[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rahvaan todellisista lukuvalinnoista kumpuvaa kirjallistumisen ja lukemisen historiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Pikkanen <ilona.pikkanen at uta.fi> FT, Tampereen yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Luukkanen, Tarja-Liisa: Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja
lukeva yhteisö Karstulassa 1861–1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016.
616 sivua.


Rahvaan todellisista lukuvalinnoista kumpuvaa kirjallistumisen ja lukemisen
historiaa
---------------------------------------------------------

Tarja-Liisa Luukkanen on tehnyt valtavan perustutkimustyön ja laatinut
616-sivuisen monografian keskisuomalaisen maaseutukunnan Karstulan kirjaston
kokoelmasta ja rahvaan lukuvalinnoista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Teoksen
kiistattomat, kirja- ja lukemishistoriallisesti uraauurtavat ansiot liittyvät
nimenomaan paikallisia lukuvalintoja kuvaaviin aineistoihin ja konkreettisiin,
lukutaitoisuuteen liittyviin kysymyksiin. 

 

Tarja-Liisa Luukkasen teos on enemmän kuin yhden kunnallisen kirjaston
historiaa; se on paikallishistoriaa, lukemisen sosiaali- ja taloushistoriaa ja
samalla sääty-yhteiskunnan historiaa ”from below”. Laajempi kirjallisen
kulttuurin historia pääsee mukaan välähdyksinä silloin, kun Karstulassa
tarjolla ollutta kirjallisuutta verrataan aikakauden muiden tunnettujen
suomalaisten paikalliskirjastojen kokoelmiin.

Karstulan kirjaston perustaminen ajoittui Krimin sodasta alkaneeseen, Suomen
ruhtinaskunnan ensimmäiseen laajaan kirjastonperustamisaaltoon, ja kirjasto
toimi vilkkaasti aina 1890-luvun alkuun, jonka jälkeen sen toiminta alkoi
taantua. Vuosilta 1884–1893 on säilynyt sekä lainaajaluettelo sekä
kirjastoluettelo, joiden paikoin viitteellisen informaation tulkinta on
kuitenkin vaatinut sinnikästä kirjasto- ja arkistotyötä. Lopputuloksena
Luukkanen on pystynyt rekonstruoimaan Karstulan kirjastoluettelon kyseisten
vuosien ajalta (liite 1) sekä selvittänyt yksittäisten teoksien
lainausmäärät (liite 3) ja niiden lainaajat mahdollisuuksien mukaan. Pääosa
tutkimuksen luvuista avaa näitä liitteitä lukijalle.

Luukkanen kertoo kirjaston lainaustietojen avulla tarinan lukutaitoon
liittyvästä muutoksesta kirkollisesta, toisteisesta lukutaidosta kohti
nykyaikaista, ekstensiivistä lukemista, jota hän luonnehtii modernin
kansalaisuuden peruspilariksi. Karstulassa selviä piirteitä tästä
muutoksesta (ja sen vastustamisesta) voidaan havaita tarkastelujakson aikana.
Samalla tarjolla on tiukan paikallista mutta samalla ylirajaista ja monilajista
näkökulmaa fennomaaniseen julkisuudenhallintaprojektiin ja sen onnistumiseen.

Maailmankuvasta, lukemisen teorioista ja lukutaitoisuudesta

Yllä mainittujen tutkimustehtävien lisäksi tekijä on kiinnostunut rahvaan
“tietoisuuden muuttumisen selvittämisestä” (s. 41). Tällä hivenen
epäonnisella käsitevalinnalla, joka tosin lähestulkoon katoaa sanastosta
johdannon jälkeen, viitataan rahvaan (kollektiivisessa) maailmankuvassa
ekstensiivisen lukemisen kautta tapahtuviin oletettuihin muutoksiin ja yleiseen
tietotason nousemiseen. Onkin varmasti totta, kuten Luukkanen kirjoittaa, että
“maallista kirjallisuutta kansankirjastoista lainanneen ja lukeneen kansanosan
tietotaso nousi ja lukutaito kehittyi. Jos herätysväki ei lukenut maallista
kirjallisuutta vaan keskittyi hengelliseen lukemiseen tai ei lukenut lainkaan,
tätä sivistyksellistä nousua ei paikallisesti siis tapahtunut herätysväen
parissa” (s. 61). Tämä onkin jotakuinkin se, mitä lukemisen vaikutuksesta
yksilötasolla näillä lähteillä voidaan sanoa: lukutaito varmasti kehittyi
ja vaikkapa maailmanhistoriaa koskevan tietämyksen määrä kasvoi. Luukkanen
nimittäin korostaa koulutuksen merkitystä pelkän lukutaidon hankkimisen
rinnalla:

