[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ruotsalaisuus itsenäisessä Suomessa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Klaus Lindgren <Klaus.Lindgren at helsinki.fi>
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Meinander, Henrik: Nationalstaten. Finlands svenskhet 1922–2015. Finlands
svenska historia 4.. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Bokförslaget
Atlantis., 2016. 335 sivua.


Ruotsalaisuus itsenäisessä Suomessa
---------------------------------------------------------

Suomen ruotsalaisuuden historian neljännessä osassa käsitellään
ruotsalaisuutta Suomen tasavallassa, suomalaisten kansallisvaltiossa. Henrik
Meinander tarkastelee teoksessaan suomenruotsalaisen identiteetin syntyä ja
kehitystä 1920-luvulta 2000-luvulle.

Nationalstaten, kansallisvaltio, on aika hyvä nimi kirjalle.
Suomenruotsalaisuuden tai Suomen ruotsalaisuuden historian kirjoittaminen ei ole
helppo tehtävä. Suomenkielinen suomalaisuus on Suomessa ollut ehdottomassa
valta-asemassa ainakin sata vuotta. Se on vahvasti sitoutunut fennomaanien
aatteisiin, ja niiden aatteiden mukaanhan ruotsinkieliset ja ruotsin kielen
puolustajat ovat aina olleet väärässä. Totta kyllä, suomenkielisten
asenteet ovat kokonaisuutena ottaen kovasti suvaitsevaisempia – ovat olleet jo
kauan – mutta aina löytyy joku, jonka mielestä mikä tahansa ruotsinkielen
puolustus tai huoli sen tulevaisuudesta on kiihkoilua, tai peräti osoitus
suomen kieleen kohdistuvasta sorrosta. Kovasti itsetyytyväistä ja
herkkänahkaista on tässäkin suomalainen historiakulttuuri.

Professori Henrik Meinander aloittaa kirjansa vastaitsenäistyneestä Suomesta
ja itsenäistymisen merkityksistä suomenruotsalaisille. Ruotsalaismieliset
olivat rakentaneet suomalaista kansakuntaa, he olivat vastustaneet Venäjän
valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä, he olivat olleet mukana
jääkäriliikkeessä ja sisällissodassakin he olivat taistelleet
suomenkielisten rinnalla rintaman molemmin puolin. Ruotsinkieliset olivat olleet
myös sisällissodan terrorissa mukana, sekä syyllisinä että uhreina, aivan
kuin suomenkielisetkin. Sitä eivät suomenkieliset tietenkään muistaneet, ja
jotkut sen unohtavat vieläkin.

Valkoinen ruotsinkielinen terrori

Sisällissodan terroristahan jotkut ovat halunneet esittää asian niin, että
nimen omaan ruotsinkieliset valkoiset olisivat teloittaneet suomenkielisiä
punikkeja, ja ovat nostaneet esille yhden pahamaineisen kuolemanpartion
läntiseltä Uudeltamaalta. Meinander kertoo nyt, miten ruotsinkieliset
valkoiset lahtasivat ruotsinkielisiä punikkeja aivan erityisen innokkaasti ja
miten suuren loven valkoinen terrori teki ruotsinkieliseen työväenliikkeeseen.
Valkoisten ruotsinkielisen silmissä ruotsinkieliset punaiset olivat
syyllistyneet kaksinkertaiseen petturuuteen, he olivat pettäneet paitsi
isänmaansa, myös kieliryhmänsä. Terrorin ankaruus kuulostaa aika erikoiselta
tavalta korostaa yhteistä isänmaata, mutta kuvastaa hyvin sitä, miten
ruotsinkieliset olivat samanlaisia patriootteja kuin suomenkielisetkin.
Patriotismillakin on pimeä puolensa.

Suomen kahden kieliryhmän suhteita alkoi sitten häiritä Ahvenanmaan kysymys,
ahvenanmaalaisethan halusivat sisällissodan kieppeillä erota Suomesta ja sen
jälkeen kamppailivat kovasti saadakseen mahdollisimman itsenäisen aseman
Suomen tasavallassa. Tuekseen he saivat Ruotsin hallituksen, mikä ei
tietenkään parantanut vanhojen fennomaanien johtaman Suomen tasavallan ja
Ruotsin kuningaskunnan välejä. Sen sijaan mannermaan suomenruotsalaiset olivat
koko ajan Ahvenanmaan autonomiahankkeita vastaan. He esittivät sen sijaan
kolmea enemmän tai vähemmän itsehallinnollista maakuntaa perustettavaksi
Suomen rannikoille, Uudellemaalle, Turunmaalle ja Ahvenanmaalle sekä Pohjanmaan
rannikolle.

Näistä suunnitelmista ei tullut mitään, ja vielä huonommin menestyi pieni
itäruotsalaisten Östsvenskhet-fraktio, joka haki Suomen ruotsalaisille tukea
lahden takaa Ruotsista. Meinander selvittelee tapahtumien kulkua hyvin ja
mainitsee suomenkielistenkin puolueiden ja hallitusten kannat asiaan, mutta
suomenkielisten osuus asiassa jää hieman ohuenlaiseksi. Johtuuko siitä, miten
mahdotonta suomenkielisten on vieläkin ajatella yhtenäiseen kansakuntaan
kuuluvaksi jollain tavalla erilaisia alueita? Myöhemmin Meinander kyllä
mainitsee syytökset suomenruotsalaisten ”eristäytymispyrkimyksistä”,
mutta eivätkös nuo syytökset tässäkin painaneet jonkin verran? Mitähän se
”eristäytyminen” muuten mahtoi tarkoittaa?



Kuva: Östsvensk Tidskrift  8-1917. 


Kiihkoilijoista tasapuolisesti

Alueellisesta itsehallinnosta ei tullut mitään, sen sijaan suomenruotsalaisten
asema järjestettiin yksilöpohjalta ja alueellinen hallinto kunkin alueen
väestön kielisuhteiden mukaan. Sitten Meinander pääseekin 1920-luvun
kieliriitoihin ja tuo ansiokkaasti esille nuo itäruotsalaiset (östsvenskhet)
ja myös joidenkin ruotsinkielisten rasistiset ajatukset. Aivan aiheellisesti
hän myös korostaa noiden olleen vain pieniä ryhmiä ja suurimman osan maamme
ruotsinkielisistä kiistäneen heidän ajatuksensa. Suomenkielisillä oli omat
kiihkoilijansa ja heidän osuuttaan Meinander esittelee myös.

En voi olla moittimatta Meinanderia aivan turhasta tasapuolisuudesta. On totta,
että kummallakin puolella oli omat kiihkoilijansa, mutta ei sen sitä tarvitse
merkitä, että nuo olisivat olleet jotenkin tasavahvassa asemassa tai muuten
samanveroisia. Ei, kyllä jo tuolloin suomalaisuuskiihkoilijat kuuluivat
vallassa olevaan ja dominoivaan kieliryhmään kun taas
ruotsalaisuuskiihkoilijat olivat vähemmistön kuumapäisimpiä intoilijoita,
heidän merkityksensä oli paljon pienempi. On aivan oikein ja hienoa esitellä
peittelemättä oman puolen kiihkoilijat, mutta kun vastapuolen taholta
kohdistui voimakas uhka, ei sitä ole syytä rinnastaa suoraan oman puolen
hörhöihin.

