[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Läskimooseksesta kalliomaalausten tikku-ukkoihin - Suomen historiaa populaarikuvien kautta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hänninen, Ville: Keskipäivän miehiä: Kuvia Suomen historiasta. Art House,
2016. 264 sivua.


Läskimooseksesta kalliomaalausten tikku-ukkoihin - Suomen historiaa
populaarikuvien kautta
---------------------------------------------------------

Kuka on piirtänyt Pekka Puupää -sarjakuvan? Kuka on suunnitellut Väinö
Linnan Tuntemattoman sotilaan kannen, Elannon kukka-tunnuksen tai marsalkan
sauvan? Ville Hännisen teos Keskipäivän miehiä: Kuvia Suomen
historiasta kertoo vastaukset noihin kysymyksiin kuten monta muutakin
kiintoisaa yksityiskohtaa suomalaisen kuvataiteen ja kulttuurin menneisyydestä.
Kirjailija ja toimittaja Hänninen paneutuu esseissään henkilökohtaisten
mieltymystensä mukaan suomalaisiin ”vähäisempää” taidetta – sarja- ja
pilakuvia, kirjankuvituksia, julisteita, yms. – tuottaneihin taiteilijoihin ja
heidän ratkaisuihinsa esihistoriasta 2000-luvulle asti. Näin Suomen historia
saa uusia kiintoisia vivahteita.

Suomenmaassa on monta Ville Hännistä, mutta kaikki sarjakuvaintoilijat
tuntevat tai ainakin tietävät VILLE HÄNNISEN (s. 1976), joka on kirjoittanut
Keskipäivän miehiä: Kuvia Suomen historiasta-kirjan. Niille, jotka eivät
hänestä ole ennen kuulleet, voin kertoa, että hän on toimittaja,
tietokirjailija ja kriitikko, joka on erikoistunut sarjakuviin, pilakuviin ja
kuvituksiin. Hän on toiminut Kirjain-lehden ja Sarjainfo-lehden
päätoimittajana sekä puheenjohtajana Suomen sarjakuvaseurassa ja Suomen
kirjataiteen komitea ry:ssä, joka järjestää mm. Vuoden kauneimmat kirjat
-kilpailun.

Hänninen on kirjoittanut, kääntänyt ja toimittanut kunnioitettavan määrän
sarjakuviin ja pilapiirroksiin liittyviä teoksia. Poimin niistä tähän vain
muutaman: Kotimaisia sarjakuvantekijöitä (2004),  Ulkomaisia
sarjakuvantekijöitä 1ja 2 (2006, 2007), Setä Pim-Pom: Hjalmar Löfvingin
kummat kuvat (2016) sekä yhdessä Harri Römpötin kanssa Päin näköä: 16
suomalaista sarjakuvataitelijaa (2011) ja Jussi Karjalaisen kanssa Sarjatulta!
(2014) ja

Keskipäivän miehillä Hänninen haluaa luoda perinteisen historiantutkimuksen
antamasta käsityksestä poikkeavan kuvan Suomen kansakunnan vaiheista osin
unohdettujenkin taiteilijoiden ja heidän ratkaisujensa sekä eri aikakausien
visuaalisten maisemien kautta. Kirjasta tekee mielenkiintoisen nimenomaan se,
että valituista taiteilijoista ei ole aikaisemmin paljoa kirjoitettu ja että
hän kuvaa miehiä, jotka ovat kunnostautuneet julisteiden, kirjankansien,
lehtikuvitusten, pilakuvien ja sarjakuvien tekijöinä. Hänninen sanoo
henkilövalintojensa ja näkökohtiensa olevan syvästi henkilökohtaisia.
Soisin hänen valintojensa kohdistuvan tulevaisuudessa myös naistaiteilijoihin.
Teoksellaan kirjailija nostaa osaltaan pila- ja sarjakuvapiirtäjien sekä
kuvittajien arvostusta, joka ei ole taideyleisön keskuudessa ollut milloinkaan
häävi, eivätkä taiteilijat itsekään ole nähneet töillään paljon muuta
arvoa kuin toimeentulon takaamisen. Esseiden lähdeluetteloissa Hänninen avaa
ovia houkutteleviin kirjallisiin ja kuvallisiin lisäseikkailuihin.

Sarjakuvataiteilijat 



Kuva: Läskimooses 23-2015.


