[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Norsunluutornista someen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Henna Karppinen-Kummunmäki <hkarpp at utu.fi> FM, tutkija, kulttuurihistoria,
Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Väliverronen, Esa: Julkinen tiede. Vastapaino, 2016. 223 sivua.


Norsunluutornista someen
---------------------------------------------------------

Julkinen tiede on sujuvasanainen, johdattava esitys tieteen rooliin ja
vaatimuksiin nyky-yhteiskunnassa. Teoksen painopiste on luonnontieteisessä,
humanistiset tieteenalat jäävät vähemmälle huomiolle

Maailma muuttuu ja tieteen on muututtava sen mukana. Siksi ei ole ihme, että
tieteen asemaa nyky-yhteiskunnassa on pohdittu viime aikoina paljon. Tällä
kertaa asialla on Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen.
Väliverronen pohtii kirjassaan Julkinen tiede muun muassa tieteen kuvastoa
populaarikulttuurissa, tiedeviestintää sekä tieteentekijöiden roolia
yhteiskunnallisina vaikuttajina.



Kuva: Elokuvasta James Whale: Bride of Frankenstein1935.

Repäiseviä otsikoita metsästämässä

Kirjan aloitusluvut pohtivat tieteen kuvaa populaarikulttuurissa ja mediassa.
Frankenstein, hullu nero, CSI-sankari, sympaattinen nörtti, nämä kaikki ovat
viime vuosikymmenien tiedehahmoja tv-sarjoissa ja elokuvissa, jotka luovat
mielikuvia tieteen maailmasta. Nämä mielikuvat eivät ole läheskään
totuudenmukaisia, mutta Väliverrosen mukaan ovat kuitenkin luoneet
positiivisempaa ja mediaseksikkäämpää kuvaa tieteentekijöistä.
Naistutkijan näkökulmasta voisi vielä lisätä, että edelleen tiedemaailma
näyttäytyy hyvin maskuliinisena. Harvassa ovat vielä tiedenaishahmot.

Tiedeuutisointi on toinen merkittävä mielikuvia luova elementti. Esimerkiksi
rokotuskohut kertovat siitä, miten asiantuntijuus on tasa-arvoistunut.
Tutkijoiden auktoriteettia ja yksinoikeutta tietoon kyseenalaistetaan entistä
enemmän. Väliverronenkin ottaa esille sen ikuisen ristiriidan, joka tuntuu
vallitsevan toimittajien ja tutkijoiden välillä. Toimittaja haluaa otsikoita
ja juttuja, jotka koskettavat lukijaa. Tutkija haluaa esiintyä asiantuntijana,
tieteenalansa edustajana. Väliverronen vihjaa, että mediassa esiintyviä
tutkijoita saatetaan katsoa kollegoiden silmissä karsaasti, mikäli heillä ei
ole ilmeistä asiantuntijaroolia eli syytä olla esillä. Pelkkä tieteen
popularisointi ei ole riittävä peruste. Näkisin, että varsinkin nuoren
tutkijan kynnys esiintyä mediassa voi olla hyvinkin korkea juuri sen takia,
että epäillään oman asiantuntijuuden riittävyyttä.

Tulosvastuuta ja somepäivityksiä

Seuraavat luvut käsittelevät yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden
vaatimusta. Tieteen kuuluu olla julkista. Tutkimus tulee asettaa  kollegoiden
eli muun tiedemaailman arvioitavaksi sekä kertoa tutkimustuloksista ns.
suurelle yleisölle. Vain yleisöä kiinnostavat aiheet pääsevät esille
mediassa. Tässä tullaankin nykytutkijoiden suurimpaan päänvaivaan eli kuinka
perustella oman tutkimuksen merkitys ja hyödyllisyys yhteiskunnalle.

Väliverrosen tekstistä on luettavissa hienovarainen moite siitä, että
nykyiset yliopisto-rankingit, tuottavuusvaatimukset yms. tekevät hallaa
yliopistojen ensisijaiselle tehtävälle eli uuden tiedon tuottamiselle. Voi
siis kysyä, ohjautuuko tutkimus vain niihin aiheisiin, joilla on käytännön
(kaupallisia) sovellutusmahdollisuuksia eli mahdollisuutta ylipäänsä saada
rahoitusta? Häviääkö perustutkimus ja samalla ihmisten itseymmärrystä
lisäävä tutkimus?

Kirjan päättävät luvut käsittelevät muun muassa tiedeviestinnän eri
motiiveja: onko kyse valistuksesta vai pr-työstä? Internet ja sosiaaliset
mediat ovat luoneet foorumeita tiedeviestinnälle, mutta samalla myös uusia
haasteita. Lisäksi käsitellään yleisön käsityksiä tieteestä ja pohditaan
tiedeviestinnän dialogisuutta. (Lisää tiedeviestinnästä ks. esim. Karvonen,
Erkki; Kortelainen, Terttu; Saarti, Jarmo: Julkaise tai tuhoudu! Johdatus
tieteelliseen viestintään.)

Kirja on hyvä johdatus tieteen nykyrooleihin ja vaatimuksiin, mutta kovin
syvällisesti niitä ei päästä käsittelemään. Monet seikat jäävät hyvin
pintapuoliselle tarkastelulle. Kuten kirjoittaja itsekin johdannossa toteaa,
painopiste on pitkälti luonnontieteisessä ja humanistiset tieteenalat
jäävät vähemmälle huomiolle. Tämä on sääli, sillä tieteenalat
kohtaavat hyvin erilaisia haasteita vastatessaan nykypäivän vaatimuksiin
tehokkuudesta, hyödyllisyydestä ja tieteen julkisuudesta.  Suosittelen
kuitenkin kirjaa kaikille tutkijoille, etenkin uusille jatko-opiskelijoille.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/