[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Äärioikeiston johtaja asetti Suomen etusijalle

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Siironen, Miika: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena,
2017. 328 sivua.


Äärioikeiston johtaja asetti Suomen etusijalle
---------------------------------------------------------

Elias Simojoki (1899–1940) oli körttipappi ja samalla kiihkeä fasisti.
Maailmansotien välillä se oli Suomessa mahdollista – eikä edes kovin
tavatonta. Tuore elämäkerta tuo lukijan eteen 1930-luvun kiihkeät vuodet:
kyyditykset, ryssävihan, unelmat suuremmasta isänmaasta.

 

Miika Siironen toteaa tuoreen kirjansa ensimmäisessä lauseessa, ettei
käsillä suinkaan ole elämäkerta, vaan teos on kuvaus ääriajattelun
synnyttäjästä, Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsenestä,
Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajasta ja liikkeen nuorisojärjestön
Sinimustien johtajasta. No, kyllä tätä voisi elämäkerraksikin sanoa, sillä
miehen elämänkulku kartoitetaan kutakuinkin tarkkaan. Painotus on hänen
julkisessa toiminnassaan jossa Suomi – tai pikemminkin utopia siitä – oli
aina etusijalla.

Siironen on aiemmin tarkastellut sisällissodan valkoisten voittajien
yhteisöllisyyttä Ylä-Savossa, tarkemmin sanottuna Iisalmessa, sotaa
seuranneina 15 vuotena. Nyt hän siirtää näkökulman yhteisöstä yksilöön.
Tarkastelun kohteena ei kuitenkaan ole yksin Elias Simojoki, vaan hänen
kauttaan piirtyy kuva lähes koko suomalaisesta 1930-luvun äärioikeistosta,
Siirosen termillä ”äärivalkoisista”.

Simojoen elämää Siironen seuraa kahden-viiden vuoden jaksoissa, ja koska
kohteena on körttipappi, sopii mainiosti että luvut otsikoitu raamatulliseen
tyyliin kuten ”Tuulenkylväjät”, ”Kirves puun juurella”,
”Temppelinharja” ja ”Kipujen mies”.

Sisällissodassa vai intiaaniseikkailulla?

Rantsilan kirkkoherran poika Elias Simelius (sukunimi muuttui Simojoeksi vuonna
1926) oli 19-vuotias, kun sisällissota puhkesi. Kivääriin tarttuivat tuolloin
myös hänen nuoremmat veljensä, 17-vuotias Miika ja vasta 15 vuoden ikäinen
Arvi. Kovin monta laukausta ei Oulussa ehditty ampua ennen kuin Pohjanmaan
valkoiset valtasivat kaupungin, mutta lyseolaispojat – Elias etunenässä -
ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi kenraali Mannerheimin joukkoihin. Topeliuksen ja
Runebergin sankarirunoista ihanteitaan ammentanut nuorukainen kirjoitti
myöhemmin kouluaineessaan, että sotareissulla hän oli kuvitellut olevansa
Pohjois-Amerikan uudisasukas, joka puolusti kotiaan intiaanien hyökkäyksiä
vastaan.

Vuonna 1919 Simojoki kirjoitti ylioppilaaksi ja lähti ensimmäiselle niistä
katastrofaalisista Karjalan-retkistä, joita suomalaiset tekivät vuosina
1919–1922 Seuraavina vuosina hän ehti kokea seuraavatkin. Kokemukset eivät
olleet miellyttäviä, vaikka pojan into hehkui äidille ja sisarelle
lähetetyissä postikorteissa.



Kuva: Jääkärikapteeni Urho Sihvosen pataljoona etenemässä hyökkäykseen
etelärintamalla keväällä 1919 Aunuksessa. Wikipedia.

Heimosotaretket olivat eräänlaisia lasten ristiretkiä - ja sellaisina sangen
traagisia. Keskenkasvuiset koulupojat ja muut intomieliset nuorukaiset
rämpivät heikosti varustettuna ja epämääräisesti johdettuina pitkin
Aunuksen korpia - vain havaitakseen, että heitä oli venäläisjoukkoihin
verrattuna aivan liian vähän, ja että paikallisväestö vähät välitti koko
"vapautusarmeijasta".

Sotatouhuista huolimatta papinpojan opinnot Helsingin yliopiston teologisessa
tiedekunnassa etenivät kohtuullista vauhtia. Papiksi Simojoki vihittiin 1923;
tätä ennen hän ehti vihkiytyä Akateemisen Karjala-Seuran (AKS),
”äärivalkoisuuden nuorisoseuran” kuten Siiroinen sitä luonnehtii,
toimintaan. Seura perustettiin 1922; Elias Simojoki kuului perustajajäseniin ja
toimi kuolemaansa asti seuran luottamustoimissa. Pappina hän vaikutti
yläsavolaisissa herännäispitäjissä eli Kiuruvedellä ja Iisalmessa,
lyhyitä jaksoja myös Pohjois-Pohjanmaalla.