Kun päästään 1930-luvun kieliriitoihin, voidaan jo kuvailla asioita niiden
oikeilla nimillä. Mäntsälän kapinan jälkeen IKL oli sekä
äärioikeistolainen että kiihkosuomalainen puolue, mutta kiihkoilijoita oli
toki vielä Maalaisliiton ja Kokoomuksenkin riveissä. Aitosuomalaiset ja muut
halusivat poistaa ruotsin kielen kokonaan suomalaisesta julkisuudesta,
yliopiston lisäksi siis virastoista ja muualtakin. Laittoivatpa jopa
”ruotsalaisiksi” julistamiaan yrityksiä boikottiin, mutta eipä tuo oikein
onnistunut. Kun Stockmannin uusi tavaratalo valmistui, milläs olisit pitänyt
helsinkiläiset sieltä poissa?

Nuoriso valmis on tappelemaan

Varsinainen kielitaistelun kliimaksi koettiin 1930-luvun puolivälissä,
silloinhan sekä ruotsinkieliset että aitosuomalaiset järjestivät suuria
mielenosoituksiaan ja ylimääräiset valtiopäivätkin kokoontuivat yliopiston
professoreiden kieliä miettimään. Agitaatio oli hurjaa. Vakavampi ilmiö
olivat AKS:n ja muiden masinoimat tappelut Helsingin keskustassa. AKS siis
harrasti agitaatiotaan kouluissakin ja kun ruotsinkieliset juhlivat Gustaf
Adolfin päivää, suomenkieliset keksivät juhlia hakkapeliittoja. Tuloksena
oli nuorison joukkotappeluita.

Meinander esittelee tosiasiat tasapuolisesti, antaen numerotietoja
suomenkielisten ja ruotsinkielisten pidätettyjen määristä (suomenkielisiä
tappelijoita oli enemmän), ketään syyttelemättä, mutta eipä asiassa
mitään epäselvää ole, vähätellään sitä suomeksi miten hyvänsä.
Näiden tappeluiden peruja lienevät itse tietämäni tapaukset 1930-luvun
lopulla: toinen poika piestiin Tampereella lukiossa, toinen Vaasassa
kansakoulussa. Molemmat kävivät kouluaan suomeksi, mutta kummankin äiti oli
ruotsinkielinen. Kaksikielisyys tai pyrkimys suomenkielisyyteen ei auttanut
isääni eikä appiukkoani. Huvittavampaa on huomata, että aitosuomalaiset
vastustivat myös oppikoulujen pakollista ruotsinopetusta. Se oli niin pöhkö
idea, etteivät suomenkieliset ole sitä juuri muistelleet.

Kaikki suomenkieliset eivät vihanneet hurreja, kaikkea muuta.
Äärioikeistoahan kielikysymys jakoi pahasti, kun Vihtori Kosola totesi, ettei
pelto kysynyt kyntäjän kieltä, ja siten hyväksyi ruotsinkielisetkin Suomen
kansaan. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ja jatkui eri elämänaloilla,
työväenliike ei kielikiistoihin lähtenyt ja porvarispuolueissakin oli
kahdenlaista ilmaa.  RKP oli Suomen itsenäistymisen jälkeen kovasti oikealla,
mutta kun aitosuomalaisuus ja AKS valtasivat alaa ja yhteistyö
sosialidemokraattien kanssa tarjosi paljon mahdollisuuksia, puolue lipui kohti
keskustaa.  Suomen ja Ruotsin suhteilla oli oma osansa kaikessa siinä, mitä
tapahtui ennen sotaa, ja niissä suhteissa oli Suomen ruotsinkielisillä oma,
iso osansa. Aitosuomalaisten metelöinnistä huolimatta Suomen ja Ruotsin
yhteiskunnat olivat kehittyneet rinta rinnan, Suomessa maltillisten porvarien,
RKP:n ja sosialidemokraattien ansiosta. Sosialidemokraattien joukossa taas oli
kaksi varsin näkyvää ruotsinkielistä johtajaa, K. H. Wiik ja K. A. Fagerholm
sekä kaksikielisessä kodissa kasvanut Väinö Tanner.



Kuva: K.-A. Fagerholm och Axel Åhlström på Arbetarbladets redaktion i mitten
av 1920-talet. TA. Työväenliikkeen kirjasto. 


Omaa olemista

Suomenruotsalaisten identiteetissä oli vielä paljon vahvistettavaa, ja siihen
työhön toki ryhdyttiin. Tämä työ seurasi varsin tyypillisiä kansakunnan
tai etnisen ryhmän rakentamisen latuja, mutta ensin  piti sopia siitä, millä
nimellä ja tittelillä noita rantaruotsalaisia pitäisi kutsua? Maailmansotien
välisenä aikana termit ”finlandsvensk”, suomenruotsalainen, ja
”finländare”, ”suomenmaalainen” eivät kelvanneet maltillisemmillekaan
suomenkielisille, ja herättivät epäilyä monissa vanhemman polven
ruotsinkielisissäkin. Joillain lienee ollut kyseessä näkemys yhteisestä,
kaksikielisestä kansallisuudesta, toisilla taas haluttomuus kiinnittää
suomenkielisten huomiota Suomen ruotsalaisuuteen. Enemmistön paine tuntui taas,
mutta pohjoismaisiin yhteyksiin nuo finlandssvensk ja finländare kyllä
sopivat. Ajan oloon alkoivat sopia kotimaassakin, kun ajatus ruotsinkielisten
suomalaisesta isänmaasta alkoi upota enemmistön kalloihin.



Kuva: Ruotsalaisen kansanpuolueen julkaisema kirjemerkki vuodelta 1922

Oma lukunsa oli se ryhmän kategorisointi. Siitähän oli taitettu peistä jo
aikaisemmin, ja keskustelu jatkui ja jatkuu edelleenkin. Noihin pohdintoihin
kuuluivat myös rotuopit, jotka siis eivät olleet maailmansotien välisenä
aikana vielä huuhaata, vaan ihan varteenotettavia teorioita. Suomenkielisetkin
niitä harrastivat, Meinander toteaa aivan aiheellisesti ajan ryssävihan olleen
rasismia. Mutta kalloja mittaamalla ei niin millään saatu suomenruotsalaisista
eri rotua kuin suomenkielisistä ja sitä todistelivat monet ruotsinkielisetkin
tutkijat. Samaa rotua siis oltiin, mutta mikä ryhmä se sitten oli? Sana
nationalitet, kansallisuus, ei edelleenkään kelvannut suomenkielisille. Sen
sijaan sana folkstam, kansanheimo, oli jo Runebergin ja Snellmanin ajoista ollut
ahkerassa käytössä ja mikä vielä parempaa, sitä käytti itse Topelius
Maamme-kirjassa. Sitä siis käytettiin.

Identiteetin symbolit

Oli ryhmä mikä ja minkä niminen hyvänsä, sen oma identiteetti tarvitsi
lujittamista ja erilaisia symboleja. Omaa lippuakin suomenruotsalaiset
suunnittelivat, ja varsin päättäväisesti pitivät kiinni Suomen vanhoista
heraldisista väreistä, vaakunamme punaisesta ja keltaisesta. Ahvenanmaalaiset
harrastivat samoja puuhia keskenään, mutta heidän ensimmäiset lippuideansa
menivät harvinaisen pieleen. Ei tasavallan presidentti hyväksynyt
sinikeltaista lippua, tietenkään.



Kuva: Ahvenanmaan epävirallinen lippu 1922-1954. Wikimedia Commons.