“On siis huomattava, että lukutaidon ja kirjallisuuden lukemisen tuottamasta
kriittisyyden ja ajattelun abstraktiuden lisääntymisestä puhuttaessa on
puhuttu koulutetun väen näkökulmasta siitä, mitä tosiasiassa koulutus, sen
mukanaan kantama kulttuuri ja tottumus lukemiseen tuottavat” (s. 44–45).

Laajempi näkökulma lukemiseen ja sen kontekstiin kumpuaa tutkimukseen
omaksutusta  ‘ideologisesta lukutaitotulkinnasta’  (Street et al.) joka
romuttaa myyttiä lukutaidon yleismaailmallisesta siunauksellisuudesta
(‘autonomiset lukutaitotulkinnat’); siitä että nimenomaan lukutaito toisi
aina mukanaan edistystä ja positiivista muutosta. Lukutaitoa
‘ideologisista’ lähtökohdista tutkivat korostavat kontekstointia,
paikallisten olosuhteiden huomioimista (eli siis normaalia kriittistä
tutkimusotetta). Kansan lukuvalinnat tuntuvat kuitenkin yllättäneen tekijän;
hän pohtii useissa kohdin lainaustilastojen välittämää informaatiota
suhteessa yhteisön taloudellis-sosiaalis-ideologisiin piirteisiin. Miksi ei
lainattu maatalous- ja karjankasvatusoppaita; miksi raittiusliikkeen
läpäisemässä kunnassa ei luettu raittiuskirjallisuutta (paitsi tällaiseksi
määriteltyä Holbergia)? Toisin sanoen: miksi kirjaston kokoelmasta
käytettiin vain osaa? Miksi kirjallisuudella ei näyttänyt olevan roolia
tällaisen nykyhetkeä koskevan tiedon ja ymmärryksen lisäämisessä?

Osittaisia vastausta näihin hivenen auki jääviin pohdintoihin on mahdollista
etsiä mainituista (lukemiseen liittyvistä) kriittisistä ja kontekstoivista
huomioista. Ehkä tapa jolla kirjastoa käytettiin (josta meillä ei siis
varsinaisten lainaustilastojen lisäksi ole lähteitä) tai se tiedontarve johon
kirjallisuudesta haettiin vastauksia poikkeaa paljonkin meidän koulutetuista
ennakko-oletuksistamme. Luukkasen tutkimus osoittaa, ettei pelkkien
lainaustietojen perusteella voida sanoa, oliko jokin ideologia, teknologinen
uudistus tai tiedon osa-alue paikallisesti merkityksellinen. Kirjaston
teosvalikoima materiaalisine ominaisuuksineen (esim. tekijän pohdinnat
kirjasintyypin vaikutuksesta) tarjosi välineitä tietynlaisen tiedontarpeen
tyydyttämiseen ja sitä käytettiin 1880-luvun kontekstissa valikoivasti. Emme
kuitenkaan ainakaan Karstulan osalta tiedä, missä määrin lukemisvalinnat
kumpusivat kirjastonkäyttäjien sosiaalisesta maailmasta, ja missä määrin
heidän lainauksiaan määriteltiin kirjastonhoitajien puolelta.



Kuva: Kyläkirjaston Kuvalehti 1887.

