[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Cristinan riivauksesta keisarille uskollisiin soraääniin: maailmankuvien moninaisuutta osana kotimaamme historiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anna Oja <annatuulikkioja at gmail.com> FM, suomentaja, kulttuurihistorian
jatko-opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sulkunen, Irma; Niemi Marjaana; Katajala-Peltomaa Sari (toim.): Usko, tiede ja
historiankirjoitus: Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. 470 sivua.


Cristinan riivauksesta keisarille uskollisiin soraääniin: maailmankuvien
moninaisuutta osana kotimaamme historiaa
---------------------------------------------------------

Irma Sulkusen, Marjaana Niemen ja Sari Katajala-Peltomaan toimittama teos on
mielenkiintoinen johdatus maailmankuvien ja identiteettien rakentumiseen.
Artikkelikokoelma käsittelee niiden suhdetta suomalaisen kansakunnan
muodostumiseen ja tarkastelee kulttuurisia ja sosiaalisia elementtejä niiden
taustalla.

 

Teoksen aikajänne on erittäin laaja: keskiajalta 1900-luvun alkuun. Kirjan
johdannossa mainitaan tavoitteena olleen "valaista pitkän ajallisen tarkastelun
kautta maailmankuviin vaikuttavien osasten jatkumoa ja murroksia". Johdannon
kirjoittajat toteavat kuitenkin, että kyse ei ole aate- eikä
käsitehistoriallisesta läpileikkauksesta. Sen sijaan tarkoitus on käsitellä
erilaisten ajattelutapojen monikerroksisuutta yksittäisten tapausten kautta.
Tässä teos onnistuukin: se tuo esiin monenlaisia esimerkkejä maailmakuvista
ja identiteeteistä. Kirja on syntynyt Maailmankuvat ja identiteetit
-tutkimusryhmän piirissä, joka kuuluu Suomen Akatemian rahoittaman
Yhteiskunnan historian huippuyksikköön.

Maailmankuva, identiteetti, mentaliteetti

Teos jakautuu kahteen osaan. Näistä ensimmäinen on nimeltään Usko, tieto ja
maailmankuvien moninaisuus. Toisessa puolestaan keskiössä on historiantutkimus
maailmankuvien muovaajana. Näitä kahta osiota edeltävä johdanto käsittelee
kokoavasti kirjan teemoja. Tärkeänä huomiona tulee esiin se, että vaikka
maailmankuva on arkisessa kielenkäytössä yleinen sana ja käsite, sitä on
kuitenkin tutkimuksen piirissä ymmärretty alasta riippuen hieman eri tavoin.
Esimerkiksi filosofian ja sosiologien piirissä määritelmät ovat jossain
määrin poikenneet toisistaan.

Historian alan tutkimuksessa maailmankuva sen sijaan on toiminut
taustakäsitteenä, jota ei yleensä ole sen kummemmin määritelty. Johdannossa
päädytäänkin toteamaan, että monimuotoisuudessaan ja tiukalle
määritykselle antautumattomuudessaan maailmankuva lähenee mentaliteetin
käsitettä. Maailmankuvaan keskeisesti liittyvä käsite on identiteetti, joka
myös on teoksessa tärkeällä sijalla. Yksilöllisten identiteettien lisäksi
identiteetti näyttäytyy kollektiivisena, joskaan näiden välillä ei aina ole
helppo vetää selvää rajaa. 

Keskeinen käsite on myös transnationaalisuus/ylirajaisuus. Kirjoittajat
huomauttavat, että transnationaalinen historia nousi 1990-luvulla purkamaan
tutkimuksessa vallinnutta tapaa pitää kansallisvaltiota ensisijaisena
tutkimuksen yksikkönä. Vaikkakaan, kuten tekijät huomauttavat,
transnationaalinen historia ei itsekään ole täysin vapaa metodologisesta
nationalismista, se on kuitenkin luonut tutkimuksellisia lähestymistapoja
ylirajaisten riippuvuuksien tutkimiseen. Kuten johdannossa huomautetaan,
suomalaisuuteen liitettyjen maailmankuvien purkaminen edellyttää Suomen
ymmärtämistä väljästi maantieteelliseksi alueeksi. Suomalaisuus on toki
liittynyt tähän alueeseen, muttei noudatellut sen rajoja tiukasti; rajat ovat
olleet myös muuttuvia. Lisäksi ylirajaisuutta ja ylirajaisia
yhteisönmuodostuksia on esiintynyt aina.