Laulujuhlia ja kaikkea muuta sellaista jatkettiin ja Folkhälsan alkoi julkaista
suomenruotsalaisten huoneentaulua, joka levisi kymmeniin tuhansiin koteihin. Se
onkin kiehtova huoneentaulu, siinä kehotettiin huolehtimaan ruotsalaisen heimon
tulevaisuudesta elämällä siveellisesti ja säästäväisesti, ilman viinaa ja
sukupuolitauteja, huolehtimalla puhtaudesta ja olemalla myymättä omia maita
pois. Lapsistakin piti kasvattaa hyviä ruotsalaisia kotiseudun ja isänmaan
parhaaksi. Kuulostaa varsin tutulta tuon ajan tekstiltä. Perusohjeethan olivat
aika yleisiä sekä kristillis-agraarisen arvomaailman että modernin
kansanterveyden arvoja, niitä samoja joista suomeksikin lyötiin rumpua. Taulun
ilmaisusta ”svenska stammen” tulevat taas hakematta mieleen aitosuomalaisten
ja heimokansa-aktiivien puheet.

Oma hiippakunta oli ruotsinkielisille tietysti tärkeä saavutus. Suomen
ruotsinkielinen lehdistö oli edelleen runsasta ja Yleisradiokin lähetti
ohjelmiaan myös ruotsiksi, joten Suomessa oli edelleen myös ruotsinkielinen
julkisuus. Kansalaisyhteiskunnan toinen tukipilari ovat erilaiset järjestöt,
joka siis jatkoi kasvuaan ja kehitystään sotienvälisenä aikana. Kaikki
tällainen onkin hyvin tarpeen mille hyvänsä vähemmistöryhmälle, jos se
haluaa säilyttää erityispiirteensä ja olla ylipäätään olemassa.

Kirjallisuudessa ja muussa korkeakulttuurissa suomenruotsalaisten osuus oli
tietenkin merkittävä. Eirik Hornborg on historioitsija ja kirjailija, joka ei
suomenkielisille liene kovinkaan tuttu, mutta sen sijaan Edith Södergran ja
Elmer Diktonius varmasti ovat. Modernismin tulossa Suomeen ruotsinkielisillä
olikin hyvin merkittävä osuus, kuten jo muutaman kerran aikaisemminkin, kun
uudet aatteet olivat levinneet Suomeen. Meinander tuo esille senkin, että Katri
Vala olikin vahvasti kaksikielinen, oikeastaan nimeltään Karin Wadenström.
Hänellä oli hyvät yhteydet Ruotsiin ja sieltä hän toi uusia ideoita
Suomeen, kuten niin monet muutkin ruotsinkieliset kulttuurivaikuttajat. Ruotsin
kieli ja suomenruotsalaiset tosiaan toimivat siltana Eurooppaan. Samanlaista
keskustelua eivät saaneet aikaan kuin Olavi Paavolainen, mutta hänpä
kirjoittikin suomeksi, maan valtakielellä.

Ruotsin kieli ei siis kadonnut Suomesta, se ei edes ollut vakavasti uhattuna.
Ruotsinkielisten määrä peräti lisääntyi maassa maailmansotien välisenä
aikana, mutta samaan aikaan suomenkielisten määrä lisääntyi paljon
enemmän, joten ruotsinkielisten prosentuaalinen osuus laski. Meinander ei tyydy
kuitenkaan virallisten tilastojen antamaan kuvaan ruotsinkielisyydestä, ja on
siinä osittain oikeassa. Oikeassa sikäli, että selvästi kaksikieliset
ihmiset jäävät tilastoissa näkymättömiin ja toisekseen siksi, että nyt on
kyseessä paitsi suomenruotsalaisten, myös Suomen ruotsalaisuuden historia.

Ruotsinkieliset eivät (onneksi) eläneet kokonaan yksikielisten suomenkielisten
keskuudessa, vaan suomenkielisetkin osasivat ruotsia. Sen sijaan kun Meinander
toteaa vain virallisesti ruotsinkielisten laskemisen ruotsinkielisiksi olevan
”ahtaan nationalistista” (snäv nationalistisk) ja edelleen, että kielensä
vaihtaneet olisivat silloin ”menetettyjä tapauksia”, minun täytyy olla
toista mieltä. Ensinnäkin, Meinander pelkää nyt ihan aiheetta tuota
nationalismia, varsinkin kun kyseessä olisi ilmeisesti jonkinlainen
suomenruotsalainen nationalismi. Ai mikä? Miksi kieliryhmän pyrkimykset
turvata oma olemassaolonsa pitäisi leimata ”nationalismiksi”? Toisekseen,
eikös ihminen, joka on luopunut ruotsin kielestä ja siirtynyt käyttämään
suomea kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, ole nimen omaan siirtynyt pois
suomenruotsalaisten joukosta ja ryhtynyt suomenkieliseksi suomalaiseksi? Kyllä
sitä suomalaistumista tapahtui, ja se ilman muuta heikensi
suomenruotsalaisuutta, miksi sitä pitäisi kierrellä? Jos tässä jotain
negatiivista nationalismia pitää varoa, niin se on kyllä suomenkielisten
suomalaisten nationalismi, se sellainen, joka halusi tehdä kaikista
suomalaisista suomenkielisiä. Sellainen oli kiistatta olemassa ja sellaista on
jonkin verran edelleenkin.

Näistä vastaväitteistäni huolimatta Meinander selvittää varsin
ansiokkaasti suomenruotsalaisten määriä, kaksikielisyyttä eri puolilla maata
ja eri yhteiskuntaluokissa ja ruotsinkielen eri käyttöyhteyksiä. Vanha
aateliseliitti oli menettänyt suurimman osan asemistaan Suomen
itsenäistyessä, mutta piti kiinni kielestään. Niiden, jotka halusivat
merkittäviin asemiin yhteiskunnassa, piti osata suomea. Keskiluokissa taas
kaksikielisyys oli melkeinpä pakollista, ainakin ylemmän keskiluokan
yleissivistykseen kuului vielä hyvä ruotsintaito ja ruotsinkielisten oli pakko
osata suomea yhteiskunnassa pärjätäkseen. Aika monella keski-ikäisellä tai
vanhemmalla suomenkielisellä oli sitä paitsi ruotsinkielinen fennomaanitausta.
Alemmissa yhteiskuntaluokissa tilanne vaihteli sitten alueellisesti hyvin
paljon. Helsingissä ja Turussa oli runsaasti ruotsinkielisiä työläisiä,
joiden oli nyt pakko osata edes auttavaa suomea, ja kaksikielisyys oli yleistä
itäisellä Uudellamaallakin. Muualla ruotsinkielisillä alueilla
maalaisväestö sai vielä elää rauhassa omalla kielellään. Kaksikielisyys
kosketti tietenkin enemmän ruotsinkielisiä, mutta hyvin tuodaan esille
vaikkapa se, miten kaksikielinen kaupunki Helsinki vielä oli. Yläluokan ja
keskiluokan suuren osuuden ruotsinkielisistä Meinander tuo myös avoimesti
esille. Ja mainitsee hän sen suomalaistumisenkin, jos kohta vain lauseessa,
jossa kerrotaan sitä olleen ehkä vähemmän kuin pelkän tilaston pohjalta
voisi olettaa. Mutta sitten täytyy taas ihmetellä näitä meidän
itsestäänselvyyksiämme. Miksi vähemmistön sosioekonomisen jakauman pitäisi
vastata enemmistön vastaavaa?

