[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viipurin historiankirjoituksen historiaa ja uusia tulkintoja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ijäs Ulla <ulla.ijas at helsinki.fi> FT, tutkijatohtori
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koskivirta, Anu; Paavolainen, Pentti; Supponen, Sanna (toim.): Muuttuvien
tulkintojen Viipuri. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2016. 280 sivua.


Viipurin historiankirjoituksen historiaa ja uusia tulkintoja
---------------------------------------------------------

Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura on julkaissut Toimitteita-sarjassaan
artikkelikokoelman Viipurin historiankirjoituksen historiasta ja uusista
tutkimuksellisista suunnista. Artikkeleiden aihepiiriä on esitelty VSKS:n
Helsingin yliopistossa järjestämässä luentosarjassa Rajakaupungin
kulttuurielämää 1500-luvulta 2000-luvulle sekä syksyn 2015
Viipuri-tutkimuksen päivässä. Näiden pohjalta artikkelikokoelma lähtee
luomaan katsausta Viipurin kulttuurihistoriaan ja esittää uusia
kysymyksenasetteluja. Artikkeleissa korostuvat sekä perinteiset kieli- ja
kansallisuuskysymykset että uudet monikulttuurisuutta ja ylirajaisuutta
esittelevät tutkimustulokset. Myös menneisyyden hallinta, sota, ja
venäläiset Viipurin historiantulkinnat saavat osansa. 

Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (VSKS) on julkaissut
Toimitteita-sarjassaan 18:nnen osan, Muuttuvien tulkintojen Viipuri, jonka ovat
toimittaneet Anu Koskivirta, Pentti Paavolainen ja Sanna Supponen.
Kirjoittajiksi on saatu useita dosentti- ja professoritason tutkijoita, jotka
ovat omassa tutkimustyössään paneutuneet Viipurin historiaan. Osa kokoelman
artikkeleista on läpikäynyt normaalin tieteellisen vertaisarvioinnin, joka
antaa kokoelmalle tieteellistä painoarvoa ja nostaa Toimitteita-sarjan tasoa.
Toimitteita-sarja perustettiin vuonna 1975 ja edellinen osa on julkaistu vuonna
2013 nimellä Monikulttuurisuuden aika Viipurissa (toim. Pentti Paavolainen ja
Sanna Supponen).  

Muuttuvien tulkintojen Viipuri -artikkelikokoelman esipuhe on otsikoitu Viipuri
– kulttuurin kaupunki. Tämä esipuhe linjaa teoksen sisältöä, jonka
määritellään olevan ”tulevia osia valmisteleva katsaus Viipurin
kulttuurihistoriaan ja tutkimustilanteeseen sekä uusien kysymyksenasettelujen
herättäjä.” VSKS:n tulevia linjauksia avataan kertomalla Toimite-sarjan
teosten 18–22 muodostavan kokonaisuuden Viipuri – kulttuurin kaupunki,joka
julkaistaan vuosina 2016–2020. Tulevien osien tulee ”paikata kaupungin
historiantutkimuksen aukkoja ja avata aiemmin tutkittuakin uusista
näkökulmista.” Painotus tulee olemaan kulttuurihistoriassa.

Johdantoluvussa Viipurin historiankirjoitus: politiikkaa, teemoja ja
aukollisuuksia teoksen toimittajat kertaavat Viipurin historiankirjoituksen
kaanonin. Johdantoluvun kirjoittajat nostavat esille sen, että Viipuri on aina
1800-luvulta saakka ollut kulttuuriperintöön kohdistuvien kiistojen ja
muistamisien kenttä; kyse on ollut menneisyyden hallinnasta. Milloin on
korostettu ruotsalaista kulttuuriperintöä, milloin taas monikulttuurisuutta.
Viipurin historiankirjoituksen juuret ovat kielipolitiikassa ja voikin kysyä,
mikä näiden kiistojen ja aikakauden muiden merkittävien tapahtumien suhde on
ollut ja mikä niiden tulisi olla nykyisessä historiankirjoituksessa. Voimme
pohtia, ovatko kielikiistat oleellisia Viipurin menneisyydelle vai voisimmeko
2000-luvulla kääntää katseemme muihinkin Viipurin menneisyyden tapahtumiin.