Uskosta ja tiedosta

Kuten mainittua, teoksen ensimmäisessä osassa keskiössä ovat usko ja tieto.
Millainen merkitys niillä oikein on ollut maailmankuvan ja identiteettien
kehityksen kannalta? Osio koostuu seitsemästä artikkelista; aikajänne ulottuu
keskiajalta aina 1900-luvulle. Avauksena toimii Sari Katajala-Peltomaan
artikkeli Riivattu Cristina. Yksilö, yhteisö ja rituaalit keskiajan
maailmankuvassa. Artikkelissa kuvataan Cristinan tapauksen kautta
riivaustapauksia yhteisöllisen koheesion vahvistajina. Samalla tulee esiin
uskonnon sekä pyhän ja pahan merkitys keskiajan maailmankuvassa
ylipäätään. Maailmankuva oli kaksijakoinen, ja sekä pyhä että paha olivat
arjessa konkreettisesti läsnä. Tämä yhdisti kristittyjä sosiaalisista ja
maantieteellisistä eroista huolimatta.



Kuva: Tuntemattoman tekijän maalaus alttaripaneelissa 1500-luvun alusta.
Universalmuseum Joanneum, Graz.

Raisa Maria Toivo kirjoittaa artikkelissaan Luterilaisia maailmankuvia
1600-luvun Suomesta: Yksilön tarina ja yhteisön maailmankuva
noitasyytöksistä 1600-luvun lopulla. Luvussa keskitytään kahden erilaisen
henkilön näkökulmaan: kihlakunnantuomari Nils Psilanderin sekä Risto
Olavinpojan. Luvusta käy ilmi, miten tiiviisti ihmisten maailmankuva tuona
aikana liittyi uskoon ja uskontoon. Jumala ja paholainen näyttäytyivät
(Toivon sanoin) tämän maailmankuvan "äärettöminä ääripäinä".
Itsestään selvää lienee, että tietynlaiset käsitykset noidista eivät
rajautuneet pelkästään Suomeen, vaan kulkivat rajojen yli monin tavoin. Myös
sosiaalinen asema vaikutti suuresti ihmisten käsityksiin. 

Irma Sulkusen artikkelissa Paimentytön liikutus tarkastelun kohteena on
sekularisaatioprosessi ja sen suhde maailmankuvan muutokseen. Aihetta
käsitellään ennen kaikkea yhden yksittäisen henkilön, 1700-luvulla eläneen
Liisa Eerikintyttären, kautta. Liisan herätyksestä käynnistyi uskonnollinen
liikehdintä. Herätys merkitsi eräänlaista hengellisen lohkoutumista erilleen
maallisesta. Esiin nousi yksilön oikeus henkilökohtaiseen vakaumukseen, ja
samalla kylvettiin uudenlaisen minuuden siemenet. Tällaiset herätykset onkin
usein liitetty sekularisaatioon. Ylirajaisuuden tematiikka liittyy herätyksiin
siten, etteivät ne olleet ainoastaan suomalainen ilmiö, vaan leimasivat
muitakin protestanttisia länsimaita.

Seuraavan artikkelin on kirjoittanut Johanna Annola, ja se on nimeltään Elli
Tavastähti ja 1920-luvun sosiaalipolitiikka maailmankuvien murroksessa. Luku
käsittelee Tavastähden ihmiskäsitystä, joka saa samalla edustaa
sosiaalipolitiikan monimuotoisuutta. Tavastähti edusti oikeistolaista
sosiaalipolitiikkaa, joka oli valta-asemassa 1920-luvulla; pian valta-asema
alkoi kuitenkin rakoilla. Nationalismin keskeisyydestä huolimatta Tavastähden
maailmankuva sisälsi myös ylikansallisia aineksia. Annolan mukaan
Tavastähteä ei kuitenkaan ole mahdollista nähdä ylikansallisena toimijana.



Kuva: Albert Einstein 1921.

Laura Hollstenin mielenkiintoinen artikkeli Uusi teoria universumista:
Suhteellisuusteorioiden ja maailmankuvan muutos Suomessa 1905–1939 puolestaan
pureutuu suhteellisuusteorian vastaanottoon Suomessa pyrkien samalla tuomaan
lisätietoa (valtioiden rajat ylittävästä) tieteestä suomalaisen
maailmankuvan muovaajana. Johtopäätöksenä on, että suhteellisuusteorioiden
hyväksyminen noudatti Suomessa paljolti samaa kaavaa kuin muuallakin
Euroopassa.


