[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: \"Ankara mies, jossa oli vanhan ajan jaloutta\" - Reinhold Hausen valtionarkistonhoitajana

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pekka Henttonen <pekka.henttonen at uta.fi> Yliopistotutkija, dosentti, Tampereen
yliopisto. Viestintätieteiden yksikkö
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lybeck, Jari: Reinhold Hausen. Valtionarkiston johtaja ja historiantutkimuksen
edistäjä. Suomen historian julkaisuja 3, Turun yliopisto 2016, 2016. 302
sivua.


"Ankara mies, jossa oli vanhan ajan jaloutta" - Reinhold Hausen
valtionarkistonhoitajana
---------------------------------------------------------

Jari Lybeckin kirja Reinhold Hausenista paljastaa aikansa monipuolisen
kulttuurihistoriallisen toimijan samalla kun se kertoo enemmän hänen
johtamastaan valtionarkistosta kuin Hausenista henkilönä. 

Reinhold Hausen (1850-1942) oli valtionarkistonhoitajana 36 vuotta, kunnes
hänet pakotettiin eroamaan vuonna 1916. Jari Lybeck on osana Turun yliopiston
historian laitoksen akatemiaprojektia kirjoittanut Hausenista historiikin, jossa
Hausen pyritään asettamaan aikansa laajempaan kontekstiin. Hausen oli
historiantutkija ja svekomaani, mutta Jari Lybeckin kirja on enemmän kuin
Hausenin elämäkerta. Se on kertomus valtionarkistosta Hausenin aikana.
Tällaisena se on yksityiskohtainen ja paikoin kiehtovakin lähteisiin perustuva
kuvaus elämästä virastossa, jossa lämmittäjä päivystää osan päivästä
vaatenaulakolla kenraalikuvernöörinkanslian kysellessä tämän sivutoimien
perään. Lybeck käy läpi henkilökunnan kehitystä, arkistosiirtoja,
arvonmääritystä, luettelointia ja kuvailua, yksityisarkistojen keruuta,
tutkijapalvelua ja viranomaisten ohjeistamista – lyhyesti sanoen kaikkea
sitä, mistä Valtionarkiston toiminta jo tuolloin koostui.

Hausenin seulontalinja kestää

Kuva: Valtionarkistonhoitaja, filosofian tohtori Reinhold Hausen 1932
(Museovirasto, Finna CC BY 4.0)

Lybeck tuo esiin Hausenin modernin ajattelun monessa kohtaa. Hausen kiinnitti
huomiota ”kentällä” oleviin asiakirjoihin jo varhain. Hän oli jo tuolloin
sitä mieltä, että henkilö voi olla erinomainen historiantutkija sopimatta
kuitenkaan arkistotyöhön. Lybeckin erityinen ansio on, että alan tuntijana
hän kykenee kuvailun lisäksi arvioimaan ratkaisuja. Lybeckin mielestä
Hausenin seulontalinja kestää hyvin nykyaikaisen tarkastelun, vaikka joissain
harvoissa tapauksissa hävitettiinkin asiakirjoja, jotka nykyisin
säilytettäisiin. Hausen kiinnitti huomiota vain asiakirjojen tutkimukselliseen
arvoon. Asiakirjojen merkitykseen virkatoiminnalle hän ei ottanut kantaa.
Hausen pyrki siihen, että valtionarkistoon tulisi vain pysyvästi
säilytettäviä asiakirjoja. Tässäkin hän oli nykylinjoilla.

Hausenin monipuolisuus käy kirjasta hyvin ilmi. Suomen arkistohistoriasta
tuskin löytyy toista henkilöä, joka olisi yhtä kattavasti toiminut
arkistokentällä kuin Hausen. Hausen huolehti valtionarkiston toiminnasta ja
asiakirjojen seulonnan kehittämisestä samalla kun hän dokumentoi
ajankohtaisia poliittisia tapahtumia ja ympäristöä valokuvaamalla ja
keräämällä asiakirja-aineistoa ja muistitietoa. Hausenin työ eri puolilla
olevien Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen julkaisemiseksi on
nykyisiin hyvin tunnettu. Se olisi monelle riittänyt elämäntyöksi. Lybeck
kuvaa tätä työtä tuoden esiin myös Hausenin puutteet, kuten eräiden
asiakirjojen väärät ajoitukset. Lybeckin kirja nostaa esiin senkin, miten
Hausen pyrki – onnistumatta – saamaan Ruotsista Suomea koskevia asiakirjoja.

Yksi luvuista käsittelee Hausenin suhdetta asiakirjahallintoon. Lybeck näkee
asiakirjahallinnon tehtäväksi rajoittaa asiakirjojen määrää ja muovata
syntyvää arkistoa ”kiinnittäen erityistä huomiota elinkaaren
alkupäähän”. Jos tämä määritelmä hyväksytään, Hausenia voi pitää
varhaisena ”records managerina”, vaikka tämä on Lybeckinkin mukaan
anakronistista ja liioittelevaa.  Asiakirjahallintoa voisi päätearkiston
sijasta katsoa myös organisaation toiminnan näkökulmasta. Silloin tulkinta
olisi mielestäni toinen. Olennaista on kuitenkin, että Hausenin kiinnostus
arkistoon ei alkanut vasta sen ylitettyä valtionarkiston kynnyksen.