Isänmaa ja Jumalan valtakunta

Siirosen kirjassa lukijalle aukeaa kaksi-kolmikymmenlukujen Suomen ilmapiiri,
joka henki ryssävihaa, herravihaa ja hurrivihaa. Sekä AKS:ssä että
seuraavalla vuosikymmenellä muodostetussa Isänmaallisessa Kansanliikkeessä
(IKL) korostuivat arvot, jotka eivät näytä olevan vieraita nyky-Suomenkaan
ääriaineksille: miesjoukkojen yhteisöllisyys, röyhkeä toiminta-asenne ja
suoraviivaiset menettelytavat. Siironen viittaa ”sixpack-patriootteihin”,
jotka ehkä tunnistavat Simojoen nimen ja saattavat jopa ihailla häntä, mutta
ovat silti kaukana tämän kansanvillitsijän ihannenuorisosta.

Simojokea pidettiin yhtenä aikakautensa parhaista puhujista, ja vaikka muutamat
teokseen lainatut puhekatkelmat vaikuttavat nykylukijasta banaaleilta, niissä
on samanhenkistä retoriikkaa, jota kuulee (ja ennen kaikkea sosiaalisessa
mediassa lukee) edelleen. Kärjistetty, räikeä, paatoksellinen tyyli osuu ja
upottaa – harva lähtee nykyäänkään pohtimaan, onko kyseessä totuus vai
ns. vaihtoehtoinen fakta.

Suoria rinnastuksia ei tietenkään voi tehdä, sillä esimerkiksi suhteemme
uskontoon on täysin toinen kuin 80–90 vuotta sitten eläneillä
suomalaisilla. Maalaispitäjissä, erityisesti Ylä-Savossa, isänmaa ja Jumalan
valtakunta koettiin yhtä tärkeiksi. Heränneille eli körttiläisille,
erityisesti liikkeeseen kuuluvalle nuorisolle, kansakunta oli myös hengellinen
projekti. Sama näkyi myös Pohjanmaalla. Kesällä 1930 Lapualla pidettiin
samaan aikaan herättäjäjuhlat ja Lapuan Päivä. Viimeksi mainittua
vietettiin alun perin kotiseutujuhlana ja vuoden 1808 sodan aikana
paikkakunnalla käydyn taistelun muistoksi, mutta kaksi-kolmikymmenluvun
kiihkeinä kesinä se sai poliittisia sävyjä. Vuonna 1930 Vihtori Kosola puhui
molemmissa juhlissa – juuri käräjiltä tulleena.



Kuva: Vihtori Kosola (kolmas oikealta) Lapuan herättäjäjuhlilla heinäkuussa
1930 muiden lapualaisten kanssa. (Wikipedia)

Mitä oikeusjuttuihin tulee, niitä kertyi myös Simojoelle. On lähes ihme,
ettei häntä niiden johdosta pantu viralta; talvella 1924 hän
”kunnostautui” johtamalla äärioikeistolaisten opiskelijanuorten
vihellyskonserttia venäläisen emigranttikuoron järjestämässä
hyväntekeväisyyskonsertissa, kesällä 1930 sai kolmen kuukauden ehdollisen
vankeustuomion osallisuudesta kuopiolaisen rullatehtaan työntekijän
kyyditykseen. (Kyyditykset eli muilutukset olivat tyypillisiä 1930-luvun
alkuvuosien ääri-ilmiöitä: vasemmistolaisia tai sellaisina pidettyjä
ihmisiä vietiin väkisin itärajalle tai muuten vain kauas kotoaan. Monissa
tapauksissa vapaudenriistoon liittyi myös jonkinasteinen pahoinpitely.)

On hyvä muistaa, ettei Simojoki suinkaan ollut ainoa äärivalkoisiin kuulunut
tai heitä kannattanut pappi, hän vain oli näkyvin. Siirosen mukaan
erityisesti Oulun hiippakunnassa AKS-taustaisia, osin IKL-univormuakin
käyttäviä herännäispappeja oli suhteellisen paljon. Maakunnan toisen
uskonnollisen suuntauksen eli lestadiolaisuuden kannattajat sen sijaan
näyttävät pysytelleen päivänpolitiikasta erossa.