Meinander tuo esille myös mielenkiintoisia erikoistapauksia, joista
mainittakoon tässä muutama. Munsalan radikalismi on asia, josta muutamat
suomalaisuuskiihkoilijat ovat joskus jotain mökää yrittäneet nostattaa ja
jota on kyllä muutenkin kummasteltu. Jotenkin siellä Merenkurkun rantamilla
onnistuivat yhdistämään vapaakirkollisuuden, vasemmistolaisuuden ja
ruotsalaisuuden, ja vielä aikana, jolloin salakuljetus oli tuottoisin tarjolla
oleva elinkeino. Eipä ihme, että evankelis-luterilainen, valkoinen ja
suomenkielinen Suomi ei sikäläisille aina näyttäytynyt kovin legitiiminä
tai puolustamisen arvoisena. Toisin oli niiden venäläisten laita, jotka olivat
niin integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan, että olivat vaihtaneet
kielensä ruotsiin. Uskoaan eivät olleet hylänneet, joten Helsingissäkin
ryhdyttiin pitämään ortodoksisia jumalanpalveluksia ruotsiksi. Juutalaiset
puolestaan siirtyivät ensin jiddišistä ruotsiin ja 1930-luvulta alkaen suomen
kieleen.

Sota ja ruotsinkieliset

Sitten tuli tietysti sota ja kieliasiat saivat jäädä odottamaan parempia
aikoja. Heti talvisodan alettua Ruotsi auttoi Suomea antamalla lainoja ja joukko
ruotsalaisia lähti Suomeen vapaaehtoisina taistelemaankin. Välirauhan aikana
ruotsalaisia oli taas mukana Salpalinjaa rakentamassa ja yhteistä
puolustusliittoakin sondeerailtiin, mutta siitä ei tullut mitään. Jatkosodan
aikana Ruotsi otti kymmeniätuhansia suomalaislapsia turvaan sodalta ja sen
aiheuttamalta elintarvikepulalta, kaiken kaikkiaan noita lapsia saattoi olla
peräti 80 000. Sitten Ruotsi otti vastaan vielä pakolaisiakin Lapin sodasta,
ollenkaan epäilemättä heidän hädänalaisuuttaan tai Suomen olojen
turvattomuutta.

Toisaalta säröjäkin maiden väleissä oli, talvisodan lopulla Väinö Tanner
ja Mannerheim suuttuivat, kun Ruotsi ei sallinut länsivaltojen aseavun
kuljettamista maansa läpi. Jatkosodan aikana taas Ruotsissa oli runsaasti
epäilyksiä Suomen valitsemasta linjasta, olihan Suomi ainakin tosiasiallisesti
liitossa Saksan kanssa, vaikka muuta yrittikin selittää. Kaikkiaan siis
keskinäinen apu ja yhteistyö oli itsestään selvää kuin sisaruksilla.
Siinä määrin, että kun jotain apua ei tullutkaan, pikkusisko suuttui.
Isosisko taas aika ajoin hieman epäili pikkusiskon puuhia.

Mitä sitten itse sodankäyntiin tulee, suomenruotsalaiset olivat rintamalla
siinä missä muutkin. Mutta muuta on väitetty, ja siksi Meinanderkin joutuu
jälleen kerran todistelemaan asiaa, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys:
ruotsinkieliset puolustivat suomalaista isänmaataan siinä missä muutkin
suomalaiset. Joutuupa hän analysoimaan jonkun yksittäisen taistelunkin kulkua
torjuakseen syytöksiä ruotsalaisten pelkuruudesta ja vertailemaan
ruotsinkielisten upseerien ja kaatuneiden määriä koko väestöön. Omituista.
Miten voi vakavin naamoin puhua kokonaisen kansanryhmän urheudesta tai
pelkuruudesta? Onko jonkin ryhmän isänmaallisuus sitä parempaa, mitä
lähempänä sen kuolleisuus on koko populaation keskiarvoa? En väitä meitä
kaikkia suomenkielisiä kielikiihkoilijoiksi, mutta jotkut ovat niin hyvin
onnistuneet levittämään näkemyksiään, että ne on kerta toisensa jälkeen
kumottava. Nyt sen tekee Meinander, hyvällä menestyksellä.

Sama koskee tietenkin evakkojen ja rintamamiesten asuttamista, siitähän
suomalaisuuskiihkoilijat ovat lyöneet rumpua aivan erityisen innokkaasti. No
juu, enemmistön ennakkoluulojen kannalta olisi kieltämättä ollut
onnekkaampaa, jos ruotsinkielisten seutujen puolesta olisi puhunut joku hieman
alempisäätyinen poliitikko kuin Ernst von Born. Muuten on hyvin
ymmärrettävää, että vähemmistönä oleva kansanryhmä ei halunnut
alueelleen valtavaa määrää enemmistökielen puhujia. Se on suorastaan
kohtuullista ja järkevää, jos halutaan vähemmistön säilyttävän oman
kielensä. Siksi J. K. Paasikivi tukikin kaikin voimin ruotsinkielisten
politiikkaa. Aivan erityisen kauhuissaan Paasikivi oli suunnitellusta
Meri-Koivistosta, kokonaan suomenkielisestä evakkopitäjästä Pernajanlahden
rannoilla. Ei toteutunut.

Jälkipolvilta on tahtonut unohtua sekin, että evakkojen joukossa olivat myös
Porkkalan asukkaat. He olivat ruotsinkielisiä maanviljelijöitä, kalastajia ja
muuta väkeä, vaikka lottaelokuva ”Lupaus” muuta väittääkin. Meinander
tuo nyt esille nämä Uudenmaan ruotsinkieliset evakot ja heidän muuttonsa
pois. Sitä, että Neuvostoliitto pian palauttaisi Porkkalan alueen, ei kukaan
tiennyt eikä osannut ennustaa. Sen Meinander mainitsee myös ja kertoo myös
heidän kotiinpaluustaan. Aina yhtä kiihkottomana Meinander mainitsee senkin,
että porkkalalaiset eivät joutuneet kovin kauas kotikonnuiltaan ja heitä oli
paljon vähemmän kuin Karjalan evakkoja. Silti, suomenruotsalaisilla on oma,
pienempi evakkotarinansa, aivan kuten heillä on oma, pienempi versionsa lähes
kaikesta suomalaisesta.



Kuva: Porkkalan evakuointia 1944. Sot.virk. Hedenström, valokuvaaja. Sotamuseo.
Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

 

Kaksikielinen Suomi

Sotien aikana ryhdyttiin ajamaan kielikiistojen lopettamista ihan
muodollisestikin, ja siksi perustettiin erityinen kielirauhakomitea. Komitea
kirjoitti mietintönsä ja kielirauha solmittiin virallisesti. Sodan
loppuvaiheissa Ruotsi ja muut Pohjoismaat häämöttivät vanhojen
aitosuomalaistenkin silmissä Suomen ainoana turvana ja yhteistyökumppanina, ja
niin Kekkonenkin asettui Ruotsin ja Suomen ruotsalaisten ystäväksi.
Kielirauhakomitea suhtautui lähtökohtaisen suopeasti ruotsinkielisiin ja
viittasi sodankin poistaneen joitain ennakkoluuloja, jos kohta komitean
suomenkieliset eivät oikein näy pystyneen sulattamaan ajatusta
ruotsinkielisistä omana ryhmänään. Helsingin yliopistoon sekä Teknilliseen
korkeakouluun saatiin kuitenkin muutama ruotsinkielinen professuuri lisää ja
pian alettiin taas termejä ”finländare” ja ”finlandssvensk” käyttää
enemmän. Folktingetkin alkoi taas kokoontua, oltuaan pari vuosikymmentä
jäissä.