Kirjassaan Hänninen esittelee tusinan verran varsin erilaisia kuvantekijöitä
aikalaisineen. Hän aloittaa 2000-luvulla toimivista ja 1900-luvun
jälkipuoliskolla toimineista sarjakuvantekijöistä ja etenee sitten ajassa
taaksepäin 1900-luvun alkupuolen piirustelijoihin. Hän hyppää vielä 1700-
ja 1600-luvun kautta keskiajan ja esihistoriallisen ajan tuntemattomiin
taiteilijoihin. Jo ensimmäisen kirjoitelman otsikko ”Herätys! Eli Herra
Matti Hagelbergin uudet maailmanselitykset aikojemme valinkauhassa” saa
lukijan uteliaaksi. Hagelbergille, joka aloitti ammattitaiteilijan uransa
1990-luvun alussa, on aina ollut ominaista kirjallisten ja visuaalisten
viitteiden sekoittaminen keskenään ja perinteisen tarinan kaavan rikkominen.
Hitaasti työstettävän raapekartongin materiaalikseen löytänyt taiteilija
valmistelee sarjakuvakirjojaan vuosikausia ja viimeistelee työnsä tarkkaan.
Hänelle on ominaista karkea viiva, erikoinen muotokieli ja spontaani kerronta,
mikä näkyy mm. Läskimooses- lehdissä (2012–2016) ja sarjakuvakirjoissa
Holmenkollen (2001), Kekkonen (2004), Kova länsi (2008) ja Silvia Regina
(2010).

Hagelbergin myötä Hänninen aloittaa villin ja vapaan yhteyksien osoittamisen
muihin kuvantekijöihin, kirjailijoihin, runoilijoihin ja eri alojen tutkijoihin
sekä ajan ilmiöihin; hän jatkaa samalla tyylillä viimeiseen kirjoitelmaan
asti niin, että lukijan on pakko todella keskittyä kerrontaan.
Yllättäviäkin yhteyksiä löytyy. Välillä kirjailija intoutuu sanailemaan
niin lennokkaasti, ettei lukija voi olla ihan varma siitä, mikä kirjailijan
perimmäinen tarkoitus on.

”Minä, Ranta ja Henrik”-kirjoitelmassa Hännisen kohteena on varsinaisesti
Ville Ranta, joka on piirtänyt mm. sarjakuvakirjat Isi on vähän väsynyt
(2005) ja Köyhän miehen Jerusalem (2015). Ne sisältävät ajatuksia
vanhemmuudesta ja saavat lukijankin ajattelemaan omaa isyyttään tai
äitiyttään. Hänninen toteaa, ettei vanhemmuus suinkaan eheytä, vaikka
eräät kirjoittajat ovat niin väittäneetkin, vaan hajottaa ja sekavoittaa
ajatuksia; varsinkin uusioperheessä vanhemmuus tuottaa – ainakin isälle –
syyllisyyttä ja vierautta aikaisemmassa liitossa hankittuihin lapsiin.
Pohdiskeluissaan Hänninen hyppää vaivattomasti ”propagandaseppo” Olavi
Paavolaiseen, ”uuvahtaneeseen” Mika Waltariin, hitaasti romahtaneeseen Yrjö
Leinoon sekä ”korskeisiin kukkoihin”: Kari Suomalaiseen ja Henrik
Tikkaseen. Hän luonnehtii herroja herkullisin sanakääntein ja osoittaa, että
miehen on vaikeaa vanheta kunnialla, itseään miellyttäen. Tikkasesta hän
toteaa myös, että Helsingin Sanomien Henrikit syntyivät elämänkokemuksesta
ja käsittelevät ihmisen iilimatomaista luonnetta.

