Agricolan kirja-arvostelut: Muhkea elämäkerta aikansa mahtivaikuttajasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lehtinen, Lasse: Tanner Itsenäisen Suomen mies. Otava, 2017. 880 sivua.


Muhkea elämäkerta aikansa mahtivaikuttajasta
---------------------------------------------------------

Vaikka Lasse Lehtisen Väinö Tanner -elämäkerta kantaa päähenkilönsä
nimeä, se kertoo myös suomalaisesta sisä- ja ulkopolitiikasta 1910-luvusta
1960-luvulle. Vuosikymmeniin mahtuu kolme sotaa, sotasyyllisyysoikeudenkäynti
ja Kekkosen presidenttikauden alkupuoli. Väinö Tanner oli monessa mukana, ja
hänen elämänsä on hyvä esimerkki luokkaretkestä eli siitä, miten Suomessa
on noustu omilla ansioilla (ja ajan virtaukset oivaltaen) köyhästä kodista
näkyviin johtoasemiin.

 

Aivan ensiksi on todettava, että nyt käsillä oleva Lasse Lehtisen kirjoittama
Väinö Tannerin(1881-1966) elämäkerta kuuluu syksyn jykevimpiin teoksiin.
Ainakin mitä kokoon tulee: sivuja on miltei 900, ja käsiteltävä ajanjakso
yltää yhdeksälle vuosikymmenelle. Toiseksi lienee syytä yhtyä maan
kokeneimpiin poliittisiin toimittajiin kuuluvan Unto Hämäläisen arvioon:
tämän kirjan jälkeen Suomen nykyinen sisä- ja ulkopolitiikka tuntuu
harmittomalta hissuttelulta.

Kirjan kokoa ei kannata kavahtaa, sillä Lehtisen tyyli on vauhdikasta ja
luistavaa. Ja kirjan ääressä alkaa näyttää, että ainakin Väinö Tannerin
ja Otto Ville Kuusisen sekä toisaalta Tannerin ja Urho Kekkosen suhteet olivat
sellaiset, ettei nykyisin moisesta vihanpidosta uskalleta edes uneksia.



Kuva: Väinö Tannerin äiti Maria ja isä Gustaf kotonaan Helsingissä
luultavasti 1800-1900-lukujen taitteessa., 1895-1905?, Työväen Arkisto.

Punaisten ja valkoisten välissä

Väinö Thomasson syntyi työläisperheeseen 1881. Isä oli Helsinkiin
muutettuaan tehnyt rengin ja apumiehen töitä ja mennyt sitten töihin
rautateille, äiti oli palvellut tupakkatehtailijan sisäkkönä. Vaikka perhe
ei ollut varakas, Väinö sai yhteiskuntaluokkaansa nähden hyvän koulutuksen:
hänestä tuli ylioppilas juuri vuosisadan vaihtuessa. Muutamaa vuotta
aikaisemmin hän oli ottanut sukunimekseen Tanner, mistä muu perhe ei
erityisemmin ilahtunut.

Kauppaopiston priimus lähti töihin Saksaan, jossa tutustui osuuskauppa- ja
työväenliikkeisiin. Kristillinen kotikasvatus ei estänyt syttymästä
sosialismille: kirjan lopussa olevassa Väinö Tannerin julkaistujen teosten
luettelossa on monta vuosina 1906–1917 tehtyä, yhteiskunnallista
vallankumousta ja vallanjakoa käsittelevää kirjasuomennosta.



Kuva: Wiipuri-lehden toimitus. Oikealla Väinö Tanner, joka työskenteli
lehdessä vuosina 1905 – 1906, Työväen Arkisto.

Seuraavat vuodet näyttävät olleen oman uran etsintää. Nuori mies ehti
toimia Turun Vähäväkisten Osuusliikkeen hoitajana sekä
sosiaalidemokraattisten sanomalehtien toimittajana Viipurissa ja Porissa, kunnes
polku politiikkaan aukeni: hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1907. Tanneria
voisi hyvin nimittää aikansa poliittiseksi broileriksi: hän oli 26-vuotias,
silloisista kansanedustajista nuorin.