Meinander tuo nyt esille sen, miten voimakkaasti ruotsinkieliset olivat mukana
kaikessa suomalaisessa politiikassa, samanlaisina suomalaisina kuin muutkin. 
Vasemmistosta Meinander nostaa esille kansandemokraatti ja Ny Tid -lehden
päätoimittaja Atos Wirtasen ja sosiaalidemokraattien joukosta Karl August
Fagerholmin. YYA-sopimusta solmittaessa Fagerholm olikin pääministeri ja RKP:n
J. O.  Söderhjelmillä oli iso osuus sopimuksen synnyssä. Fagerholmin uraa
haittasi toki kommunistien innokas mustamaalaus ja sittemmin tietysti Kekkosen
tie kohti presidentinvirkaa. Se oli yhdestä äänestä kiinni, että vuonna
1956 ei valittu Suomen Tasavallan presidentiksi ruotsinkielistä
sosiaalidemokraattia.

Pohjoismainen suuntaus

Ulkopolitiikassa oli nyt tärkeätä korostaa kuulumista Pohjoismaihin ja
tiivistää kaikkia yhteyksiä Ruotsin suuntaan ja sellaisen kanssahan
sosialidemokraatit olivat olleet tekemisissä jo ennen sotia. Pohjoismaista
yhteistyötä alettiin ihan tosissaan kehittää. Yhteydet Ruotsiin ja
Pohjoismaihin olivat vastapaino Neuvostoliitolle, joten Suomi liittyi
Pohjoismaiden neuvostoon heti kun voi, vuonna 1955. Johtavan suomalaisen rooli
tuossa neuvostossa sopi erityisen hyvin ruotsinkieliselle sosiaalidemokraatille,
siis K. A. Fagerholmille. Toki muutkin puolueet olivat innolla mukana, samoin
kuin sodan jälkeen elvytetyssä, jo vuonna 1919 perustetussa Föreningen
Nordenissa. Erityisesti RKP:n poliitikoille nuo foorumit sopivat tietysti kuin
tilli rapuihin, mutta jälkimmäisessäkin oli silti enemmän suomenkielisiä
jäseniä.

Ruotsinkielisten osuus Suomen politiikassa oli siis merkittävä noina
maailmansodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalainen Kansanpuolue asettui ajan oloon
yhä enemmän Kekkosen ja hänen idänpolitiikkansa taakse, niinhän ne tekivät
melkein kaikki muutkin puolueet, ennemmin tai myöhemmin. Vaa’ankielipuolueena
RKP oli mukana kuta kuinkin kaikessa, ja samalla pystyi hyvin pitämään
silmällä ruotsinkielen etuja. Niin, mitäs pahaa siinä on, varsinkin kun
siihen Paasikiven-Kekkosen linjaan kuului pohjoismaisuus hyvin olennaisena
vastapainona Neuvostoliitolle? Ajan oloon Kekkosen ulkopolitiikan tueksi
perustettiin Paasikivi-seura ja eikös siellä huseerannutkin taas yksi
merkittävä suomenruotsalainen, RKP:n Jan-Magnus Jansson, Hufvudstadsbladetin
päätoimittaja, valtio-opin professori, ministeri ja yksi Suomen johtavia
intellektuelleja. Nordek olisi ollut hyvä juttu, mutta siitä tullut mitään.
EEC-ratkaisu oli sitten sitäkin tärkeämpi, vaikka RKP joutuikin tukemaan
Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla, vastoin omia perustuslaillisia
perinteitään. Sen verran siitä oli kuitenkin harmia, että Georg C. Ehrnrooth
erosi puolueesta ja perusti omansa, Perustuslaillisen Kansanpuolueen,
Kokoomuksesta oikealle.

Ja kun Suomeen tuli taas uusia aatteita 1960-luvulla, suomenruotsalaiset olivat
taas vahvasti asialla. Uuden vasemmistolaisuuden johdossa oli sellaisia
henkiöitä kuin Ilkka-Christian Björklund, Claes Andersson, Johan von
Bonsdorff ja Ulf Sunqvist, ja tosiaan, Jörn Donnerkin asettui joksikin aikaa
SKDL:n riveihin. Ruotsalaisessa Kansanpuolueessa taas liberaalit suunnat
voimistuivat, kuten kaikissa muissakin porvarillisissa puolueissa. Sitten oli
tietysti naisliike, joka syntyi nyt melkeinpä uudelleen, entistä
radikaalimpana ja vaatien sukupuoliroolien rajua uudistamista.
Ruotsinkielisillä oli suuri rooli siinäkin.

Pakkokielet

Koulumaailmaa Meinander käsittelee ihan omassa luvussaan, ja kuvailee hyvin
ruotsinkielisiä kouluja ja niiden elämää. Se suuri uudistushan oli
peruskoulu-uudistus ja sen mukana tullut niin sanottujen laajojen
kansalaispiirien päänsärky, pakollinen ruotsin-opetus kaikille. Ei tule
Meinanderkaan maininneeksi, että se uudistus merkitsi ruotsinkielisille
pakkosuomea, samanlainen uutuus kuin pakkoruotsi. Sen sijaan Meinander korostaa
sitä, että asialla oli varsin laaja kannatus ja hyvät perusteet.
Aitosuomalaisia argumentteja ei esitetty eikä liioin Suomen kaksikielisyyttä
kyseenalaistettu, sen sijaan korostettiin ruotsin kielen tarvetta sekä
pohjoismaisen yhteyden ylläpitämiseksi että ihan siksi, että suomalaiset
tarvitsivat ruotsia töissään.

Ennen kaikkea kyse oli sosiaalisten erojen tasoittamisesta, kaikille piti saada
yhtäläiset mahdollisuudet edetä yhteiskunnassa, ketään ei saanut jättää
vain oman äidinkielensä varaan. Meinander kuvailee asioiden kulun hyvin, eikä
hänen tarvitse edes mainita nykykiihkoilijoiden väitteitä siitä, miten RKP
olisi ujuttanut pakkoruotsin hallitusohjelmaan tai muuta sellaista, asialliset
argumentit tekevät tehtävänsä. Uudistuksen tukimiehiä olivat muiden muassa
Urho Kekkonen ja Johannes Virolainen, jonka naapureista aika moni taisi muuten
olla ruotsinkielisiä. Vironperä on Lohjan etelälaidalla, kaksikielisellä
alueella.

Kekkonen kuoli aikanaan, eikä kulunut kymmentäkään vuotta, niin
Neuvostoliitto romahti ja muutaman vuoden päästä siitä Suomi liittyi
Euroopan Unioniin. Mauno Koivisto puolusti aina tarvittaessa sekä Suomen
kaksikielisyyttä että pohjoismaisuutta, ja samalla linjalla oli Paavo
Lipponenkin. Eräänlainen suomenruotsalaisuuden tähtihetki oli tietenkin
Elisabeth Rehnin ensimmäinen presidentinvaalikampanja, hänhän peittosi ensin
Paavo Väyrysen ja sitten hävisi Martti Ahtisaarelle. Ruotsinkielisiä
poliitikkoja oli toki muissakin puolueissa, merkittävimpänä varmaankin
Vasemmistoliiton Claes Andersson. Perussuomalaiset sen sijaan alkoivat oman
rummutuksensa ns. pakkoruotsia vastaan, ja muutama kokoomuslainenkin liittyi
siihen kampanjaan.  Vuonna 2015 esitys pakollisen ruotsinopetuksen
poistamisesta sitten kaatui Eduskunnassa. Viime vuosina ruotsinkielen
vastustajien puheet ovat vaienneet, kun on tullut muita ongelmia vastaan. Aina
yhtä kohteliaana Meinander ei sano, että kiihkoilijat ovat saaneet muuta
kiihkoiltavaa uudemmista vähemmistöistä. Minä sanon.