Karstulassa moderni lukutaito oli marginaalinen ilmiö: Luukkasen laskelmien
mukaan vain noin 3–4 % kunnan väestöstä luki kirjallisuutta
ekstensiivisesti. Arvio perustuu kirjalainauksiin eli taustaoletuksena on
tällöin että kaikki modernisti lukutaitoiset käyttivät kirjastoa (ja, kuten
Luukkanen itse huomauttaa, että lainatut teokset todella luettiin). Luukkasen
paikallinen arvio modernin lukutaidon vähäisyydestä vaikuttaa perustellulta
ja vahvistaa muuta nykytutkimusta, joka on kiinnittänyt huomiota aiemman
nationalistisen tutkimuksen taipumukseen korostaa kansan varhaisia kirjallisia
taitoja. Teoksessa annettu vertailuaineisto osoittaa kuitenkin samalla kuinka
hankalaa on arvioida luku- ja kirjoitustaitoisen rahvaan määrää koko maan
tasolla; tekijän huomautus suurista alueellisista vaihteluista
kirjastokokoelmien ja niiden käytön suhteen koskee varmasti myös rahvaan
kirjallisia taitoja.

Autonomisten lukutaitotulkintojen lisäksi Luukkasen määrällisiin tuloksiin
perustuva tutkimus kyseenalaistaa erityisen kirjoitus- ja lukutaitoisiin
yksilöihin kohdistuvan tutkimuksen yleistettävyyden. Lukutaidoissa oli kyse
säätyerotuksesta, jota kirkollinen kansanopetus piti yllä:

“Modernisti lukutaitoisten kansankirjoittajien tai hyvien rahvaanlukijoiden
olemassaolo 1800-luvulla ei muuta tätä sääty-yhteiskunnan rakenteellista
lukutaidon eriarvoisuutta, he vain osasivat enemmän kuin heiltä
edellytettiin” (s. 472).

Eli vaikka Luukkanen korostaa että kyseessä yhtä paikallisyhteisöä koskeva
tutkimus, muistuttaa se, että määrällisesti modernia lukutaitoa on saattanut
olla huomattavasti vähemmän kuin erityisen osaavien yksilöiden
jälkeenjääneet arkistoaineistot antavat ymmärtää.

Luetun kirjallisuuden historiaa

Tutkimuksesta noin 250 sivua omistetaan lainattujen teoksien sisällön
esittelylle (juonirakenne, henkilöhahmot, paikoin tulkinta teoksen
poliittisesta tai moraalisesta sanomasta). Luukkanen kirjoittaa:

 “Monet luettavissa olleet teokset eivät nykyään ole yleisesti tunnettuja.
Teosten sisällöllinen esittely on tarpeellista, jos halutaan ymmärtää
millaista kirjallisuutta ja millaisia aate- ja oppisisältöjä kansanihmisille
tarjottiin sekä pidettiin heille soveliaina” (s. 15).

Kirjallisuusesittelyt perustuvat pitkälti tekijän omaan lukemiseen, paikoin
kirjallisuudentutkimukseen. Hän käy läpi teosluettelon kaikki
kirjallisuustyypit uskonnollisesta kirjallisuudesta lääkintäoppaiden kautta
romaaneihin, nuorisokirjallisuuteen ja runouteen. Ei siis ihme, ettei kaikkien
kirjallisuustyyppien tai esiteltyjen teoksien osalta ole aina ehditty perehtyä
kaikkein uusimpaan tutkimukseen. Tämä ei kuitenkaan ole tämän tutkimuksen
kannalta ongelma: teoksien pintatason juonirakenteen tai perusteesien esittely
riittää hyvin Luukkasen kirja- ja kirjastohistoriallisille
tutkimuskysymyksille. 

