[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Olipa kerran puutalokaupunki

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Silja Pitkänen <spitkan at student.jyu.fi> Tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto, Historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Jäppinen, Jussi: Kadonnutta kaupunkia etsimässä. Tarinoita Jyväskylän
puretuista taloista. Atena Kustannus Oy, 2017. 272 sivua.


Olipa kerran puutalokaupunki
---------------------------------------------------------

Jussi Jäppisen Kadonnutta kaupunkia etsimässäon monella tavalla ajankohtainen
historiateos: kirja palkittiin Vuoden kotiseututeoksena, se käsittelee
kaupunkihistoriaa ja hyödyntää kuvaa historiantutkimuksen lähteenä. Se
täydentääkin komeasti Jäppisen Jyväskylä-aiheisten teosten sarjaa.
Näyttävä kahvipöytäkirja toimii parhaiten juuri sellaisena –
selailukirjana tai hakuteoksena. Kannesta kanteen luettuna kirja voi käydä
paikoitellen raskaaksi.

Amerikkalainen kaupunkitutkija Bruce Katz julisti Helsingin Sanomien
haastattelussa meneillään olevan kaupunkien vuosisadan ja kaupunkien
vallankumouksen. Vuonna 1837 perustetulla pohjoisella Jyväskylälläkin on oma
pieni alalukunsa kaupunkihistorioiden suuressa kertomuksessa, kuten Jussi
Jäppinen Jyväskylän purettuja rakennuksia esittelevässä teoksessa tuo
esiin.

Yksityiskohtien palapeli

Kadonnutta kaupunkia etsimässä -teoksessa pienten yksityiskohtien kautta
hahmottuu laajempi kuva modernisaatiosta ja kaupungistumisesta Jyväskylässä:
kaupungin ensimmäinen puhelu soitettiin vuonna 1878, ensimmäinen sähködynamo
asennettiin Kuokkalan sahalle 1882, Jyväskylään rakennettiin rautatie vuonna
1897, varhaisimmat elokuvat nähtiin 1899, ja ensimmäinen säännöllinen
bussireitti Jyväskylästä Uuraisten kautta Saarijärvelle aloitettiin
syksyllä 1922.



Kuva: Värillinen postikortti Kauppakadulta Vaasankadun kulmasta nähtynä 1899.
Antero Salojärven kokoelma. Keski-Suomen museon verkkonäyttely Jyväskylän
Kauppakadun historiaa. http://www.kauppakadunlaudatur.fi

Yksi laajempia tapahtumakulkuja heijasteleva yksityiskohta on, että
Väinönkadulla sijainneen Jyväskylän kauppakoulun lukukausi keskeytettiin,
kun ”suurin osa oppilaista lähti vapaussodan [sic] rintamalle valkoisten
puolelle” (2017, 190). Myös sisällissodan suuri kertomus rakentuu pienistä
palasista, kuten yksittäisten opiskelijoiden toiminnasta.

Monet mikrohistorialliset yksityiskohdat ovat itsessäänkin kiinnostavia. Eräs
mielenkiintoinen detalji esimerkiksi on kauppias Alfred Girsénin kaupunkitalon
(1885–1897) vuoden 1897 tulipalon tutkinnassa esille noussut seikka:
rakennuksessa sijainneen hotellin keittäjättären arveltiin olleen palon
sattuessa ”väkijuomain liikuttamana”. Lopulta kuitenkin selvisi, että palo
johtui rikkoutuneesta hormista. (2017, 128; 131.) Nykylukijalle tulee helposti
mieleen, että naisen humalaisuus olisi ollut siinä määrin paheksuttavaa,
että tulipalon ajateltiin syttyneen hänen holtittoman toimintansa vuoksi, oli
totuus mikä tahansa.



Kuva: Kauppakatua Jyväskylässä 1920-30-luvuilla, Valokuvaamo Päijänne,
Keski-Suomen museo. 