Oikeustieteelliset opinnot, jotka Väinö-poika äitinsä lukuisten kehotusten
jälkeen sai alkuun ja lopulta suoritetuksikin, eivät johtaneet asianajajan
uralle; Tanner valittiin vastaperustetun Osuusliike Elannon toimitusjohtajaksi
1915. Osuuskauppaliikkeen hajotessa kahtia syntyivät Kulutusosuuskuntien
Keskusliitto ja OTK. Molemmissa Tannerilla oli keskeinen asema.



Kuva: Väinö Tanner tiskin takana turkulaisessa Vähäväkisten
Osuusliikkeessä, joka kaupanhoitajana hän toimi vuosina 1903 - 1905. Työväen
Arkisto.

Poliittisten vastakohtien kärjistyessä ja sisällissodan syttyessä Väinö
Tanner pyrki pysyttelemään puolueettomana ja pitämään myös Elannon
ristiriitojen ulkopuolella. Tasapainoilu onnistui varsin hyvin, vaikka Tanner
pidätettiinkin keväällä 1918 kahdesti. Ensin hänet nappasivat
punakaartilaiset, jotka suivaantuivat kun Tanner arvosteli heidän tapaansa
kantaa asetta. Valkoisten mukaan taas Elanto oli muonittanut punaisia; johtaja
totesi että liikkeestä myytiin tavaraa puoluekantaan katsomatta, ja vältti
rangaistuksen. Osansa oli myös Helsingin vallanneilla ja siellä vuoden 1918
lopulle valtaa pitäneillä saksalaisilla, jotka kirjan mukaan suorastaan
yllättyivät havaitessaan, että Suomessa oli olemassa myös maltillisia
sosialisteja, heidän etunenässään tietenkin Tanner.

”Tannerin tasavallasta” sotasyyllisten penkille

Kun Tartossa käytiin rauhanneuvotteluja 1920, Väinö Tanner oli Suomen
rauhanvaltuuskunnan jäsen. Kansanedustajan ura jatkui aina vuoteen 1962 asti,
joskin hän oli välillä useita kertoja poissa eduskunnasta. Toisaalta
hänellä oli jatkuvasti muita korkeita virkoja: senaattorina jo vuoden 1917
Tokoin senaatissa, pääministerinä 1926–1927 ja ministerinä useissa eri
hallituksissa 1937–1944. Tanner, joka oli Suomen ensimmäinen
sosiaalidemokraattinen pääministeri, kantoi myöhemmin milloin
valtiovarainministerin, milloin taas ulkoministerin, kansanhuolto- tai kauppa-
ja teollisuusministerin salkkua.

Paavo Haavikko on nimittänyt sotienvälistä Suomea ”Tannerin
tasavallaksi”, niin monessa mukana tämä tarmonpesä oli. 1930-luvulla hänen
vaikutusvaltansa Suomen sisäpolitiikassa oli suurimmillaan. Samalla hän toimi
Elannon toimitusjohtajana, olihan liike pitkälti hänen oma luomuksensa, ja
osuustoiminta-aate erittäin lähellä sydäntä. Tästä tietenkin seurasi
myös runsaasti muita luottamustehtäviä sekä kotimaassa että ulkomailla –
Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtaja Tanner toimi miltei 20 vuotta.
Eikä siinäkään vielä kaikki – 1930-luvun kiihkeinä vuosina muutamat
kuumapäät kaavailivat Tanneria Suomen diktaattoriksi. Tanner ei tietenkään
lämmennyt ehdotukselle – hänet tunnettiin maltillisena keskitien kulkijana,
vaikka hän saattoi puheissaan ja kirjoituksissaan olla kiivassanainen.

Talvi- ja jatkosodan aikana Tanner kuului Suomen politiikan sisäpiiriin
presidentti Risto Rytin, ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin ja J. K. Paasikiven
ohella. Lehtisen mukaan talvisodan rauhaa rakensivat nimenomaan Ryti, Tanner ja
Paasikivi, ”jotka toinen toistaan tukien ajoivat hankkeen maaliin
vastustajista huolimatta”. Saman tien Tannerista tuli persona non grata sekä
Saksan että Neuvostoliiton silmissä. Myös osa omista joukoista eli SDP:n
jäsenistä vastusti häntä – ei vähiten siksi, että välirauhan aikana
puolueessa suoritettiin Tannerin haluamia tai hänen hyväksymiään
”puhdistuksia”. Tällöin erotettiin muun muassa myöhemmin ”kuutosten”
nimellä tunnettu kansanedustajaryhmä.