Yhtenäiskulttuuri ja sen pirstoutuminen

Sodanjälkeistä aikaa Meinander kuvailee varsin sattuvasti Suomeksi
suomalaisimmillaan, silloinhan se paljon puhuttu yhtenäiskulttuuri oli
vahvimmillaan. Minä en kyllä usko sen yhtenäiskulttuurin olleen olemassa,
mutta pyrkimys sellaiseen oli noina pesukoneiden, henkilöautojen ja
televisioiden läpimurtoaikana suurimmillaan. Meinander toteaa varsin
oivaltavasti, että vaikka kaikenlainen nationalismi olikin huonossa huudossa,
käytännön tasolla valtio ja kansakunta olivat vahvempia kuin koskaan. 
Folktingetin merkitys oli suuri uudelleenasuttamisen yhteydessä ja Nordenia
tarvittiin sotalasten välittämisessä, mutta muuten ruotsinkielisillä ei
suurta syytä ollut pitää itsestään meteliä. Saamelaisten ja romanien
määrätietoista suomalaistamista Meinander ei mainitse, mutta uskoakseni pieni
vertailu olisi ollut paikallaan. Suomenruotsalaisilla oli tukenaan vanha, hyvä
asemansa, kattava kouluverkosto ja muutenkin oma sektorinsa
kansalaisyhteiskunnasta, järjestöineen ja säätiöineen kaikkineen. Ne saavat
kyllä ihan omat lukunsa tässä kirjassa, joten ruotsinkieliseen lehdistön,
koulumaailman ja järjestöverkon merkitys tulee selvästi esille.

Suomenruotsalaisten määriä ja sosiaalista jakaumaa Meinander selvittelee
perusteellisesti ja aina tarvittaessa ongelmallisia käsitteitä availlen.
Ruotsinkielisten määrä tosiaan oli kasvanut samaan aikaan kun heidän
osuutensa väestöstä väheni, kun suomenkielisten määrä kasvoi vielä
enemmän. Mutta sitten ruotsinkielisten määrä kääntyikin laskuun, mihin
vaikutti kaksi asiaa. Ensinnäkin suuri muutto Ruotsiin kouraisi
suomenruotsalaista väestöä enemmän kuin suomenkelistä, sillä
ruotsinkieliseltä maaseudulta muutettiin paljon useammin Ruotsiin kuin
suomenkielisiltä seuduilta. Lukumäärät ovat tietysti suomenkielisten osalta
paljon suuremmat, mutta suhteelliset osuudet ovat toista.

Varsinkin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta lähdettiin sankoin joukoin lahden yli
ja etelämmäs, aivan kuten sieltä oli aikaisemmin muutettu Amerikkaan. Muuten
ruotsinkieliset muuttivat maaseudulta suuriin kaupunkeihin ja
teollisuuspaikkakunnille siinä missä muutkin suomalaiset. Uudellamaalla tämä
näkyi sitten kahdella tavalla, maalaiskylistä lähdettiin pois, mutta
teollisuuspaikkakunnille tulvi suomenkielistä väestöä, joten ruotsinkielen
asema kävi vaikeammaksi peräti kahdella tapaa.

Muuttoliikkeen lisäksi suomenruotsalaisten määrää verottivat heidän
solmimansa kaksikieliset avioliitot. Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että
yhä yhtenäistyvämmässä kulttuurissa kaksikielisten perheiden lapset
rekisteröitiin yhä useammin suomenkielisiksi ja heidät pantiin
suomenkielisiin kouluihin, ja ruotsi jäi siten toiseksi kieleksi. Miten paljon
noissa perheissä sitten todella puhuttiin ruotsia, on mahdotonta tietää.
Siksi Meinanderkin problematisoi kovasti noita tilastoja ja kyselee senkin
perään, mahtoivatko nuo luvut pitää paikkaansa? Suuntaus oli kuitenkin
selvä ja näytti peräti kohtalokkaan varmalta, kunnes siihen tuli käänne
1980-luvulla.

Maailmansodan jälkeisestä kulttuurielämästä Meinander nostaa esille
filosofi Georg Henrik von Wrightin, joka ei suomenruotsalaisuudestaan meteliä
pitänyt, mutta korosti sen sijaan Suomen pohjoismaisuutta ja läntisyyttä,
aivan kulttuuriruotsalaisuuden pitkien perinteiden mukaisesti. Kun sitten
1960-luvulla uudempi polvi kyseenalaisti likimain kaiken, sosiologi Erik Allardt
kyseenalaisti Ruotsalaisen Kansanpuolueen roolin, hänen mukaansa Folktinget
olisi riittänyt suomenruotsalaisten etujen puolustamiseen ja ruotsinkieliset
poliitikot olisivat voineet hajaantua muihin puolueisiin. Jörn Donner ei
puolestaan pannut juurikaan arvoa omalle suomenruotsalaisuudelleen. Sen sijaan
hän huomasi Ruotsissa olevansa aivan yhtä suomalainen kuin suomenkielisetkin,
Ruotsi oli edelleen se hieman ärsyttävä isosisko kuin jo Topeliuksen aikoina
(Topeliusta Meinander ei mainitse, se on minun huomioni).

Tuossa aiemmin mainitussa 60-luvun radikalismissa ruotsinkieliset olivat
näkyvästi mukana, mutta leimallisesti suomalaisina muiden joukossa, nostamatta
ruotsin kielen asioita esille. Samoihin aikoihin nousseessa uudenlaisessa
musiikissakin ruotsinkieliset laulajat esiintyivät liki yksinomaan suomeksi,
kuten Carola (Standertskjöld) ja Dave Lindholm ja myös kaksikielisen perheen
kasvatti Ilkka Lipsanen, Danny siis. Korkeakulttuurin puolella taas Marianne
Alopaeus, Henrik Tikkanen ja Christer Kihlman tekivät tiliä
helsinkiläisporvariston perinteiden kanssa, mutta liittämättä sitä sen
kummemmin suomenruotsalaisuuteen. Kapina kohdistui porvaristoon, ei sen
kummemmin kieleen.

Mutta niitä 1960-luvun uusia aatteita seurasi pian myös etninen herääminen
pitkin Eurooppaa. Kun Suomessa saamelaiset ja romanit alkoivat herätä
vaatimaan oikeuksiaan, Pohjanmaalla Gösta Ågren yritti panna pystyyn uutta
hurriliikettä. Se ei kuitenkaan menestynyt, ja Meinander toteaa syyksi sen,
ettei suomenruotsalaisista mitenkään saanut aikaan sorrettua vähemmistöä.
Ovi oli nyt kuitenkin auki suomenruotsalaisuuden pohtimiselle ja sen
sopeuttamiselle muuttuneeseen maailmaan. Pohjamaalla – varsin aiheelliset –
pelot suomen kielen leviämisestä jatkuivat, kun taas etelässä oli jo
jouduttu sopeutumaan kaksikielisyyteen. Yksikieliset kunnat kävivät vähiin ja
Helsingissä ruotsinkieliset olivat prosentuaalisesti yhä pienempi
vähemmistö. Pohjanmaalta katsoen Helsingin kaksikieliset intellektuellit
näyttäytyivät helposti ruotsalaisuuden hylänneinä luopioina ja vastaavasti
Helsingistä katsoen oli vaikeata ymmärtää pohjalaisten jääräpäistä
pitäytymistä yhteen ainoaan kieleen.