Kirjallisuusesittelyt on ryhmitelty teostyypeittäin (uskonnollinen
kirjallisuus; maantiede, kaukomaat ja vieraat kulttuurit; lakitekstit ja
-oppaat; muita tietoteoksia ja oppaita; lasten- ja nuortenkirjallisuus;
raittiuskirjat ja raittiusaate; laulukirjat ja virret; suomalaiset romaanit,
runot ja novellit; käännöskirjallisuus) mikä tarkoittaa, että tutkimuksessa
esitellään sekaisin suosittuja ja vain muutaman lukijan tavoittaneita teoksia.
Varsinkin jälkimmäisten osalta pohdin muutamassa kohdin, onko yksittäisten
teoksien referoiminen todella tarpeen, kun teos ei kuitenkaan
paikallisyhteisössä puhutellut lainaajakuntaa, emmekä tiedä, oliko
lainaamattomuuden syynä teoksen sisältö vai jokin muu tekijä. Esittely
teostyypeittäin tarkoittaa luonnollisesti myös sitä, että tekijä on
joutunut tekemään ratkaisuja jotka vaikuttavat voimakkaasti tuloksiin (Onko
Lutherista kertova historiallinen romaani uskonnollista kirjallisuutta vai
fiktiota; onko Swiftin Gulliver-mukaelma lasten- ja nuorten kirjallisuutta vai
(aikuisten) käännöskirjallisuutta?).

Kuva: Holbergs Jeppe på berget på Det Kongelige Teater i Köpenhamn, 1918.
Wikipedia.

Ainoa kohta jossa Luukkasen luokittelun voi mielestäni perustellusti
kyseenalaistaa on Ludvig Holbergin Jeppe paa berget -näytelmän (Matti
Mäkelästä) luokittelu raittiuskirjallisuuteen. Matin taipumus juopotteluun on
toki keskeinen tapahtumia liikkeellä pitävä voima, mutta teos on ennen
kaikkea humoristis-moralistinen esitys sosiaalisten ambitioiden vaaroista (esim.
Sanomia Turusta -lehden arviossa 22.4.1890 Holbergin teos määriteltiin
hupinäytelmäksi jossa on selviä sosiaaliseen asemaan liittyviä painotuksia).
Holberg-suomennos oli suhteellisen suosittu 58 lainauksella tarkastelujakson
aikana. Koska se on luokiteltu raittiuskirjallisuuteen, se ei kuitenkaan näy
sivun 397 käännöskirjallisuus-taulukossa, jossa se olisi noussut
lainausmäärissä kakkossijalle.

Määrällisiä tuloksia

Kirjastossa oli yhteensä 468 teosta, mikä on Luukkasen mukaan suhteellisen
paljon tuon aikakauden kansankirjastolle (ja edelleen suhteellistaen: jokaisella
tämän arvion lukijalla on kotikirjahyllyissään ainakin tämä määrä
niteitä). Kokoelmasta tehtiin vuonna 1884 yhteensä 1256 lainausta. Mutta mikä
on sitten vastaus otsikkotason kysymykseen; “(m)itä maalaiskansa luki?”
Luukkasen tarjoamien tietojen perusteella kirjallisuudesta haettiin vahvistusta
uskonnolliselle maailmankuvalle (Karstulan kirjasto leimallisesti
“Luther-kirjastona”), tietynlaista tietoa (erityisesti mieslainaajien
mieleen olleet lakioppaat), viihdykettä (fiktiivinen kirjallisuus, erityisesti
käännösromaanit) ja näiden välimuotoa (kuvitetut maailmanhistoriat kuten
suosittu Georg Weberin Yleinen ihmiskunnan historia). Absoluuttisten
lainausmäärien perusteella (s. 429) 17 suosituimmat teoksen joukkoon mahtuu 12
uskonnollista (kärjessä Lutherin Kirkkopostilla,jota lainattiin
tarkastelukautena 576 kertaa) ja vain viisi maallista nimekettä (mm. Eero
Salmelaisen Suomen kansan satuja ja tarinoita; Jacques-Henri Bernardin de
Saint-Pierren Paul ja Wirginia ja Ruotsin valtakunnan laki).