Purkamisepidemia

Jäppisen teos tarjoaa myös häivähdyksiä Jyväskylän historiasta ajalta
ennen kaupungin perustamista, eritoten kirkollisen menneisyyden kuvaamisen
yhteydessä. Rakennusten historian lisäksi teoksessa esitellään myös
Jyväskylän mahtimiehiä sekä kaupungin tunnettujen teollisuuslaitosten
tarinoita. Suurmieshistoriasta tai yrityshistoriasta ei kuitenkaan ole kysymys:
Jäppinen kertoo johdannossa, että hänen esittelemiensä kohteiden valintaan
vaikutti voimakkaasti se, missä määrin lähdeaineistoa oli saatavilla. On
ymmärrettävää, että esimerkiksi Gummerus-kustantamon ja Fredriksonin
lakkitehtaan vaiheisiin liittyneistä rakennuksista löytyy enemmän tietoa kuin
vähemmän tunnettujen kaupunkilaisten arkisista asuinsijoista.

Vanhojen talojen purkamisen tai muunlaisen hävittämisen yhteydessä on tapana
puhua taudista. Kuten Jäppinen kuvaa, Jyväskylässä sairaus on ollut niin
vakava, että tunnettujen yritysten historiaan liittyneiden kohteiden ohella
jopa itsensä Alvar Aallon suunnittelema rakennus, Jyväskylän
Rauhanyhdistyksen vuonna 1927 valmistunut rukoushuone, on armotta purettu. Tosin
Aallon ei tiedetty olleen rakennuksen suunnittelija. Myös pienempiä Aallon
suunnittelemia rakennuksia on purettu vuosien varrella.

Kaikkia kirjassa käsiteltyjä rakennuksia ei kuitenkaan ole varta vasten
hävitetty, vaan toisinaan tulipalo tai lahoaminen on koitunut vanhan
rakennuksen kohtaloksi. Silloinkin kun purkamiseen on päädytty, on taustalla
usein ollut ymmärrettäviä syitä, kuten ahtaus ja epäkäytännöllisyys.
Mutta siinä missä moni liikelaitos ja instituutio ovat saaneet paremmat
toimitilat, ovat kaupungin yleisilme ja estetiikka jossain määrin kärsineet.
Kadonneesta kauneudesta onneksi muistuttavat Keski-Suomen museon näyttelyt ja
Toivolan vanha piha – sekä Jussi Jäppisen teokset.



Kuva: Jyväskylää 1940-luvulla, Keski-Suomen museo.

Nostalginen teos

Jussi Jäppinen on tehnyt laajan taustatyön teosta varten. Tätä seikkaa
historioitsija Teemu Keskisarjakin syystä arvosti Vuoden kotiseututeosta
valitessaan. Kattava arkistotutkimus näkyy sitenkin, että mukana on kuvia
hyvin monenlaisista asiakirjalähteistä – niin monenlaisista, että teosta
voisi hyvällä syyllä pitää myös lähdejulkaisuna. Jäppinen on muutoinkin
hyvin monipuolinen tietokirjailija: kirjoittamisen lisäksi hän on valokuvannut
kortteleita, joissa puretut talot sijaitsivat, ja vielä taittanutkin teoksen.
Sentään hän ei itse kustantanut teosta, vaan siitä huolehti
jyväskyläläinen Atena, jota jälleen kerran voi hyvällä syyllä kiittää
kulttuuriteosta.

Esitellessään menneiden aikojen idyllistä puutalo-Jyväskylää Kadonnutta
kaupunkia etsimässä on myös hyvin nostalginen teos – ja tässä yhteydessä
nostalgia lähentelee vanhaa merkitystään koti-ikävänä aina silloin kun
kirjassa esitellään kotitalo jota ei enää ole. Moni teoksessa esitelty talo
on purettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta esimerkiksi Keljon hippikommuuninakin
tunnettu puukerrostalo katosi vasta vuonna 2016.