Suomenruotsalaisten väestökehityksessä tapahtui sitten käänne 1980-luvulle
tultaessa, kun heidän määränsä alkoikin taas nousta. Syynä oli ilmeisesti
suomenruotsalaisten kasvanut itsetunto, yhä useammat kaksikieliset pariskunnat
rekisteröivät ja kasvattivat lapsensa ruotsinkielisiksi. Muuttoliikkeen
lakkaaminen vaikutti asiaan kai sekin. Erik Allardt ja Christian Starck
julkaisivat vuonna 1981 tutkimuksensa suomenruotsalaisista, jossa
suomenruotsalaisuus ei enää ollut mitenkään ongelmallinen tai katoava asia,
sen sijaan Allardt sovitteli suomenruotsalaisuutta siihen tapaan, jolla Suomessa
oli jo pitkään hallittu erilaisia ristiriitoja eri eturyhmien ja muiden
järjestäytymisen avulla. Kirjailijatkin alkoivat käsitellä
suomenruotsalaista menneisyyttään ja nykyisyyttään entistä tietoisemmin,
kun Gösta Ågren ja Lars Sund kuvasivat Pohjanmaata, Ulla-Lena Lundberg
Ahvenanmaata ja myös Kjell Westön helsinkiläisromaaneissa ovat esillä sekä
ruotsinkielisten sisäiset erot että suhteet valtaväestöön. Niin, ja totta
kai Myrskyluodon Maijaa oli koko Suomen kansa katsonut jo 1970-luvulla.

Tuossa ylempänä epäilin kovasti sitä yhtenäiskulttuuria. Sen
yhtenäiskulttuurinhan sanottiin alkaneen pirstoutua 1980-luvulla, seikka, jota
itse epäilin kovasti, kun en sellaista omin silmin nähnyt. Sen sijaan voikin
kysyä, että eikös se haave yhtenäisestä, keskiarvoja noudattavasta Suomen
kansasta hajonnut jo 1960-luvun lopulta alkaen? Silloinhan kaikenlaiset
poikkeaviksi ymmärretyt ryhmät, niin kuin vasemmistolaiset, naiset,
homoseksuaalit ja sitten myös romanit ja saamelaiset nousivat esille ja
haastoivat haaveen homogeenisesta yhtenäisyydestä. Alkoikohan siitä kehitys,
joka sitten antoi tilaa suomenruotsalaisillekin, siis heidän entistä
julkisemmalle ryhmäidentiteetilleen? Tällaistakin tuli mieleeni tätä kirjaa
lukiessani.

Nytkö se yhtenäiskulttuuri onkin?

Suomenruotsalaisten sosiaalinen koostumus on aivan erityisen mielenkiintoinen
asia. Sitä se on ennen kaikkea siksi, että suomenkieliseen kulttuuriin on aina
Yrjö Koskisen päivistä kuulunut kuva ruotsinkielisistä herroista. Se kuva on
sitten vulgarisoitunut kuvaksi rikkaista ruotsalaisista, jotka luulevat olevansa
jotenkin parempia (vaikka eivät oikeasti ole). Totta kai kaikki ylemmät
yhteiskuntaluokat olivat kokonaan ruotsinkielisiä joskus 150 vuotta sitten.
Totta sekin, että vielä 1980-luvulla keskiluokkien ja yläluokan osuus oli
suurempi ruotsinkielisessä väestössä kuin suomenkielisessä, ja
ruotsinkielisten osuus kaikista noiden luokkien jäsenistä oli suurempi kuin
heidän osuutensa koko väestöstä. Mutta sitten voi tietysti kysyä, että
entä sitten? Miksi vähemmistön kieli ja kulttuuri olisivat vähemmän
arvokkaita, jos heidän sosioekonominen jakaumansa poikkeaa valtaväestön
vastaavasta?

Kehitys kulki kuitenkin kohti tasaisempia oloja ja nuo ruotsinkielisten erot
valtaväestöön tasoittuivat, kunnes vuosituhannen vaihteessa ne olivat jo kuta
kuinkin kadonneet, ainakin jos verrataan samojen alueiden suomenkielisiä ja
ruotsinkielisiä. Ainoastaan aivan rikkaimman eliitin parissa ruotsinkielisillä
on vielä selvä yliedustus, jos kohta sekin on paljon pienempi kuin
aikaisemmin. Ja yksi pikku juttu pisti silmääni: Henrik Ehrnrooth on
ammattijohtajana toki rahaeliitin jäsen, mutta kas, suomenkielisten Herlinien
omistaman Koneen palveluksessa.

Kun suomenkieliset ovat levittäytyneet lähes kaikille ruotsinkielisten
asuma-alueille ja ruotsinkielisten osuus muutenkin laskenut, on
suomenruotsalaisuuden luonnekin muuttunut. Vain pieni osa suomenruotsalaisista
asuu enää yksikielisillä alueilla, ja vähemmistöön ovat jääneet nekin,
jotka asuvat enemmistöltään ruotsinkielisissä kunnissa. Ruotsinkielisten
enemmistö elää elämäänsä kahdella kielellä, ja siellä, missä
suomalaisenemmistö on vahva, on myös ruotsin kielen tila käynyt
vähäisemmäksi. Näin on etenkin suurimmassa suomenruotsalaisten
keskittymässä, pääkaupunkiseudulla. Kun vielä 1950-luvulla Espoo oli
maalaiskunta, jonka asukkaista puolet oli ruotsinkielisiä ja Helsingin elämä
oli vahvasti ruotsinkielistä, ovat ruotsinkieliset tottuneet jo asioimaan
kaupoissa ja virastoissakin suomeksi. Enemmistö ei enää osaa ruotsia, tai
usko osaavansa, tai halua.

Agraarinen maaseuturuotsalaisuus on siis käynyt irrelevantiksi suurimmalle
osalle suomenruotsalaisia ja porvarillinen kulttuuriruotsalaisuus taas turhan
ahtaaksi jopa helsinkiläiselle kulttuurieliitille. Tilalle on noussut varsin
toisenlainen kulttuurinen ja etninenkin itsetunto, jossa terve itsetunto
sekoittuu parhaimmillaan hyvinkin hilpeään itseironiaan. Uusiksi
suomenruotsalaisuuden symboleiksi ovat nousseet Muumilaakso ja Ankkalampi.
Muumilaaksohan on eräänlainen idealisoitu 1900-luvun alkupuolen
suomenruotsalainen huvilaidylli, suojaisa turvallinen paikka, jonne ulkomaailma
yrittää tuon tuostakin tuoda hömpötyksiään, mutta epäonnistuu aina.
Kielikuva ankkalammesta taas syntyi joskus 1990-luvulla ja juurtui sekä
ruotsin- että suomenkielisten puheisiin kuta kuinkin heti. Tähän voisin
omasta puolestani lisätä HIFK:n mainion mainoksen muutaman vuoden takaa,
mainoksen, jossa ilmaistiin kaksikielisyys tavalla, jonka Suomessa ymmärtävät
kaikki, mutta joka on riikinruotsalaisille täysin mahdoton ymmärtää:
Härifrån tvättas!



Kuva: Paras ulkomainos ehdokas 2012, Oy HIFK-Hockey Ab.

Ankkalammen asema

Suomenruotsalaisten asema on siis muuttunut aika monin tavoin 1900-luvun
jälkipuoliskolla. Kun tuossa aiemmin pohdiskelin yhtenäiskulttuuria, voisin
jatkaa väittämällä, että sellainen tänne saatiin, mutta vasta
1990-luvulla. Moderni maailma ei siis pirstoutunut, vaan päinvastoin, nyt vasta
koko väestöllä oli kuta kuinkin yhtenäiset arvot. Ne arvot ovat sitten
liberaalimmat kuin ennen vanhaan, ainakin sikäli, että niihin mahtuu paljon
enemmän diversiteettiä. Se on kai sitä, mitä jotkut pitivät joskus
sirpaloitumisena, mutta eikös se sovi pikemminkin sosiologian klassikoiden
kuvauksiin modernisaatiosta? Olikos se nyt orgaaninen solidaarisuus sitä, jossa
kaikkien ei tarvitse pukeutua samalla tavalla, vaan yhteisyys tulee
abstraktimmista asioista?