”Olen pahoillani mutten vastuussa” -otsikon alla Hänninen paneutuu Tarmo
Koiviston Mämmilä-sarjaan, johon hän tutustui 9–10-vuotiaana. Vaikkei hän
tuolloin siitä mitään ymmärtänytkään, se teki hänestä
yhteiskuntakelpoisen ihmisen, ennenaikaisesti aikuisen. Sarja on farssia ja
poliittista satiiria, mutta siinä on pienen ihmisen ihailu keskeistä ja se
kuvaa aikansa kyläyhteisön tasolla koko yhteiskuntaa. Hännisen isä oli
viisas mies, kun hän sanoi, että Mämmilää pitäisi luettaa koulussa
yhteiskuntaopin tunnilla, koska se kertoo maailmasta enemmän ja tarkemmin kuin
oppikirja. Vuosina 1980–1982 syntynyt Mämmilä-albumi on Hännisen mielestä
kylmyydessään ja selvänäköisyydessään parasta Suomessa kirjoitettua ja
piirrettyä poliittista sarjakuvaa, joka on säilyttänyt satiirisen voimansa.
Lukijasta tuntuu näin jälkeenpäin uskomattomalta, että 1990-luvulla sarjan
taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta puitiin oikeudessakin.



Kuva: Ruutu Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvasta.

Hännisen sarjakuvamiehiin kuuluu vielä Kalervo Palsa (1947–1987), jonka moni
tuntee vain hänen riettaina pidetyistä maalauksistaan. Essee ”Kalu-Kallen
ahistus vapautti miehen” porautuu Palsan mielenmaisemaan ja sarjakuviin,
joiden sokkiarvo oli vielä vahvempi kuin hänen maalaustensa. Pakonomaisesti
mies kuvasi riettautta, vaikka häpesi kuviaan. Hänen taiteensa oli torjutun
taidetta, joka kolusi ihmismielen viettipohjaa. Siinä seksuaalisuus, valta ja
kuolema olivat hallitsevia elementtejä. Palsa aloitti sarjakuvien piirtämisen
jo koulupoikana; varhaisimmat säilyneet työt ovat vuodelta 1959. Hän tarjosi
sarjakuviaan useille kustantajille vuonna 1969, mutta kuvat eivät tuolloin
kelvanneet. Niinpä hän julkaisi albuminsa Minun Getsemane omakustanteena
vuonna 1974. Palsan tuhansien sivujen mittaisesta sarjakuvatuotannosta
julkaistiin hänen eläessään vain murto-osa. Kaikkea ei ehkä ollut
tarkoitettukaan julkaistavaksi. Postuumisti tuli ulos Kemin sarjakuvakeskuksen
kautta Kuolema ja intohimo (1988) ja Liken kustantamana Eläkeläinen muistelee:
Harmaa komedia (1990), joka sisältää auktoriteettipilkkaa sekä holtitonta,
outoa seksuaalisuutta. Kuten Hänninen tiivistää, ”Nuori Palsa tunsi
elinvoimaista inhoa iilimittaista, pystyyn kuollutta ihmiskuntaa kohtaan.”

1920-luvun miehet, Martti ja Erkki

Suomen tunnetuin kirjan kansi on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954)
kansi. Hänninen kertoo esseessään ”Tuntematon Tuntemattoman takana”
kannen tekijästä, Martti Mykkäsestä (1926–2008), ja väittää, että
graafikko on tuntematon siinä, missä sotilaskin. Ehkä onkin nuorille ja
keski-ikäisille, mutta ei 1950–1970-luvut nähneille. Nämä tietävät
Mykkäsen olleet tuohon aikaan suorastaan kansallisgraafikko, joka luotti
yksinkertaisuuden voimaan. Hän suunnitteli kaikkiaan noin 450 kirjankantta,
mutta vain iskevästä ja julistemaisesta puna-musta-valkoisesta Tuntemattoman
kannesta on tullut suorastaan ikoninen: siinä kasvoton sotilas antaa kasvot
kirjalle ja sodalle. Kansi johdatti uudenlaiseen ilmaisuun ja käynnisti
suomalaisessa kirja- ja julistesuunnittelussa modernistisen kauden, jonka tuulet
puhaltelevat yhä.



Kuva: Martti Mykkäsen töitä

Mainosgraafikkona aloittanut Mykkänen suoritti taideopintoja sekä kotimaassa
että Sveitsissä, mutta mainonta vaikutti hänen töihinsä enemmän kuin
kuvataiteen suuntaukset. Hän suunnitteli Tammen Keltaisen kirjaston graafisen
olemuksen ja teki kirjankansia muillekin kustantajille. Lisäksi hän teki
julisteita, lehtikuvia, pakkauksia, liikemerkkejä ja joulukortteja sekä
kuvitti esitteitä ja aikakauslehtien jatkokertomuksia. Mykkänen lopetti
kansien suunnittelun 1960-luvulla mutta jatkoi graafikon uraa 1990-luvulle asti.



