole suomea ensinkään.
Muodollisista puutteistaan huolimatta voin suositella kirjaa jokaiselle, joka
kaipaa kokonaisvaltaista makrotason tietopakettia ihmiskunnan perustavimmasta,
viljelemisen ja varjelemisen kysymyksestä.  

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/