Kiuruvedellä, jonne Simojoki nimitettiin pitäjänapulaiseksi vuonna 1929,
sekä politikointi että uskonnollisuus oli ilmeisen kiihkeää. Seudulla
menestyivät sekä suojeluskunnat että korpikommunismi, herännäisyys eli
vahvana ja nuori apupappi oli neitosten ihailun kohde. Pappina hän oli yhtä
jyrkkä kuin poliitikkonakin: tanssi vei helvettiin, ja sinne joutuivat Simojoen
mielestä myös Helsingin hiekkarantojen uimapukuiset naiset.

Mustapaitojen nousu ja tuho

Isänmaallinen Kansanliike perustettiin 1932; seuraavan vuoden
eduskuntavaaleihin se osallistui vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Mitään
veret seisauttavaa vaalivoittoa ei tullut, mutta IKL:n riveistä valittiin 14
kansanedustajaa, jotka muodostivat eduskunnassa oman ryhmänsä ja marssivat
istuntosaliin univormussa eli mustassa paidassa, sininen solmio kaulassaan.



Kuva: IKL:n ja Sinimustien kuva- ja lehtiaineistoa 1930-luvulta.

Pohjois-Savossa Elias Simojoen kannatus oli niin suurta, että hän pudotti
eduskunnasta oman esimiehensä, Kiuruveden kirkkoherra Väinö Malmivaaran.
Mutta vain pari vuotta myöhemmin yli 700 seurakuntalaista vaati
pitäjänapulaisen eroa; syynä eivät niinkään olleet äkkijyrkät
mielipiteet vaan se, että Simojoella oli taipumusta suoraan, usein myös
laittomaan, toimintaan ja omintakeiseen moraaliin. Pahinta oli sekaantuminen
Viron äärioikeiston eli vapsien puuhiin; nämä entiset vapaussoturit
pyrkivät 1930-luvun alkuvuosina kumoamaan maan parlamentaarisen järjestelmän.
Kumma kyllä, pappi sai pitää paikkansa ja hänet äänestettiin eduskuntaan
vielä toistamiseen vuonna 1937. Vuoden 1939 vaaleissa Simojoki oli ehdokkaana
mutta sai vain vähän ääniä; muutamassa vuodessa hänestä oli tullut
milteipä politiikan hylkiö joka yritti jopa erota eduskunnasta.

Suomalainen äärioikeisto nousi suhteellisen nopeasti, ja nopeasti sen
pyrkimykset myös onnistuttiin torpedoimaan. 1930-luvun alkuvuosina Sinimustat,
lapuanliikkeen liepeille syntynyt koululaisjärjestö, tuli IKL:n
nuorisojärjestöksi ja Elias Simojoki valittiin sen johtoon. Liikkeen ideologia
ei ollut hänen kehittämänsä, mutta Simojoki pyrki muokkaamaan järjestöä
vahvasti Hitler-Jugendin kaltaiseksi. Muutaman räyhäkän toimintavuoden
jälkeen järjestö lakkautettiin kesäkuussa 1938. Ns. puserolaki, jonka
nojalla kiellettiin poliittisten tunnusten käyttö julkisissa tilaisuuksissa,
oli säädetty jo 1934.



Kuva: Hitler-jugend Suomessa Sinimustien vieraana, 1934. Museovirasto, Finna.
Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Siirosen kirja on hyvä ja varsin kattava johdatus 1930-luvun ilmapiiriin ja sen
muutamassa vuodessa tapahtuneisiin muutoksiin. Äärioikeisto ja sen johtohahmot
näet ajautuivat 1930-luvun loppuvuosina poliittiseen paitsioon; ajan henkeä
ilmensi myös punamultahallituksen synty, porvaripuolueiden ja maltillisen
vasemmiston liitto. Mitä pitemmälle vuosikymmentä elettiin, sitä selvemmin
Sinimustat, IKL ja Simojoki alettiin yleisesti joko häiriköinä tai suorastaan
ulkopoliittisesti vaarallisina toimijoina. Siirosen mukaan vuonna 1938, jolloin
Saksa marssi Itävaltaan, Suomen kansallismielisten piirissä ”unelmaa
Suur-Suomesta alettiin reivata takaisin mastoihin”.

(Kielikuva on jokseenkin outo, sillä kun purjeita reivataan, niitä ei nosteta
mastoihin vaan päinvastoin purjepinta-alaa pienennetään kovassa tuulessa.)
Yleisesti ottaen Siironen kirjoittaa sujuvaa, osin jopa lennokasta tekstiä.
Tutkimus- ja aikalaiskirjallisuutta hän näkyy käyttäneen runsaasti, samoin
arkistoaineistoa. Myös kaksi- ja kolmikymmenlukujen sanoma- ja aikakauslehtiä
on luettu. Teoksessa on loppuviitteet, mutta ei henkilöhakemistoa.