Kuva: Erkki Salosen kansikuva teokseen Juanikkaat virtaheposet

”Vartiossa loppuun asti” otsikoi Hänninen esseensä Erkki Salosesta
(1920–2001), Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehestä (1957–1980).
Poikakirjoja lukeneet ehkä tietävät, että mies on tehnyt Aaro Hongan
Juanikkaiden virtaheposten (1940) kannen ja kuvituksen, mutta monikaan ei
tiedä, että hän avusti jo kouluaikanaan Pääskystä, Partiota, Joka Poikaa,
Uutta Suomea ja Suomen Kuvalehteä. Mutta kuka tietää, että hän on tehnyt
yli 3000 ”hirveää pilakuvaa”, joita hänen akvarelliopettajansa Aukusti
Tuhka kielsi hän piirtämästä? Toimiessaan sotavuosina mm. Nuorten Talkoot
-lehden toimitussihteerinä Salonen antoi lahjansa satojen piirrosten ja
julisteiden muodossa myös kotirintaman propagandan ja kansanhuoltoministeriön
propagandakampanjoiden palvelukseen. Piirrosten luonne oli kepeä, jopa naiivi.

”Ikuinen partiopoika” syttyi uusista asioista ja kylvi niitä ympäriinsä
monissa yhdistyksissä, joissa hän koulu- ja opiskeluajoistaan lähtien toimi.
Vuosien myötä intomielisen isänmaallinen mies muuttui maltilliseksi
porvariksi, neuvottelijaksi, rakentajaksi ja yhteen liittäjäksi. Toimitettuaan
pari vuotta Ylioppilaslehteä Salonen siirtyi Mitä Missä Milloin -kirjasarjan
ensimmäiseksi päätoimittajaksi (1949–1956) ja siitä Kulttuurirahastoon.
Sivistysporvariston jäsenenä hän oli mukana monissa kulttuurihankkeissa ja
suunnittelemassa sodanjälkeistä suomalaista kulttuuripolitiikkaa. Hännisen
mukaan jälkivaltiollisessa Suomessa tätä ei tunnu johtavan kukaan. Mutta
mikä mahtoi olla Salosen suurin kulttuuriteko? Kulttuurisosiologian
väitöskirja (1970), Kulttuurirahaston yliasiamiehen tehtävä vai sarjakuvia
ja pilakuvia käsittelevien artikkeleiden kirjoittaminen Mitä Missä Milloin
-sarjaan vuosina 1954 ja 1955? Vastaus riippuu tietenkin siitä, keneltä asiaa
kysyy.

1800-luvulla syntyneet piirustelijat

Kirjoituksessaan ”Maltillinen” Hänninen kertoo ”osuuskaupan
mannekiinista” eli Ola Fogelbergista (1894–1952). Tämä kiihkoton
vasemmistolainen oli lähtöisin ruotsinkielisestä, suhteellisen herraskaisesta
perheestä, mutta suuntautui jo varhain työväenliikkeeseen. Hänet tunnetaan
ennen muuta koko perheen sarjakuvan, Pekka Puupään, tekijänä. Jo vuodesta
1916 eli ennen Puupäätä ”Fogeli” avusti Kuluttajain Lehteä ja toimi
Elannon reklaamipiirtäjä ja -päällikkönä suunnitellen mm. Elannon
9-terälehtisen kukan. Hän oli Työmiehen toimitussihteeri ja Työväen
Urheilulehden ensimmäinen päätoimittaja. Hän piirteli myös Suomen
Kuvalehteen, Velikultaan, Pilajuttuja ja piirroksia-lehteen, Tuulispäähän ja
Kurikkaan. Lokakuusta 1917 lähtien ”Fogeli” kuvitti Suomen Kuvalehteen
Jalmari Finnen kynäilemän eläinkuvasarjan, Janne Ankkasen seikkailut nykyajan
ristiaallokossa. Ivallinen suhtautuminen pahenevaan kaaokseen peittyi sarjassa
vaivoin. Janne Ankkanen on ensimmäisiä suomalaisia sarjakuvasankareita ja
ensimmäinen jatkosarjakuva, jota ehti ilmestyä 11 jaksoa, ennen kuin
”vapaussodan” alkaminen lopetti sen ilmestymisen.