Ministeri Tanner seuraa paraatia Ensossa 1942. Pauli Myllymäki, Sa-kuva.

Urho Kekkonen ja Väinö Tanner tekivät aikanaan jopa yhteistyötä, mutta
sitten välit jäätyivät ja jäisinä ne pysyivät loppuun asti. Presidentti
ei tullut edes hautajaisiin, vaan lähetti adjutantin seppelettä viemään. Muu
poliittinen johto oli kyllä mukana näissä valtiollisissa hautajaisissa.

Välirikon pääasiallisena aiheuttajina Lehtinen näkee Kekkosen jatkosodan
aikana tapahtuneen ”takinkäännön” ja Kekkosen roolin
sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Tuolloin Tanner tuomittiin Risto Rytin, Edvin
Linkomiehen ja muutaman muun johtavan poliitikon tavoin vankeuteen. Lehtinen on
aiemminkin kirjoittanut näistä tapahtumista; hänen ja Hannu Rautkallion kirja
Kansakunnan sijaiskärsijät ilmestyi 2005.

Sellistään Tanner seurasi aktiivisesti poliittisia tapahtumia ja kirjoitti
vaimolleen Lindalle pyytäen milloin tarpeellisia vaatekappaleita, milloin taas
kirjoitustarvikkeita. Vankila-aikana syntyivät mm. Helsingin historiasta ja
muistelijan omasta nuoruudesta kertovat kirjat Näin Helsingin kasvavan ja
Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa, jotka avaavat kaupunkihistoriaa ja
1900-luvun alun poliittisia virtauksia sisältäpäin kuvattuna.

Naisia menestyvän miehen takana

Lasse Lehtinen on hyödyntänyt Tannerin omaan arkistoon sisältyviä perheen
kirjeitä joita ei ole aiemmissa elämäkerroissa ollut mahdollista edes
käsitellä; kirjeet löytyivät jälkeläisten hallusta vasta hiljattain. Ne
luovat ajankuvaa ja piirtävät mammuttimaisen teoksen päähenkilöstä kuvaa
myös yksityishenkilönä.

Kirjassa käsitellään herkullisella tavalla Tannerin perhettä. Kirjan
alkupuolella äiti Maria toppuuttelee nuorta Väinöä, joka tekee kiinteää
yhteistyötä johtavien suomalaisten sosialistien kuten Eetu Salinin kanssa.
Salinilla oli näet paha alkoholiongelma, jonka äitiparka epäili tarttuvan.
(Huoli oli aiheeton, Tanner oli täysin raitis koko ikänsä.) Syvästi
uskovaista Mariaa kalvoi myös huoli siitä, että poika on Jumalan asemasta
pyhittänyt elämänsä sosialismille. Äiti kuoli samana vuonna, kun poika
pääsi eduskuntaan – menetys oli suuri ja yllättävä. Vaikkei Väinö
mikään mammanpoika ollutkaan, suhde oli läheinen. Siitä huolimatta, että
toinen oli harras kristitty ja toinen kiivas sosialisti, joka ei halunnut solmia
edes avioliittoa kristilliseen tapaan.

Aviopuoliso Linda ansaitsisi ehkä omankin elämäkerran – hän on niitä
naisia, joita on aina löytynyt menestyvien miesten takaa ja jotka paljolti
mahdollistavat puolison uran ja tukevat häntä kaikin tavoin. Linda Tanner
ehdotti Lehtisen mukaan Miina Sillanpäätä ministeriksi. Iltakävelyllä
käyty keskustelu ottikin tulta: Sillanpäästä tuli Suomen ensimmäinen
naisministeri (toinen sosiaaliministeri) Väinö Tannerin vuonna 1926
muodostamaan hallitukseen.



Kuva: Väinö Tannerin hallitus 13.12.1926-17.12.1927. Museovirasto. Kuvan
käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Linda Anttilan ja Väinö Tannerin avioliitto ilman kirkollista vihkimistä eli
”yhtiökumppanuus rajattomalla lisämaksuvelvollisuudella” solmittiin 1909.
Niin kiihkeitä olivat vastakohtaisuudet 1900-luvun alun Suomessa, että
hämäläisen talontyttären Lindan välit lapsuudenperheeseensä katkesivat –
hän ei koskaan enää nähnyt isäänsä eikä liioin saanut kotoaan
perintöä.