Kuva: Elias Simojoki (käsi ylhäällä) Kuortaneen sinimustaleiriltä
1930-luvun puolivälistä. 

Legendan synty

Kesällä 1939 Kannasta linnoitettiin; Elias Simojoen osuutta hankkeessa on
sekä kyseisenä ajankohtana että myöhemminkin liioiteltu. Toisen
maailmansodan – ja ennen kaikkea Suomen talvisodan – syttyminen lopetti
poliittiset erimielisyydet. IKL, jonka päällä oli koko vuoden 1939 ajan
roikkunut giljotiinin tavoin tasavallan suojelulaki ja jota sisäministerinä
toiminut Urho Kekkonen oli yrittänyt edellisvuonna saada lakkautetuksi, ei
ollut enää minkään arvoinen poliittinen toimija vaikka se saikin jäädä
henkiin aina syksyyn 1944 asti.




Kuva: Elias Simojoki kenttäpappina talvisodan aikana.

Elias Simojoki, joka oli jo muutamien vuosien ajan keskittynyt poliittisessa
toiminnassaan maanpuolustuskysymykseen ja epäilemättä samaan aikaan
tuskaillut jatkuvasti vähenevää vaikutusvaltaansa ja ideologista
liikkumatilaansa, määrättiin marraskuussa 1939 JR 39:n papiksi. Kyseisessä
rykmentissä taistelivat myös Kiuruveden miehet. Aikalaiskuvausten mukaan
Simojoki liikkui linjoilla sekä kivääri kädessä että aseettomana mutta
ehtoollisvälinein varustautuneena, haavoittuneita etsien, auttaen ja
rohkaisten. Tammikuun 25. päivän aamuna hän lähti Laatokan jäälle
lopettamaan haavoittunutta hevosta; sillä matkalla hän kaatui vihollisen
konekivääritulessa. Legenda syntyi jokseenkin heti; väitettiin että V. A.
Koskenniemi olisi käynyt kiuruvetisten asemissa Impilahdella samana iltana,
nähnyt ruumiin ja kirjoittanut hetimiten runon Kenttäpappi.

Tosiasiassa Koskenniemi tuskin oli Laatokalla päinkään; hänen
rintamamatkansa suuntautui pohjoisemmaksi eli Raatteen tielle. Mutta sekä
runoilija että suomalainen papisto – AKS-nuorisosta puhumattakaan –
tarvitsivat legendaa, myyttiä, ideaali-ihmistä. Sellaiseksi Simojoki kelpasi
kuolemansa jälkeen oivallisesti – Miika Siirosen mukaan hänen muistoaan on
käytetty sekä sylkykuppina että uhriastiana.

Mustan lipun alla on siis hyvä ja näinä aikoina jopa ajankohtainen kuvaus
ääriajattelun synnystä, yhteisöstä yhden yksilön kautta nähtynä.
Kirjoittaja ei Simojokea tarkastellessaan näe vain yhtä ihmistä, vaan
kokonaisen aikakauden. Hän pohtii myös, mikä olisi ollut Simojoen rooli
jatkosodan ja Itä-Karjalan miehityksen aikana ja toteaa, ettei hän ehkä olisi
noussut mitenkään merkittävään asemaan.

Entä jatkosodan jälkeen, kun kansallinen fanatismi, idealismi ja fasismi oli
haudattu, uskonto eristetty omaan lokeroonsa ja ulkopoliittiset tuulet
puhalsivat uudesta suunnasta?

”Häntä on vaikea kuvitella pitämässä katkerasävyisiä hartauspuheita
veteraani-illoissa ja surkuttelemassa körttiseurojen alati vanhenevaa ja yhä
harvalukuisempaa veisaajajoukkoa”.

Siirosen loppupäätelmä on, että ihminen saattaa hyvään pyrkiessään
rakentaa samalla pahaa ja hän kykenee kantamaan itsessään samanaikaisesti
sekä rakentavia että tuhoavia voimia. Tämä on nykyihmisenkin hyvä pitää
mielessään, sillä

”Elias Simojoen elämässä hätkähdyttävintä ei ole hänen
fundamentalisminsa, rotuvihansa, jesuiittamaisuutensa tai häikäilemätön
toimintansa lapsia lumonneen fasismin pillipiiparina. Kylmäävintä on se,
että tuon kaiken teki vilpitön kristitty, lämmin ystävä, lapsirakas
altruisti, sankarillinen sotilas ja runoista lumoutunut ikuinen nulikka.”



Kuva: Elias Simojoki ja Reino Ala-Kulju Kuortaneen leirin leirinuotiolla.
Museovirasto, Finna. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/