Kadonnutta kaupunkia etsimässä etenee verkkaisesti ja on varsin laaja, aivan
kuten Marcel Proustin teossarja, johon kirjan nimi leikillisesti viittaa. Jos
teos onkin yksityiskohdista rikas ja toisinaan jopa hieman raskaslukuinen, on
Jäppisen tyyli kuitenkin objektiivisuudessaan varsin ihailtavaa: hän ei arvota
tehtyjä ratkaisuja eikä haikaile menneitä aikoja, vaan nostalgia on teoksen
konseptissa ikään kuin sisäänrakennettuna. Jäppinen ei myöskään juuri
väritä tai elävöitä rakennusten historiaa tai niiden asukkaiden
elämäntarinoita, vaan kertoo toteavasti, ”miten asiat todella olivat”.
Tyyli toimii hyvin teoksessa, jonka ensisijainen tehtävä on dokumentoida,
tallentaa ja välittää eteenpäin asioita, jotka eivät pitkään kaupungissa
asuneille tai edes paljasjalkaisille jyväskyläläisille ole useinkaan tuttuja,
saati itsestään selviä. Kirja herättää myös yllättäviä muistoja ja
muistikuvia pitkän linjan jyväskyläläisissä – kaupungin muutos on lähes
huomaamatonta, ja siksi sen dokumentoiminen onkin tärkeää.

Jäppisen asiallinen ja analyyttinen tyyli taitaa lipsua vain kerran: Bertel
Strömmerin suunnitteleman, tyyliltään funktionalistisen huoltoaseman
(1938–2002) kohtaloa käsittelevässä luvussa on havaittavissa pientä
ironiaa:

”Helmikuussa 2002 tontille ilmestyi kauhakuormaaja, ja reilun viikon kuluttua
Reimaria, entistä huoltoasemaa ei enää ollut. Tämän kirjan ilmestyessä
helmikuussa 2017 paikalla oleva maksullinen pysäköintikenttä täyttää 15
vuotta” (2017, 250).

Ironia tässä yhteydessä on perusteltua – kyseessä on suuri ja vuoksikausia
jatkunut farssi. Huoltoaseman viereisen tontin Valtiontalon kohtalo on
aiheuttanut vähintään yhtä paljon keskustelua kuin niin kutsuttu Reimarin
rakennus. Aallon suunnittelema Valtiontalo on vielä toistaiseksi pystyssä, ja
toivottavaa on, että siitä voi jatkossakin puhua preesensissä. Vaikka
Jäppisen teos ei saarnaa tai osoittele eikä sorru sentimentaaliseen
nostalgiaan, on se itsessään tärkeä puheenvuoro rakennussuojelun puolesta
nostaessaan esiin kulttuurihistoriallisesti ja esteettisesti arvokkaita
kohteita.

Kappale kauneinta Neuvostoliittoa?

Jyväskylän puutaloja purettiin kahdessa aallossa: 1920–1930-luvuilla ja
1960–1970-luvuilla. Kuten Jäppinen kirjan esipuheessa toteaa, Jyväskylä on
toisen maailmansodan jälkeen nopeimmin kasvaneita suomalaisia kaupunkeja.
Kaupungin keskustan rakentamisen huippu osui vuosille 1959–1963, jolloin
rakennettiin peräti 36 uutta asuinkerrostaloa. Jäppinen kertoo, että usein
”muutos puutalotontista kerrostalotontiksi tapahtui alle kahdessa vuodessa”,
ja ”pelkästään vuonna 1962 ruutukaava-alueella valmistui vanhojen
puutalojen tilalle 14 uutta kerrostaloa”. (2017, 7; 163.)

Jyväskylän yleisilmettä siis hallitsee toisen maailmansodan jälkeinen
arkkitehtuuri, ja kaupungin voisi hyvällä syyllä väittää näyttävän
ikäistään nuoremmalta. Tosin näin taitaa olla kaikkialla, missä on
rakennettu runsaasti toisen maailmansodan jälkeen. Edes Turku ei
ydinkeskustansa osalta näyttäydy romanttisena keskiaikaisena kaupunkina.
Kaukaa saapuva matkailija voisikin arvella Suomen kaupunkikeskustojen
rakennuskannan kärsineen pahempiakin tuhoja toisessa maailmansodassa, mutta
suuri osa vanhoista rakennuksista on tosiasiassa hävitetty vasta sodan
jälkeen.