Syy ei kylläkään ollut yksin Väinö Tannerin – Linda oli mennyt mukaan
yliopiston sosialistipiireihin, joista Väinö hänet löysi. Eikä neiti
Anttila suinkaan ollut ainoa talonpoikaisympäristöstä lähtenyt sosialisti.
Ehkä juuri Lindan ansiosta Tannerit hankkivat maatilan, kaksikin. Ensin
keväällä 1917 pikkutilan Kauniaisista, josta siirtyivät pian Vihtiin
isommille tiluksille. Avioliitosta syntyi peräti kahdeksan lasta, jotka kaikki
saivat akateemisen koulutuksen.

Tomera Linda saattoi olla Niskavuoren nuoren emännän mallikin, sillä Hella
Wuolijoki kuului Tannerien tuttavapiiriin.

Työuran pidennys ja poliittinen perintö

Lasse Lehtinen, joka itse oli SDP:n kansanedustajana kolme kautta
1970–1980-luvuilla, kertoo kirjassa Väinö Tannerin ohella muistakin puolueen
vaikuttajahahmoista ja siitä, miten Tanneria yritettiin useaan otteeseen
kammeta pois puolueesta tai ainakin sen johtopaikoilta. Poliittisesta urasta
muodostui harvinaisen pitkä ja monipolvinen; presidentiksikin häntä
ehdotettiin vielä 1950-luvulla. Virallisesti hän oli ollut ehdokkaana jo
parikymmentä vuotta aiemmin.



Kuva: Väinö Tanner (vas.), Väinö Leskinen ja Ola Wikström Sosialistisen
Internationaalin Lontoon-kongressissa, joka pidettiin 12. - 16.7.1955. Työväen
Arkisto.

Elannossa Tanneriin suhtauduttiin ristiriitaisesti. Toimitusjohtaja saatiin
lähtemään eläkkeelle 1947, mutta kahden vuoden kuluttua hän tuli takaisin.
Tanner on muutenkin mainio varhainen esimerkki työuran pidennyksistä:
eduskunnassa hän istui 81-vuotiaaksi, Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajana
84-vuotiaaksi.

Jälkisanoissaan Lehtinen kuvailee Väinö Tannerin kuoleman jälkeen
tapahtunutta poliittista kehitystä. Jo aiemmin kirjassa on tullut esiin hänen
näkemyksensä Tannerista suomettumisen jarrumiehenä, mutta lopussa käy
selvästi ilmi, että poliittisen perinnön ovat jälkipolvien poliitikot ja
etenkin demarit hukanneet. Väinö Tannerin ajatuksissa ja toiminnassa yhtyivät
sosiaalinen huolenpito ja markkinatalous; nykyisellään näiden yhdistäminen
ei tahdo onnistua. Melko tyly on myös Lehtisen arvio, että SDP on jäänyt
aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista eikä siis ole kyennyt seuraamaan
aikaansa.

Nootitus puuttuu

Kirjassa on pitkä henkilöhakemisto, josta löytyy ennen kaikkea suomalaisia
mutta myös neuvostoliittolaisia poliitikkoja eri ajoilta sekä muutama
kuvaliite, joissa näkyy Tannerin lisäksi hänen työ- ja yksityiselämän
lähipiirinsä. Lähdekirjallisuus ja käytetyt arkistolähteet on lueteltu
kirjan lopussa tavanomaiseen tapaan, sen sijaan nootitus puuttuu täysin.
Historiantutkimuksen kannalta tämä on hieman ongelmallista, sillä muiden
tutkijoiden johtopäätöksiä ei erotella Lehtisen omista eikä lukija saa,
yksityiskirjeitä lukuun ottamatta, tietoa siitä mistä mikäkin tieto on
peräisin.

Mutta ilmeisesti elämäkertaa ei ole kirjoitettukaan tutkijoille, vaan suurelle
yleisölle. Yleisenä tietokirjana teos on erittäin mielenkiintoinen.
Pitkästä aikajanastaan ja laajasta aihepiiristään huolimatta se on helposti
luettava. Lehtisen historiankirjoitus on kertovaa sanan varsinaisessa
merkityksessä. Suurempia ja pienempiä draaman kaaria riittää.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/