Kuva: Ola Fogelberg, Pekka Puupää.

Fogelberg opiskeli ja matkusteli ulkomailla, kävi jopa ”humpuukin
karusellissa”, Pariisissa. Hän kirjoitti ja kuvitti matkakirjan Harhateillä
(1921) sekä lastenkirjoja. Vuonna 1925 taiteilija aloitti uuden Pekka Puupää
-sarjakuvan, jossa seikkailivat myös Pätkä ja Justiina. Alkuvuosien
Puupäissä näkyi sisällissodan jälkeinen kahtiajakautuneisuus, mutta
myöhemmin kuviin tuli mukaan sovittelevuus ja sovinnaisuuskin. Sotavuosina
sarja keskittyi arjessa jaksamiseen huumorin keinoin. Kun Fogelberg matkusteli,
myös Puupää matkusteli ja ihmetteli maailmaa. Sarja ilmestyi vuoteen 1952
saakka, ja sitä julkaistiin myös Ruotsin ja Alankomaisen osuuskauppalehdissä.
Pekka Puupäästä on tehty yli 30 sarjakuvakokoelmaa ja 13 Suomen
Filmiteollisuuden elokuvaa. Sarjan mukaan on myös nimetty Suomen
sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinto.

Aarno Hasselqvist/Karimosta (1886–1952) Hänninen kirjoittaa otsikolla
”Taiteilija vaipui kumpujen kätköihin”. Venäläisvastainen ja
suomalaisuusmielinen nuorukainen opiskeli Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja
myös Pariisissa. Jo 1907 hän piti taidenäyttelyn Viipurissa. Hän kirjoitti
ja piirsi Karjala-lehteen ja kansallismieliseen pilalehti Ampiaiseen. Hän
avusti myös vasemmistolaista Piiskaa. Sisällissodassa ja sen jälkeen Karimo
toimi armeijan palveluksessa ja suojeluskuntapiirissä. Aunus, Inkeri ja
Vienanmaakin tulivat hänelle tutuiksi. Yleisesikunnan osastopäällikön
tehtävästä mies heittäytyi täysipäiväiseksi taiteilijaksi ja
kirjailijaksi. Hän teki WSOY:lle noin 10 kirjaa, mm. teokset Valkoinen armeija
(1928), Kumpujen yöstä (1929–1932) ja Karjalan nousu 1918 (1937). Samaan
aikaan Suomessa ilmestyi myös useita maan historiaa käsitteleviä
tieteellisiä kokoomateoksia ja historiallisia romaaneja.



Kuva: Kumpujen yöstä! Kansikuva.

Kumpujen yöstä -teoksessa Karimo halusi luoda Suomen kansalle tarinan
esihistoriasta itsenäisyyteen asti. Kun hän ei löytänyt yleisesitykselle
kirjoittajaa, hän kirjoitti sen itse. Hän maalasi kirjaan 164 kuvataulua ja
kaikkiaan melkein 1000 pienempää kuvaa. Kuvat kuljettivat tekstiä, jonka
taustalla oli hegeliläinen historiankäsitys ja joka nojautui aikansa
tutkijoiden näkemyksiin ja tutkimustuloksiin, mutta ei pyrkinytkään olemaan
tieteellinen esitys. Esihistoriasta kirjoittaessaan hän nojautui Jalmari
Jaakkolan kiistanalaisiin käsityksiin. Kumpujen yöstä oli oman aikansa
poliittisten tulkintojen tulkki. Valtio osti kymmeniä kirjan kuvitukseksi
tehtyjä maalauksia.

Myöhemmin Karimo teki myös Suomen historiallisen kuvaston (1935), lukuisia
opetustauluja ja kirjankansia. Hän päätoimitti Hakkapeliitta-lehteä vuoteen
1944 asti. Vuosina 1940–1944 hän toimi kunniamerkki- ja mitalitoimistossa ja
suunnitteli myös marsalkansauvan eebenbuusta, norsunluusta ja kullasta. Kun
hän kuoli maaliskuussa 1952, hänen kuvituksensa Kalevalaan oli melkein valmis.
Teos ilmestyi seuraavana vuonna, ja siinä oli noin 2500 kuvaa, mutta se jäi
melko vähälle huomiolle. Vuosina 1953–1954 alkujaan 4-osaisesta Kumpujen
yöstä-teoksesta julkaistiin siistitty ja lyhennetty 3-osainen painos sekä
vuonna 1983 lyhennetty yksiosainen versio.