Jyväskylänkään keskusta ei ole viime vuosikymmeninä ollut erityisen
pittoreski – kaupungin profiilia leimaavat harmaahkot, selkeälinjaisuudessaan
varsin yksitoikkoiset kerrostalot, jotka pimenevässä syysillassa näyttävät
korostuneen ankeilta. Siinä missä Helsinki toisinaan esittää elokuvissa
Pietaria tai Moskovaa, voisi myös Jyväskylä – ainakin joiltain osin –
toimia kulissina varsinkin toisen maailmansodan jälkeiseen Neuvostoliittoon
sijoittuville elokuville. Mutta niin voisi moni muukin suomalainen kaupunki,
jonka rakennuskanta on pääosin 1960–1970-luvuilta.

Kohti kattavaa kaupunkihistoriaa

Nuorehkon rakennuskannan ohella koulut ja oppilaitokset määrittävät
nyky-Jyväskylää. Kouluilla onkin ollut suuri rooli Jyväskylän kasvussa
sekä kaupungin henkisen ilmapiirin muotoutumisessa. Moni teoksessa
esitellyistä puretuista rakennuksistakin on ollut kouluja, tai ainakin niitä
on käytetty opetustiloina jossakin vaiheessa rakennuksen elinkaarta. Usein
koulujen kohdalla on käynyt siten, että ne ovat tarvinneet suuremmat ja
modernimmat toimitilat. Näin oli esimerkiksi Vapaudenkadun varrella sijainneen
rakennuksen tapauksessa, jonka viimeinen käyttäjä oli Kuuromykkäkoulu:
oppilaitoksen tiloja kuvailtiin aikalaiskirjoituksissa synkeiksi, lohduttomiksi
ja kylmiksi, ja vessassakin oppilaiden piti käydä läheisessä hotellissa tai
sukulaisten luona (2017, 64).



Kuva: Jyväskylän kuuromykkäinkoulu, Jyväskylä, Museovirasto, Historian
kuvakokoelma

Jäppinen (2017, 5) toteaa, että oppilaitokset ”toivat kaupunkiin
opettajiksi, mutta myös oppilaiksi suuren joukon henkilöitä, jotka
näkyvällä tavalla vaikuttivat kaupunkilaisten elämään ja tekivät
Jyväskylää tunnetuksi muualla Suomessa”. Jäppisen mainitsemista
henkilöistä voisi esille nostaa vaikkapa Minna Canthin, P. J. Hannikaisen ja
Alvar Aallon. Lisäksi esimerkiksi Weilin & Göös -kustantamon juuret ovat
Jyväskylässä, ja liikkeen perustajat olivat lehtoreita – oppilaitosten
yhteydet Jyväskylän taide- ja kulttuurielämään olivat kiinteät.

Jyväskylällä onkin keskeinen rooli Suomen koulutushistorian ohella myös
kulttuurin ja taiteen historiassa. Kaikki nämä ainekset ovat läsnä
teoksessa, mutta niitä olisi ollut mahdollista kutoa mukaan kertomukseen hieman
laajemminkin. Lisäksi Jyväskylän historiaa olisi voinut rinnastaa Suomen
muiden kaupunkien historiaan, vähintäänkin ”purkamistaudin” osalta.
Jyväskylän ilmiöt olisi voinut myös kontekstoida osaksi koko Itämeren
alueen kaupunkiarkkitehtuurin historiaa, vaikka vain muutamalla lauseella. Näin
lukijalle olisivat välittyneet myös erilaisten ilmiöiden ja tapahtumakulkujen
laajemmat kehykset sekä ilmiöiden kytkeytyminen toisiinsa. Kadonnutta
kaupunkia etsimässä toki täyttää tehtävänsä kurkistusaukkona
kadonneeseen Jyväskylään, ja utelias lukija voi etsiä lisätietoa itsekin.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Jäppisen muutoin niin komeassa ja hyvin tehdyssä kirjassa on yksi puute:
teoksen keskeisintä lähdeaineistoa, historiallisia valokuvia sekä
postikortteja, ei juuri taustoiteta tai pohdita lähteinä. Olisi ollut
kiinnostavaa tietää esimerkiksi, miksi rakennuksia valokuvattiin –
otettiinko niistä kuvia koko niiden olemassaolon ajan, onko niitä valokuvattu
joihinkin tiettyihin tarkoituksiin, vai kuvattiinko rakennuksia juuri ennen
niiden purkamista, jotta säilyisi edes jokin muisto? Entä voiko kuvissa
nähdä tahattomia, mutta kiinnostavia yksityiskohtia? Kenen toimesta kuvat
otettiin? Myös postikorteista olisi ollut mukavaa tietää enemmän: mitkä
Jyväskylän rakennukset valikoituivat postikorttikuviksi ja miksi? Kuinka
suuria painoksia postikorteista otettiin? Kuinka paljon Jyväskylässä kävi
matkailijoita ja mitä he kertoivat vierailustaan lähettämissään
postikorteissa?