Toisaalta Hausenkin oli aikakautensa kasvatti. Provenienssiperiaatteen
rikkominen on nykyisin ammattisynneistä suurimpia, mutta periaatteen läpimurto
tapahtui kesken Hausenin kauden. Lybeck toteaa Hausenin noudattaneen
provenienssiperiaatetta lähinnä ”käytännön syistä”. Hausen kokosi
esimerkiksi Suomen erillisaseman puolustamiseen tarvittavia asiakirjoja omaksi
kokonaisuudekseen.



Kuva: Helsingin Muinaismuistolautakunta Pitkälläsillalla lähdössä
katsastamaan kuvauskohteita Itäiselle Viertotielle. Vasemmalta puheenjohtaja
valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen, sihteeri museoamanuenssi Karl Konrad
Meinander ja jäsen professori Gustaf Nyström. Hausen Reinhold, 1907. Helsingin
kaupunginmuseo. Finna,CC BY 4.0

Minulle parasta kirjassa on se, miten se valottaa koko alan kehitystä. Lybeck
tuo esille – Eljas Orrmanin (s.1943) tutkimuksiin viitaten –
valtiosihteerinviraston roolin tutkimusta palvelevana arkistona jo varhain
Valtionarkiston rinnalla. Siellä täällä pilkahtaa muita asioita:
virka-arkistokaavana tunnettu ruotsalainen ABC-kaava on käytössä jo Turun
tuomiokapitulin arkistoluettelossa vuonna 1911, vaikka se ilmestyy
valtionarkiston ohjeisiin vasta 1940-luvulla. Vaikka senaatin asiakirjojen
käyttö muuhun kuin virkamiesten valmistelutyöhön oli luvanvaraista, Hausen
saattoi vuonna 1895 todeta, ettei hänen 20-vuotisen uransa aikana senaatti
ollut kertaakaan evännyt asiakirjan käyttölupaa. Se kertoo suomalaisesta
liberaalista suhtautumisesta arkistojen käyttöön.

Mielenkiintoinen on myös analyysi arkistonhoitajan virkojen ilmestymisestä
valtiokalenteriin. Sekä senaatissa, valtiosihteerinvirastossa että
kenraalikuvernöörinkansliassa oli arkistonhoitaja jo 1820-luvulla, mutta
lääninhallituksiin arkistonhoitajia tuli vasta 1900-luvun taitteessa. Vaikka
virastojen ohjesäännöissä oli määräyksiä tätä laajemmin,
arkistonhoitajia näyttää koko maassa olleen ensimmäisen maailmansodan
kynnyksellä ehkä kymmenkunta. Vaikka arkistoilla on vuosituhantinen historia,
akateeminen professio on Suomessa 1900-luvun tuote.

Arkisto on historian ammusvarasto

Hausen oli svekomaani, joka suhtautui epäluuloisesti fennomaaneihin ja jolle
sosialistit olivat käytännöllisesti katsoen anarkisteja. Hausenin
ruotsinkielisyys ja -mielisyys aiheutti hänen jättämisensä pois
arkistodelegaatiosta, joka jätti vuonna 1900 mietinnön kirkonarkisto- ja
paikallisarkistokysymyksestä sekä maakunta-arkistojen perustamisesta ja
eräiden asiakirjojen hävittämisestä.



Kuva: Valtionarkiston tutkijasali Atelier Nyblin, 1901. Pylvääseen nojaamassa
vasemmalla Reinhold Hausen. Museovirasto. Finna, CC BY 4.0

Suurempi skisma nousi venäläisen valtiovallan kanssa. Hausen pyrki arkistoilla
puolustamaan paitsi ruotsalaisuutta Suomessa myös Suomen erityisasemaa
Venäjän valtakunnassa. Arkisto ei sanonnan mukaan ole historian mausoleumi
vaan sen ammusvarasto. Tätä ammusvarastoa kumpikin puoli yritti parhaansa
mukaan hyödyntää. Koskaan muulloin arkistoilla ei ole ollut samaa symbolista
ja kansallista merkitystä kuin sortovuosina. Taistelu valtiosihteerinviraston
asiakirjojen saamiseksi ja pitämiseksi Suomessa on jo entuudestaan tiedossa,
mutta Lybeck mainitsee myös tunnetun ”Suomi-syöjän” valtioneuvos N. N.
Korevon käyneen kesinä 1902 – 1904 valtionarkistossa kopioimassa asiakirjoja
peräti 25 apulaisen kanssa. Venäläisten mielestä hankala Hausen pakotettiin
eroamaan vuonna 1916. Silloin hän oli jo 66-vuotias takanaan 45 virkavuotta.

Hausenin persoona jää lähteiden puuttuessa vähäisten piirtojen varaan,
mutta ei täysin valottamatta. Esiin nousee alaisistaan huolehtiva johtaja, joka
osasi myös vaatia ja olla tyly. Ahvenanmaalainen, sukutaustaltaan balttilainen
Hausen suhtautui aristokraattisen epäluuloisesti suomalaiseen kansanosaan ja
yksikamariseen eduskuntaan. Oppi- ja kulttuurihistoriassa Hausen on jäänyt
vähän tunnetuksi, koska hän ei ole sopinut suomalaiseen sankarikaanoniin.
Lybeckin kirja korjaa ansiokkaasti tätä puutetta.

(Kirjoituksen ensimmäinen versio julkaistiin aiemmin Liikearkistoyhdistyksen
julkaisemassa Faili-lehdessä 1/2017, s. 44-45)

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/