Henry Nygård käsittelee artikkelissaan Tieteellisen maailmankuvan
vakiinnuttaminen: Perinnöllisyystiede ja rotuhygienia vuosina 1900–1945
rotuhygienian ja perinnöllisyystieteen suhdetta mainittuna ajanjaksona. Nygård
kysyy, olisiko rotuhygienialla ollut sellaista painoarvoa kuin oli ilman
perinnöllisyysoppia. Huomio kohdistuu 1900-luvun alun Suomessa toteutettujen
sosiaalihygieenisten ohjelmien oikeuttamiseen.



Kuva: Professori Gustaf Retzius sekä herra Fjällstedt Härjedalenista, 1905.

Ensimmäisen osan viimeinen, Marjaana Niemen kirjoittama artikkeli puolestaan on
nimeltään Kaupunkisuunnittelijat ilman rajoja: Eliel Saarinen luomassa
kansallisia, kansainvälisiä kaupunkeja. Niemi käsittelee artikkelissaan
kaupunkisuunnittelijoiden luovimista ristiriitaisten odotusten kentällä
keskittyen erityisesti Eliel Saariseen. Ammattikunnan edustajilta vaadittiin
niin transnationaalisuutta kuin kansallisiakin painotuksia, joskin usein oli
hyvä keskittyä ensin mainittuun. Kuten Niemi huomauttaa, pääkaupungeissaan
kansakunnat ovat pyrkineet ilmaisemaan jotain olennaista itsestään ja
toisaalta viestimään suurempaan kokonaisuuteen kuulumisesta. Saarisen ja
hänen kollegoidensa oli tärkeää kyetä olemaan yhtä aikaa kansallinen ja
transnationaalinen.

Historiankirjoituksen tärkeä rooli

Kuten mainittua, teoksen toinen "pääjakso" keskittyy historiankirjoitukseen
maailmankuvien muovaajana.  Kollektiivisen identiteetin rakentamiseen tarvitaan
yhteinen, kuviteltu menneisyys. Historiankirjoituksen roolia tämän
menneisyyden rakentamisessa ei voi liikaa korostaa.

Toisen osan ensimmäinen artikkeli on Johanna Wessholmin Kansallisen suurmiehen
muisto: A.I. Arvidsson (1791–1858) suomalaisessa historiankirjoituksessa ja
historiakulttuurissa 1858–1910. Kuva Arvidssonista merkkihenkilönä muotoutui
aikana, jolloin suomalaisen kansakunnan rakentaminen oli intensiivisesti
käynnissä.  Wessholmin artikkelissa keskiössä on muistin ja muistamisen
asema kansallisen historiografian rakentamisessa. Yhteisöt, jotka tavoittelevat
yhteisöllisyyttä, tarvitsevat yhdistäviä merkkihenkilöitä. Arvidsson ja
hänestä muodostettu käsitys on erinomainen esimerkki tällaisesta. Kuvaavaa
on, että hänen 35 vuotta kestäneelle työuralleen Ruotsissa on suomalaisessa
kirjallisuudessa annettu vain marginaalinen painoarvo. Vaikka Arvidssonin
elämä ja toiminta oli valtioiden rajat ylittävää, tätä ei
suurmiesmyyttiä rakennettaessa ole haluttu korostaa.

Seuraavakin artikkeli, Irma Sulkusen Elias Lönnrot: Mies, myytti ja kansallinen
historiankirjoitus käsittelee kansallisen historian rakentamista. Sulkunen käy
läpi Lönnrotin kanonisoitunutta asemaa kansanrunouden kerääjänä, Kalevalan
kokoajana ja yleensäkin suomalaisuuden esikuvana. Ns. suurmiesten rooli
menneisyyttä koskevan kansallisen kertomuksen rakentajina on yleensäkin ollut
merkittävä.



Kuva: Piirros Elias Lönnrotista, ”Unus homo nobis cursando restituitrem”.
Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken. SKS:n kirjallisuusaarkisto.