Kauppiaiden Viipuri ja sen kulttuurielämä

Nyt käsillä olevan Viipuri – kulttuurin kaupunki -sarjan ensimmäinen
julkaisu jakautuu neljään osaan. Ensimmäisen osan, Kauppakaupungin
kulttuuria, kirjoittajina ovat toimineet professori Petri Karonen, dosentti
Charlotta Wolff ja dosentti Pentti Paavolainen. Tämän osion artikkelit
etenevät kronologisesti Karosen 1500- ja 1600-lukuja käsittelevästä
artikkelista Wolffin ja Paavolaisen 1800- ja 1900- lukuihin keskittyviin
artikkeleihin. Viipurin mielenkiintoinen ja vähän tutkittu 1700-luvulle
sijoittuva Venäjän vallan aika jää siis vähemmälle huomiolle.
Artikkeleissaan Karonen ja Wolff käsittelevät liike-elämän ja kulttuurin
välistä vuorovaikutusta ja yhteyksiä, Paavolainen kielisuhteiden muutosta
Viipurin teatterissa, oopperassa ja musiikkielämässä.



Kuva: Viipuria 1880-luvulla. Museovirasto

Artikkelissaan Talouden ehdoilla: aineellisen ja henkisen kulttuurin
vuorovaikutus Viipurissa 1500–1600 –luvuilla Petri Karonen lähtee
liikkeelle Viipuria koskevasta lähdeaineistosta ja tutkimuskysymyksistä.
Kirjoittaja nostaa esille 1600-luvun raastuvanoikeuden pöytäkirjojen
ainutlaatuisuuden Ruotsin valtakunnassa. Tästä mielenkiintoisesta
lähdeaineistosta olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Lähteiden esittelyn
jälkeen Karonen kertaa kaupungin hallinnollista historiaa Ruotsin ajalla sekä
viipurilaisten kauppiaiden toimintaa aikakauden valtakunnanpolitiikassa. Hänen
mukaansa viipurilaiskauppiaiden toimintaa leimasi uskallus ja suoranainen
röyhkeys, jolla he edistivät omia etujaan. Karonen myös muistuttaa
kaupankäynnin olleen Viipurin vaurauden lähteenä, jolloin ympäröivän
maaseudun talonpoikien tuottamat maataloustuotteet loivat hyvinvointia.
Kaupankäynnin kautta rahatalous ulottui myös maaseudulle ja voikin
päätellä, että Viipurin seudun talonpojat pääsivät käsiksi
kulutushyödykkeisiin varsin varhaisessa vaiheessa.

Artikkelissaan Karonen käsittelee myös Viipurin väestöä ja erityisesti
kauppiaseliittiä, joka oli kapea ja verkottunut kiinteästi
sukulaisuussuhteiden kautta. Karonen myös mainitsee erityispiirteenä kaupungin
liike-elämään vahvasti osallistuneet naiset. Tämä havainto voidaan
suhteuttaa vaikkapa Veli-Pekka Toropaisen tuoreeseen
väitöskirjaan Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten
toimijuus vuosina 1623–1670 (Turun yliopisto, 2016). Viipurin naisten
erityispiirre saattaakin olla vain tulosta siitä, että muiden kaupunkien
naisten toimijuuteen liike-elämässä ei ole vielä tutkimuksen keinoin
kovinkaan innokkaasti tartuttu.

Mielenkiintoisen havainnon Karonen tekee Viipurin kieliolosuhteista, jotka
aiemman tutkimuksen perusteella voisi olettaa olleen varsin tulehtuneet. Näin
ei kuitenkaan 1500- ja 1600-luvulla ollut, vaikka kaupungissa asui monia eri
kieliä äidinkielenään puhuvia ihmisiä. Kielikiistat ovat Karosen mukaan
1900-luvun poliittisen ilmapiirin ja lähdeaineistossa (oikeuspöytäkirjat)
korostuvien konfliktien tulosta.