”Punakuorien imijä – ja rikollinen” -esseessään Hänninen kertoo Erik
Vasströmistä (1887–1958), Suomen ensimmäisestä kokopäiväisestä ja omana
aikanaan ehkä tunnetuimmasta pilapiirtäjästä. Tämä suutarimestarin poika,
joka toimi aktiivisesti partiossa ja suojeluskunnassa, suoritti vuonna 1907
ylioppilastutkinnon ja opiskeli sitten Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, ei
ollut eikä väittänytkään olevansa kansanmies. 1910-luvulla hän avusti niin
Fyreniä ja Dagens Tidningiä kuin Tuulispäätä, Kurikkaa ja Ampiaistakin.
Hän ei hyljeksinyt Uutta Suomeakaan, vaan teki lehdelle kuvituksia, pilakuvia,
 reportaasipiirroksia, vinjettejä ja mainoskampanjoita. Vuonna 1913
keisarillisen perheen Suomen vierailun yhteydessä Vasström piirsi viattoman
tuntuisen pilakuvan, jonka kuitenkin katsottiin loukkaavan majesteettia, ja
taiteilija ja lehden päätoimittaja Rolf Lindqvist joutuivat sen vuoksi
myöhemmin vankilaan. Vasström istui kolme kuukautta ja työvelvollisuutensa
suorittaakseen hän maalasi tuona aikana johtajan muotokuvan ja vankilan kirkon
alttaritaulun. Siinä sivussa hän teki kirjanpäällyksiä.



Kuva: Erik Vasström, Venäjän hovi tanssii Paatiossa, Fyren 12.7.1913.

Vuonna 1917 Vasström perusti Hovnarren-pilalehden. Sen taival katkesi jo vuonna
1924, sillä lukuisien pilalehtien välillä vallitsi 1920-luvulla kova
kilpailu. Vasströmin kynästä lähti myös kirjankansia, logoja,
ansiomerkkejä ja uutiskuvia. Vuonna 1921 hän teki tunnuksen Lotta Svärd
-järjestölle. Vuosina 1924–1929 Uusi Suomi julkaisi vuosittaisteoksina
taitelijan pilakuvia kansanomaisesta Matti-hahmosta, joita oli ilmestynyt
lehdessä useita kertoja viikossa: Matin matkoilta: kuvakirja Matin ystäville
1–6. Matti kävi alituisesti taisteluun kodin, isänmaan, suomalaisuuden ja
lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Piirroksissa näkyivät vasta
itsenäistyneen valtion sisä- ja ulkopoliittiset pelot. Vuonna 1946
ilmestyneessä muistelmateoksessaan Konstnärsfolk (Taiteilijaväkeä 1954)
Vasström Kertoi kevyistä, hillityn charmanteista hetkistä.

Kirja, kirkko ja kallio

”Danielin ja Tanelin tarina” kertoo kirjanpainaja ja -kuvittaja Daniel
Medelplanista (n. 1657–1737), joka oli Hännikäisen ”äidin isän isän
äidin isän isän  äidin isän isä” tai jotakin sinne päin ja
Hännikäisen isoäidin kertoman mukaan kuin Suomen leijonan ritarikunnan
suurmestari. Mutta elämän keskipäivä koetteli miestä kovasti.
Työskenneltyään 11 vuotta Turun Akatemian kirjapainossa hän siirtyi Viipurin
painoon vuonna 1689. Siellä hänen uransa katkesi muutaman vuoden päästä,
kun paljastui hänen läheinen suhteensa vaimonsa veljentyttäreen Mariaan.
Sukurutsaiseksi luokitellusta synnistä langetettiin mestaustuomio, joka
lievennettiin  kujanjuoksuksi ja vankeudeksi. Vapauduttuaan vankilasta vuonna
1697 Daniel lienee asustanut ainakin Parikkalassa, Käkisalmella ja
Rantasalmella, ennen kuin päätyi Mariansa kanssa vuonna 1713 Pälkäneelle.