Luukkanen toteaa teoksensa johdannossa, ettei vastaavaa tutkimusta ole tehty
aiemmin (s. 13): kirjahistoria on keskittynyt kirjojen omistamiseen ja
kirjastohistoria kokoelmien tutkimukseen. Näin varmasti onkin Suomen osalta,
mutta lukija jää pohtimaan kommentin pitävyyttä kansainvälisesti,
erityisesti koska kansainvälistä kirjastoihin liittyvää tutkimusta ei
tutkimuksessa esitellä lainkaan. Vaikka säilyneet lainausluettelot ovatkin
ilmeisen harvinaisia kaikkialla (ks. esim. K. A. Manleyn selvitystyö teoksessa
Books, Borrowers and Shareholders in Scotland: Subscription Libraries in
Scotland before 1825(2012)), tehdään Luukkasen tutkimusintressejä sivuavaa
tutkimusta kuitenkin runsaasti. Esimerkiksi Mark Towsey esittelee artikkelissaan
Book Use and Sociability in Lost Libraries of the Eighteenth Century: Towards a
Union Catalogue (joka tosin on ilmeisesti ilmestynyt nyt arvioitavana olevan
teoksen jälkeen) skotlantilaisen Wigtownin kaupungin varhaisen lainausluettelon
tietoja.[1] Paikallisten portinvartijoiden työhön olisi löytynyt kiinnostavaa
vertailuaineistoa myös esimerkiksi John C. Crawfordin artikkelista ‘The high
state of culture to which  this part of the country has attained’: Libraries,
Reading, and Society in Paisley, 1760–1830[2], vaikka se käsitteleekin
selvästi varhaisempaa aikakautta ja pääasiassa maksullisia kirjastoja.

Crawford kirjoittaa myös kysynnästä ja tarjonnan kohtaamisesta (lainaus
aikalaislähteestä):

‘(I)t is a frequent complaint among the subscribers to Circulating Libraries,
that they are disappointed of having the books they want’.[3] 



Tämä on tärkeä kommentti Luukkasen tarjoaman tilastollisen tiedon osalta,
joka ei ota huomioon yksittäisen teoksen nidemääriä kirjastossa eli
tarjonnan kysyntää ohjaavaa vaikutusta: tiettyjä Lutherin teoksia oli
tarjolla 12 kappaletta (esim. jo mainittua Kirkkopostillaa), kun taas
esimerkiksi suosittuja historiallisia romaaneja G. H. Mellinin Paavo Nissistä
(Porstuakirjastot, Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto) kaksi
kappaletta ja B. S. Ingemanin Waldemar Seieria yksi kappale. Miltä
lainaustilastot näyttäisivät, jos Lutheria ja maallista kirjallisuutta olisi
ollut tarjolla yhtä paljon? Vastausta tähän ei tietenkään saada, mutta
testasin Luukkasen teoksen liitteiden avulla sitä, mitä tapahtuu kun
yksittäisen nimekkeen kappalemäärä otetaan – hyvin mekaanisesti –
kymmenen vuoden jaksolla huomioon teoksen kysyntää tarkasteltaessa.
Uskonnollinen kirjallisuus on edelleen selvästi suosituinta (Lutherin
Hengellinen virvoittaja jota lainattiin keskimäärin 8,7 kertaa / vuosi / nide)
mutta kymmenen suosituimman teoksen joukkoon nousevat esimerkiksi mainitut
Waldemar Seier (5,1 lainauskertaa / vuosi / nide) ja Paavo Nissinen (3,9
lainauskertaa / vuosi / nide). On siis mahdollista, että teoksien saatavuus
saattoi vaikuttaa suoraan kysyntään ja näin moninkertaistaa Karstulan
kirjaston ”luterilaisuuden”. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että
kiinnostava kirjallisuushistoriallinen ja kulttuuriseen muistiin liittyvä
huomio on myös se, että paikallistasolla historiakuvan ainekset esimerkiksi
Suomen sodan (1808–09) osalta haettiin Ruotsissa kirjallisen uransa tehneet
Mellinin romaanista enemmin kuin Runebergin Vänrikki Ståhlin tarinoista.