Lönnrot-artikkelia seuraa Ilona Pikkasen artikkeli "Rahvaan metelinen
mielentila" ja Yrjö Koskisen Nuijasota (1857, 1859) osana kansallista
kulttuurista muistia. Kulttuurinen muisti viittaa kattokäsitteenä yhteisesti
jaettuun kulttuuriin: rituaaleihin, teksteihin, kuvastoihin ja monumentteihin.
Kuten Pikkanen tuo esiin, Nuijasota-teos (ja sen muoto) kertovat yhtä lailla
kirjoittamisajankohdastaan eli 1800-luvusta kuin itse nuijasodastakin. Toisaalta
olennaista on kiinnittää huomiota siihen, miksi Koskinen nosti esiin juuri
nuijasodan. Runebergin sankariballadien tavoin Koskisen sota-aiheet korostivat
rohkeutta ja periksiantamattomuutta kansallisina ominaisuuksina. Toisaalta
Pikkanen käsittelee myös talonpoikaisnousujen merkitystä ylirajaisessa
kulttuurisessa muistissa. Niitä nimittäin nostettiin muuallakin pohjoisessa
Euroopassa esille samoihin aikoihin.

Katja-Maria Miettusen artikkelissa Yrjö Koskisen ja Magnus Gottfrid
Schybergsonin historiateokset ja kielikiistan pitkä varjo on keskiössä kaksi
laajaa, 1800-luvulla ilmestynyttä yleisesitystä Suomen historiasta. Nämä
ovat KoskisenOppikirja Suomen kansan historiassa ja Schybergsonin Finlands
historia.  Historiankirjoituksen maailmankuvia heijastava ja muovaava rooli on
tärkeä, ja Miettunen tarkasteleekin teoksia tästä näkökulmasta. Miettusen
mukaan teoksien välittämä käsitys on varsin samankaltainen, mikä on usein
jäänyt huomaamatta siksi, että kielikiistaan on kiinnitetty runsaasti
huomiota. Sekä Koskinen että Schybergson on mahdollista nähdä aikansa
eurooppalaisen historiankirjoituksen tyypillisinä edustajina.

Olli Matikainen käsittelee artikkelissaan Gödik Fincke ja aatelin
ryhmäidentiteetin kriisi 1590-luvulla historiantutkimuksen tarjoamaa osin
ristiriitaistakin kuvaa linnanvouti Finckestä ja tämän ratkaisuista.
Matikainen tuo esiin, kuinka tutkittavan aikakauden identiteettien kuvaaminen
voi auttaa ratkaisemaan joitakin ristiriitaisuuksia ja terävöittää
henkilöhistoriallista kuvausta. Matikainen toteaa myös, että aatelin ideaalit
olivat ylirajaisia: ne olivat samankaltaisia Ruotsin valtakunnassa ja muualla
Länsi-Euroopassa. Teoksen viimeinen artikkeli on Sami Suodenjoen Keisarille
uskolliset soraäänet – Ilmiantajat kansallisen historiakuvan haastajina.
Suodenjoki haastaa artikkelissaan perinteistä käsitystä sortovuosien
ilmiantajista. Ilmiannot olivat niiden tekijöille myös keino muokata
poliittista identiteettiään. Erityisen kiinnostavana näyttäytyy se, miten
ilmiantajat jäsentävät suhdettaan kansallisuuteen.

Mielenkiintoinen ja ansiokas kokonaisuus

Sivistävä teos on aiheidensa moninaisuudesta huolimatta ehyt kokonaisuus.
Vaikka artikkeleissa onkin käsitelty varsin erilaisia teemoja ja ajanjaksoja,
ne sopivat silti suhteellisen loogisesti yhteen.  Kirja ei kuitenkaan pyri
olemaan mikään tyhjentävä esitys maailmankuvien kehittymisestä, vaan
pikemminkin teemoiltaan löyhähkösti mutta kuitenkin perustellusti toisiinsa
liittyvien artikkelien kokonaisuus. 

Näin erilaisten teemojen liittämistä yhteen voisi toki tarkastella
kriittisestikin; esimerkiksi Veli-Matti Huhdan mielestä (Hybris 2/2016)
moninaisuutta on teoksessa liikaakin. Omasta mielestäni kokonaisuus oli
kuitenkin aivan riittävän ehyt, ja kaiken kaikkiaan on ollut hedelmällistä
käsitellä maailmankuvien ja identiteettien rakentumista ja samalla kansakunnan
muodostumista ylirajaisuuden ja transnationaalisuuden tematiikkojen kautta.
Läpileikkausmaisuuden puutteesta huolimatta nämä tematiikat kantavat halki
kirjan.  

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/