Monitahoisessa artikkelissaan Karonen huomioi myös rakennetun
kaupunkiympäristön tilaa sekä kaupungin koulujen, kirjallisuuden ja
kuvataiteiden tilannetta aikakaudella. Karonen päätyy toteamaan, että Ruotsin
vallan aikana ”Viipurin omalaatuinen kulttuuri” tarkoitti talouden ylivaltaa
henkisistä riennoista. 1600-luvun Viipuri oli rauhallinen ja omana aikanaan
myös turvallinen kaupunki.

Niin ikään liike- ja kulttuurielämään keskittyy Charlotta Wolff
artikkelissaan Liike- ja kulttuurielämän väliset yhteydet 1800-luvun ja
1900-luvun alun Viipurissa. Wolff toteaa, että Viipurin kulttuurielämä oli
monipuolisempaa kuin muualla Suomessa. Taustalla olivat saksalaiset perinteet ja
kauppiaskunnan valta-asema. Saksalaisruotsalaisen kauppiaseliitin elämäntapaan
kuuluivat esittävät taiteet osana epämuodollista, ystävällisen kohteliasta
keskustelukulttuuria. Artikkelissaan Wolff korostaa kauppiasporvariston
kosmopoliittisuutta ja vuorovaikusta henkisen ja taloudellisen pääoman
välillä. Viipurin viitekehys löytyykin Länsi- ja Pohjois-Euroopan
pikkukaupungeista, ei niinkään muista suomalaiskaupungeista. Aina Suomen
itsenäistymiseen saakka myös Pietari oli suunta, johon viipurilainen
kauppiasporvaristo suuntasi kulttuurinnälkäisen katseensa. 1800-luvun loppua
kohti Viipurin eliitin kulttuurinen viitekehys lähentyi Helsinkiä, johon
tiivistyneet kauppasuhteet, valtiopäivätoiminta ja rautatie veivät
viipurilaista eliittiä.

Kielikysymys hallitsee

Kielikiistat ovat leimanneet Viipuria koskevaa historiankirjoitusta. Tähän
kaanoniin osuttaa Pentti Paavolainen artikkelinsa Kielisuhteiden muutos Viipurin
teatterissa, oopperassa ja musiikkielämässä. Artikkelissaan Paavolainen
toteaa, että ”musiikissa ja tanssissa esittäjien äidinkielellä on
vieläkin vähemmän merkitystä kuin teatterissa”. Tästä kielen merkityksen
vähättelystä huolimatta Paavolainen on, kuten jo mainittua, ottanut
kielikysymyksen artikkelinsa lähtökohdaksi. On mahdollista, että artikkelin
lähtökohta olisi voinut löytyä myös toisaalta, esimerkiksi kosmopoliittisen
ylirajaisuuden tai Itämeren vaikutuspiirin nostamisella tutkimukselliseen
keskiöön.

Paavolainen aloittaa artikkelinsa saksankielisen oopperan ja teatterin
esittelyllä. Tähän kategoriaan voidaan lukea sekä kiertelevät
teatteriseurueet että säätyläistön harrastajateatterit. Ensimmäiset
suomenkieliset teatteriesitykset Viipurissa nähtiin 1850-luvulla. Suomalaisia
teatteri-, operetti- ja oopperaseurueita vieraili kaupungissa vuosisadan loppua
kohti. Seurueiden joukossa oli useita kansallisesti merkittäviä nimiä.
1800-luvun loppua kohti myös työväestö heräsi teatteriharrastuksen pariin.

Artikkelissaan Paavolainen pohtii Viipurin erityisyyttä kulttuurielämän
saralla. Hän toteaa, että oopperatarjonnassa Viipuri oli 1820-luvulta
vuosisadan loppuun asti etulyöntiasemassa muihin suomalaiskaupunkeihin
verrattuna. Sijainti Pietarin ja Helsingin välissä mahdollisti matkustavien
teatteriseurueiden vierailun kaupungissa. Kielikysymykseen Paavolainen palaa
artikkelinsa lopuksi ja toteaa, että kaupungissa riitti asiakaskuntaa
saksankieliselle maailmanluokan ohjelmistolle, mutta ei niinkään
ruotsinkieliselle teatterille. Lisäksi Paavolainen toteaa, että Viipurin
väestörakenne kasvatti nimenomaan teatterin yleisöpotentiaalia ja tästä
syystä suomenkielinen teatteritoiminta juurtui Viipuriin muita
suomalaiskaupunkeja aikaisemmin. Tällä kirjoittaja viitannee kaupungin suureen
suomenkieliseen työväestöön, joka omaksui teatteriharrastuksen 1900-luvun
taitteessa.