Medelplan teki runsaasti kirjankuvituksia ja vinjettejä; kuvia on säilynyt
noin 400 ja koristekuvioita 150 kappaletta. Hän teki myös ainakin 350
 puukirjaketta. Tunnetuin hänen töistään on kuitenkin puulaatoilla painettu
28-sivuinen aapinen isonvihan ajalta, jolloin maassa ei toiminut yhtään
kirjapainoa. Kirjan nimi oli Lasten paras tawara elli ABC-kirja, joca suuren
tarpeen tähden on leikattu Puuhun ja Päkänen Seuracunnan Saarnamiesten
toimituxen cautta, Prändätty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralan
Kylässä 1719, mutta se lienee tarkoitettu ennen kaikkea kirkonmiesten
käyttöön. Kirjan viimeistä sivua koristi kukko, joita oli ollut
keskieurooppalaisissa lastenkirjoissa 1500-luvulta lähtien. Aapisesta otettiin
hyvin pieni painos, eikä siitä ole säilynyt yhtään kappaletta, sillä
viimeinenkin tunnettu kirjanen tuhoutui Turun palossa vuonna 1827.

Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen seinämaalaukset ovat kiinnostava osa
taidehistoriaamme. Esseessään ”Tanssit Inkoossa” Hänninen ottaa siitä
esimerkiksi kaikkein kiehtovimman, kuolemantanssin. Hän kirjoittaa varsin
vähän kuvien tekijöistä, sillä häntä kiehtoo enemmän kuolema ja
keskiajan Euroopassa hyvin suosittu danse macabre -aihe, jossa luurankomaiset
hahmot johdattavat viimeiseen tanssiin niin ylhäiset kuin alhaisetkin.
Kuolemassa kaikki ovat tasa-arvoisia. Inkoon kirkon vaatimaton ja vähäeleinen
kuvasarja on peräisin 1510-luvulta ja se on tiettävästi ollut ainutlaatuinen
koko keskiajan Ruotsin valtakunnassa. Pienimuotoisuudessaankin näyttävä
kuvaus kuoleman otteesta pysäyttää. Se on innoittanut Hännisen
pohdiskelemaan suomalaisten suhtautumista elämän päättymiseen. Vaikka me
hallitsemme negatiiviset tunteet ja meidän käyttövoimanamme toimivat kateus,
kauna ja katkeruus, emme pysty puhumaan surusta ja menetyksestä. Ennen niin
luonnollisesta ja jokapäiväisestä tapahtumasta on tullut meille ahdistava
asia, jota ei oikeastaan haluta ajatellakaan. Hänninen kuitenkin ajattele sitä
joka päivä.



Kuva: Inkoon kirkon seinämaalaus 1510-luvulta.

Kirjansa viimeisessä, ”Tässä teille ihminen” -esseessään, Hänninen
päättää 2000-luvun sarjakuvantekijöistä aloittamansa viivan Puumalan
esihistorialliseen kalliomaalauksen tikku-ukkoon – tai tikkuakkaan –
3500–­6000 vuoden päähän. Muinaisilla miehillä ja naisilla ei ollut
tusseja eikä raapekartonkia. Oli kuitenkin verta, vettä, virtsaa,
munanvalkuaista, rasvaa, punamultaa ja nokea, joilla syntyi hirven ja laivan
kuvia. Oli myös kutsuvia kallioseiniä, joihin kuvia voi tehdä. Syntyi
tikku-ukkoja ja myös -akkoja, vaikka Hänninen ei näitä mainitsekaan. Kivi-
ja pronssikaudella, jolloin Suomen kalliomaalaukset on tehty, tuntemattomiksi
jääneet taiteilijat ovat maalanneet vesien äärellä oleviin pystysuoriin
kalliopintoihin kuvakenttiä, joita on tähän mennessä löydetty yli sata,
ehkä 140. Kuvien tekijät ovat signeeranneet työnsä punamultaisella
kädenjäljellä. Esihistoriallisia kalliopiirroksia on löydetty
Itä-Karjalasta, Pohjois-Ruotsista ja Norjasta, mutta toistaiseksi ei Suomesta.
Mutta lienee vain ajan kysymys, milloin niitä löytyy.

Ville Hännisen Keskipäivän miehiä: Kuvia Suomen historiasta luonnehtii kuvia
tekeviä ja tehneitä miehiä omassa ajassaan. Teos on kirjoitettu
intohimoisesti ja estoitta. Vastaavaa kielellistä ilotulitusta ei
tietokirjoissa ole viime aikoina vastaani tullut.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/