Valokuvat toki ”puhuvat puolestaan” ilman laajempaa taustoitustakin ja
kertovat tapahtuneista muutoksista kuljettaen lukijaa pitkin kadonnutta
Jyväskylää. Kaupunkikuvan muutos on hyvin konkreettisesti läsnä varsinkin
Jäppisen teoksessa Hauskanlainen katuperspektiivi (2015), jossa kuvat uudesta
ja vanhasta Jyväskylästä on aseteltu limittäin. Myös monissa Kadonnutta
kaupunkia etsimässä -teoksen luvuista vanhojen valokuvien rinnalle on asetettu
pääsääntöisesti kesällä 2016 otetut valokuvat kortteleista, joissa
puretut rakennukset ovat sijainneet. Hieman yllättävää kuitenkin on, että
kaikkien rakennusten kohdalla ei ole kuvaa nykypäivän tilanteesta. Teoksen
ulkoasuratkaisuissa silmiin pistävät myös pitkät kuvatekstit sekä
rakennuksia käsittelevien lehtikirjoitusten ja muiden aikalaismateriaalien
painaminen kuvina kirjaan. Kirjoituksista olisi ainakin toisinaan voinut ottaa
lainauksia laiskanlaisten lukijoiden iloksi.



Kuva: Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kuusikerroksinen asuin- ja liikerakennus
vuonna valmistui 1957, Jussi Jäppisen kokoelma.

Ruma, ei paha

Jyväskyläläiset ovat syksyn 2017 aikana voineet seurata jälleen yhden
historiallisen rakennuksen purkamista. Yliopistonkatu 47:n kiinteistössä
sijainnut perinteikäs ravintola Ruthin vintti sai seuraajakseen vuosien
varrella monia muita anniskeluravintoloita. Rakennuksen yläkerran viimeiseksi
vuokralaiseksi jäi yökerho Ruma. Yökerhon suuri logo on kuin alleviivannut
rakennuksen ankeaa ulkoasua.

Rakennusten purkamiset aiheuttavat usein paljon keskustelua ja nostattavat
monenlaisia tunteita. Keskusteluissa painottuvat rakennusten kuntoon ja
turvallisuuteen liittyvät ominaisuudet, esteettisyys, taloudelliset seikat
sekä kysymykset rakennussuojelusta. Ruman kiinteistö oli toki ruma, mutta
ehkä talon olisi silti voinut kunnostaa ja säilyttää kertomassa oman aikansa
kaupunkirakentamisesta?

Ruman rakennuksen tilalle on tulossa kerrostalo, ja – kuten Ylen uutisjutussa
kerrotaan – Jyväskylään rakennetaan lähitulevaisuudessa jälleen runsaasti
uusia asuinkerrostaloja. Sellainen on tulossa myös funktionalistisen
huoltoaseman tontille: ”Reimarin tontti Kirkkopuiston ja Kaupunginteatterin
kulmalla on hyvin merkittävä ja vaativa kohde”, kaavoitusarkkitehti Paula
Julin kertoi Ylelle. Raha ratkaisee vuosikymmeniä jatkuneet riidatkin. Ylen
mukaan Jyväskylän kaupunkisuunnittelussa on näkyvissä myös uudenlainen
ilmiö: toimistokäytössä tai tyhjillään olleita vanhoja puutaloja
remontoidaan asuinkäyttöön, ja kaupunkiin rakennetaan uusia puukerrostaloja.
Purkamistaudin pahimmat oireet alkavat helpottaa, ja kiitos siitä kuuluu
rakennussuojelun sinnikkäille puolestapuhujille, muiden muassa Jussi
Jäppiselle.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/