Tutkimus argumentoi siis pitkälti lainausluettelon perusteella saatujen
määrällisten tietojen perusteella (absoluuttiset lainaustiedot). Tämän
johdosta lukija olisi kuitenkin odottanut systemaattisempaa otetta muutamissa
määrällisyyteen liittyvissä seikoissa. Esimerkiksi kunkin kirjallisuustyypin
esittelyn yhteydessä olisi ollut hyödyllistä mainita kyseisen ryhmän
lukumääräinen ja prosentuaalinen koko suhteessa kirjaston
kokonaisnidemäärään, erityisesti koska lukijan on hyvin vaikea (jos ei
mahdoton) selvittää itse suhdelukuja annettujen tietojen perusteella. Nyt
tieto jää epämääräiselle “Kirjastossa oli niukalti
raittiuskirjallisuutta” -tasolle. Muutaman teostyypin osalta saamme sittemmin
lisätietoa:

“Vuonna 1894 Karstulan kirjastossa oli 468 lainattavaa nimekettä, joista
uskonnollista kirjallisuutta oli 171 kappaletta (37 %) ja romaaneja 45
kappaletta, mikä oli vain vajaat 10 % kirjaston kaikista lainattavissa olleista
teoksista” (s. 383)

lisäksi loppuluvussa kerrotaan että vuosina 1884–1893 Luther-teoksia oli 61
kpl eli 16 % kaikista lainattavissa olleista nimekkeistä (s. 458).

Näistä osin täydentävistä ja osin kriittisistä huomioista huolimatta on
korostettava, että Luukkasen tekemä työ on arvokasta, valaisevaa ja uusia
tutkimusasetelmia avaavaa perustutkimusta rahvaan todellisista lukuvalinnoista.
Huomiota kannattaa kiinnittää myös siihen, että Karstulan kirjastoa
kontekstoivissa luvuissa Luukkanen tekee ansiokasta kirjastohistoriallista
perustutkimusta:

“Koskisen keräämistä tiedoista ja käytettävissä olevista vuoden 1875
läänikohtaisista väestötiedoista olenkin laskenut suuntaa-antavat
tunnusluvut, jotka kertovat kuntien kirjastoverkon kattavuudesta suhteessa eri
läänien väestömääriin 1870-luvun puolivälissä” (s. 147).

Tekijä mainitsee johdannossa myös lukemisen sosiaalisiin rajoitteisiin ja
vaikutuksiin liittyviä tutkimustehtäviä: oliko luettu kirjallisuus
sosiaalisesti jakaantunutta, ja missä määrin lukemisessa ja kirjavalinnoissa
näkyi maaseutuväestön sosiaalinen kerrostuneisuus? Missä määrin kirjasto
pystyi, jos pystyi, lukemisen osalta tasoittamaan sosiaalisen aseman eroja tai
tuottamaan kulttuurista yhtenäisyyttä? (s. 32–33). Tutkimuksellinen jännite
näiden kysymyksien osalta katoaa kuitenkin melkein heti:

“Monen ahkeran kirjalainaajan kohdalla on jouduttu toteamaan, että tämä
henkilö lainasi nämä teokset ilman, että tietäisimme hänen ikänsä tai
sosiaalisen asemansa” (s. 35).

Toisaalta teoksen loppupuolella esitellään tarkemmin vuoden 1884 kymmenen
ahkerinta nais- ja mieslainaajaa (s. 412–430), ja tämän suppean otoksen
avulla voidaan sanoa jotain lainaajakunnan sisäisistä eroista. Ekstensiivinen
lukutaito näyttäytyy nimenomaan sukupolviominaisuutena, esimerkki
naislukijoiden ryhmästä:

“(k)ahdeksan paikallista … nuorta tai nuorehkoa naista puolestaan edustivat
naislainaajien joukossa uuden nuoren sukupolven lukutapaa: lukemisen
suuntautumista maalliseen kirjallisuuteen, kuten romaaneihin ja
yleissivistäviin teoksiin” (s. 420).



Kuva: Lukutupa -lehden logo 1901.