Iso osa ankkalammen ongelmista ei suinkaan ole johtunut ankoista itsestään,
vaan siitä ympärillä räpättävästä sorsalaumasta, meistä
suomenkielisistä suomalaisista. Meinander kertoo, miten Pasi Saukkonen tutki
suomenkielisten asenteita. Tulokset ovat aika karua luettavaa. Ne, jotka
suhtautuivat kielteisesti suomenruotsalaisuuteen, kokivat sen vieraana Suomelle
ja suomalaisuudelle siksi, että suomalaisuus merkitsi heille
suomenkielisyyttä. Toinen, mielestäni vielä huonompi syy oli historia,
vastaajat perustelivat ruotsalaisvastaisuuttaan menneiden aikojen kielisorrolla.
Vasta kolmantena tulivat sitten käytännöllisemmät syyt, muiden kielien
suurempi hyöty. Ongelma ei siis olekaan suomenruotsalaisuus, vaan
suomalaisuuden kuva. Kuvaan kuuluu suomen kieli ja historiakuvaan taistelu
ruotsin kieltä vastaan. Se, että se taistelu voitettiin ainakin sata vuotta
sitten, ei vaikuta asiaan, ja se, että suomenruotsalaisia ei syrjitä eikä
sorreta, tuntuu joskus olevan pikemminkin epäkohta kuin hyvä asia. Vai onko se
meiltä pois, jos ruotsinkieliset saavat hoitaa omia asioitaan omalla
kielellään? Ei se niin kallistakaan ole.

Suomenruotsalaisille vähemmistöasema?

Kun suomenruotsalaisuuden asemasta on kuitenkin niin paljon hälinää sekä
ankkalammessa että sorsalaumassa, on joskus esitetty heidän asemansa
muuttamista. RKP:n entinen puheenjohtaja Pär Stenbäck esitti 1980-luvun
lopulla radikaalin idean: mitäpä jos suomenruotsalaiset hyväksyisivät
vähemmistöasemansa ja lakkaisivat kuvittelemasta olevansa suomenkielisten
kanssa tasavertainen ryhmä? Kun Euroopan vähemmistökansoille syntyi
kansainvälisten sopimusten myötä laillista suojaakin, ei suomenruotsalaisten
asema siitä heikkenisi, arveli Stenbäck. Stenbäckin ajatus sai kovasti
ristiriitaisen vastaanoton. Toisaalla taas korostettiin suomenruotsalaisuuden
alueellista pohjaa, vahvempaa ankkuroitumista ruotsinkielisiin alueisiin.
Toisaalla taas korostettiin sitä, että suomenruotsalaiset eivät ole
vähemmistö, eivätkä etninen ryhmä, vaan ainoastaan kieliryhmä
kaksikielisessä Suomen tasavallassa.

Omasta puolestani en pidä tuota Stenbäckin ajatusta ollenkaan huonona ideana,
mikäli sillä turvataan ruotsinkielisten palvelut ja ennen kaikkea
suomenruotsalaisuuden säilyminen. Toinen ajatus, joka on aina silloin tällöin
putkahtanut ilmoille, koskee pakkoruotsia. Mitäpä jos se olisi peruskouluissa
pakollista vain kaksikielisissä maakunnissa? Itse ymmärrän hyvin, että
jossain kokonaan suomenkielisillä alueilla lasten ja nuorten on hyvin vaikeata
ymmärtää ruotsin kielen tarpeellisuutta, samoin kuin niiden aikuistenkin,
jotka onnistuvat pysymään kotiseudullaan ja tekevät käytännöllisempiä
töitä. Sen sijaan en helsinkiläisenä ymmärrä, miten täällä Stadissa
kukaan voisi elää ilman edes auttavaa ruotsin kielen taitoa, puhumattakaan
sitten noista ruotsalaisenemmistöisistä alueista. Toiseksi en pidä
myöskään kovin onnistuneena ajatusta lukion ruotsin vapaaehtoisuudesta. Kai
nyt suomalaisen ylioppilaan sivistykseen ruotsintaito kuuluu?

Meinander ei sano asioita näin suoraan, mutta hieman tuohon suuntaan hän
lukijaa kuljettaa. Minä olen tosin tällaisia miettinyt jo ennenkin, joten joku
muu saattaa lukea Meinanderiaan toisin. Meinanderin kirja on kaiken kaikkiaan
erinomainen itsenäisen Suomen ruotsalaisuuden historia, myös niiltä osin,
joista en ole tässä kertonut. Ruotsinsuomalaisiakin hän kuvaa ja Ahvenanmaata
tavallista tarkemmin, joten kirja on varsin kattava.

Yhtä Meinanderin piirrettä silti hieman kritisoisin, suomenruotsalaisen
tyypillistä varovaisuutta sanakäänteissään. On aika varmasti sen edellä
mainitsemani sorsalauman syytä, että suomenruotsalaisten on käytännössä
mahdotonta ilmaista puolustavansa omaa suomenruotsalaisuuttaan. Eihän sitä voi
ymmärtää ilman enemmistöväestön jukuripäisen sitkeitä, syvälle
junttaantuneita ennakkoluuloja. Tätä ihmettelin esimerkiksi takavuosina, kun
Siuntiota yritettiin liittää Lohjaan ja siinä yhteydessä ruotsinkielisiä
syytettiin kielipolitiikasta. Mikäs syytös se oli? Kaipa nyt kielivähemmistö
saa vastustaa uudistushanketta, joka tekisi heistä vielä pienemmän
vähemmistön? Eikös silloin juuri tarvita kielipolitiikkaa? Hieman samaan
tapaan Meinanderkin selittää jossain vaiheessa, että suomenruotsalaisten
kiintymyksellä kieleensä ei ole niinkään ideologisia syitä, vaan ihan vain
hyötynäkökohtia he ajattelevat. Hetkinen, eivätkös ne utilitaariset syyt
ole huonompia kuin ”ideologiset”? Vai mitäköhän mahtaisivat maanmieheni
miettiä, jos sanoisin rakastavani suomenkieltä ihan vain siksi, että siitä
on hyötyä?

Oli miten oli, Meinander on tehnyt hyvää työtä. Viime vuosikymmeninä
suomenruotsalaisuus on tosiaan päässyt entistä enemmän esille ja saanut yhä
suurempaa ymmärtämystä ja sympatiaa osakseen. Toisaalta ruotsalaisvastainen
kiihkoilu lisääntyi sekin aikansa, kunnes se aivan viime vuosina jäi muihin
ryhmiin kohdistuvan rasismin varjoon. Suvaitsevaisuus ruotsinkielisiä kohtaan
on siis tullut näkyvämmäksi sitä mukaa kun yhtenäiskulttuurin on väitetty
hajonneen. Tosiaan, tuolta kannalta katsoen yhtenäiskulttuuri on tosiaan
kadonnut ja kyllä, joidenkin maailma on pirstoutunut. Mutta minä ainakaan en
halua palata siihen maailmaan, jossa hurreista sai puhua vain kateudesta
vihreänä. Se oli se sama maailma, jossa homoja ja neekereitä sai piestä,
ryssiä ja mustalaisia syrjiä ja naisia piti ainakin väheksyä. Tämä
nykyinen maailma, jossa suomenruotsalaisetkin saavat olla oma ryhmänsä, on
paljon parempi.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/