Viimeistelystä ja toimitustyöstä

Luukkanen esittää tärkeitä kysymyksiä ja tekee teräviä huomioita, mutta
argumentointi olisi hyötynyt siitä, että analyyttiset osat tekstistä olisi
käyty vielä kerran huolella läpi. Tekstissä on vaikeaselkoisia lauseita
(esim. s. 148: “Tämä prosessi, kirjastoliike suomenkielisen kansan, sen
aktiivisten toimijoiden, omaehtoisesti toteuttamana ja kustantamana
sivistysprojektina, on se kansallinen viitekehys, johon Karstulan kirjastokin
kuuluu.”) ja huolimattomia rinnastuksia. Lisäksi olisi toivottavaa, että
jokaisella tiedekirjallakin olisi kustannustoimittaja, joka lukisi tekstin
kerran läpi. Näin olisi voitu päästä eroon muutamista tuplalauseista (esim.
s. 177 ja s. 254) ja seuraavista lukijaa hämmentävistä kohdista: “Arndtin
Totisesta kristillisyydestä -teoksen eri osa lainattiin ainakin 157 kertaa
pääosan lainaajista (98) ollessa miehiä.” (s. 198); vrt. s. 280 jossa
Johann Arndtin esitellään ikään kuin uutena tuttavuutena ja lainamäärä
muuttuu hieman: “Samaan aikaan Wareliuksen teoksen 39 lainauksen kanssa
Karstulan kirjastosta lainattiin 156 kertaa esimerkiksi Johann Arndtin
(1555–1621) esitieteellisen ajan hartauskirjaa Totisesta
kristillisyydestä…” sekä vastaava kohta s. 130:

“Karstulassa vielä vuonna 1882 alle 4 % kouluikäisistä lapsista kävi
kansakoulua. Karstulan lasten enemmistön muodollinen kouluttaja oli yhä
seurakunnallinen kiertokoulu … Kansakoulu tavoitti vain lapset ja heistäkin
vain pienen osan; vuonna 1878 toimintansa aloittaneeseen kansakouluun
kirjoittautui 74 lasta, 39 poikaa ja 35 tyttöä. Kiertokoulun merkitys
kansanopetuksessa oli jatkuvasti suuri, sillä vuonna 1882 Karstulan
kansakouluikäisistä lapsista koulua kävi vain alle 3,9 %.”

Yhteenveto

Tarja-Liisa Luukkasen Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja
lukeva yhteisö Karstulassa 1861–1918on ajoittaisesta epätasaisuudestaan
huolimatta raikas ja oivaltava, humanististen tieteiden oppirajoja
pelkäämätön paikallista kirjallistumista, lukutaitoisuutta ja
sääty-yhteiskunnan viimeisten vuosikymmenien muutoksia selvittävä tutkimus.
Lisäksi Luukkasen avaama valtava materiaalia tarjoaa ideoita jatkotutkimukselle
(mm. huomio kansakoulunopettajien oman kirjaston säätyrajaa vahvistavasta
vaikutuksesta paikallistasolla) ja sitä voi käyttää erinomaisena
tapaustutkimuksena kun tutkitaan esimerkiksi kansalliskirjallisuusprojektin
hidasta tihkumista paikallistasolle.

Kirjahistoriaa ja lukemisen (ja kirjoittamisen) historiaa ei voi jatkossa
Suomessa tehdä ottamatta Luukkasen tutkimusta huomioon. Samalla kuitenkin
pitää huomioida Luukkasen painava varoitus: kukin paikalliskirjasto heijastaa
nimenomaan paikallisia olosuhteita. Karstulan kirjaston kokoelman ja
lainaustietojen perusteella ei voi tehdä yleistyksiä kirjallisuuden
lukemisesta tai eniten luetuista kirjallisuustyypeistä/teoksista rahvaan
parissa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Mitä maalaiskansa luki?osoittaa
myös, kuinka ongelmallisia ovat lukutaidon vaikutuksesta esitetyt yleistykset,
jotka on tehty ilman lukijoiden tosiasiallisten lukuvalintojen tai lukijoiden
paikallisyhteisön tuntemusta.

[1] Ks. esim. taulukko s. 426: Books borrowed from the Wigtown Subscription
Library, 1796-1799 (works borrowed 10 times or more). Towseyn artikkeli on
ilmestynyt teoksessa Lost Books: Reconstructing the Print World of
Pre-Industrial Europe. Eds. Flavia Bruni & Andrew Pettegree. Brill, 2016.

[2] Library & Information History, Vol. 30 No. 3, August 2014, 172–94.

[3] Crawford 2014: 182.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/