Kuva: Punainen laukku Viipurin Työväen Teatteri, 1926.

Paavolainen huomioi Viipurissa kukoistukseen nousseen erityisesti yhteistä
osallistumista edellyttäneet taidemuodot. Kertooko tämä havainto jotain
erityistä Viipurista tai viipurilaisista, vai oliko se osa aikakauden
kulttuurielämää yleisemminkin, jää arvoitukseksi. Wolffin havaintoihin
perustuen voisi päätellä, että yhteisöllisyyttä, seuraelämää ja
sosiaalista kanssakäymistä korostaneet ajanvietteet olivat erityisesti
1800-luvun kaupunkilaisen keskiluokan huvituksia, jotka työväestö vuosisadan
loppua kohti omaksui. Viipuri oli Suomen mittakaavassa riittävän urbaani ja
keskiluokkaistunut kaupunki, jossa oli myös tarpeeksi suuri työläispopulaatio
työväenteattereiden asiakkaiksi, joten teatteri- ja oopperaharrastukset
saattoivat kukoistaa. Suomessa vain Turku tai Helsinki saattoivat kilpailla
Viipurin kanssa. Kyse ei välttämättä ollut niinkään kielestä, vaan eri
yhteiskuntaluokista tai sosiaalisista ryhmistä. Tällöin Viipurin erityisyys,
joka Paavolaisen artikkelissa esiintyy kysymysmerkin kera, ei korostuisi ja
kielikysymyksestä päästäisi vähitellen uusiin tutkimuskysymyksiin.

Viipurin kirjallista historiaa

Pentti Paavolainen on kirjoittanut tähän artikkelikokoelmaan toisenkin
artikkelin, Valistuskirjoista muistelmiin: Viipurin kirjallisia sukupolvia.
Tässä artikkelissa Paavolainen esittelee viipurilaiskirjailijoita ja Viipuria
kirjallisen kerronnan tapahtumapaikkana. Kuten kirjoittaja lopuksi toteaa, on
kirjallisuudessa vielä paljon tutkimatonta materiaalia, joka voisi vastata
kysymyksiin Viipurin menneisyydestä. Paavolainen kysyykin, ”miten Viipurin
nousun vuosikymmenet artikuloituvat kirjallisuuteen”, mutta jättää
antamatta tähän vastausta.

Dosentti Anu Koskivirran artikkeli Pastori-kirjailija K. H. J. Ignatius
(1809–1856): Viipurin fennomanian tuntematon keskushenkilö käsittelee
nimensä mukaisesti K. H. J. Ignatiusta ja sitä ”kuinka kestävällä
pohjalla perinteinen kuva Viipurin varhaisesta suomalaisuusliikkeestä on” kun
tarkastelun keskiöön nostetaan yksi henkilö. Lähtökohta on siis perinteisen
mikrohistoriallinen. Koskivirran loppupäätelmä on, että VSKS:n ensi polven
fennomania saa uusia, filantrooppisia ja sosiaalikristillisiä
kansanvalistusliikkeen ilmenemismuotoja. Yksittäisen radikaalien maine leimasi
koko suomalaisuusliikehdinnän uudistusmielisemmäksi kuin se olikaan. Ignatius
ja hänen hengenheimolaisensa olivat varsin konservatiivisia kansanvalistajia.

Dosentti Olli Matikaisen artikkeli Sanomalehti Otavan radikaali kausi
(1860–1863) tutkii VSKS:n julkaiseman sanomalehti Otavan esimerkin kautta,
kuinka kansalaisjulkisuuden synty kytkeytyi paikallistason tarpeisiin.
Tutkimuksensa Matikainen kytkee Jürgen Habermasin tutkimukseen Strukturwandel
der Öffentlicheit (1962). Samoista tutkimuskysymyksistä ja porvarilliseen
julkisuuteen ja kaupunkilaisuuteen kytkeytyvistä selitysmalleista oli osaltaan
kyse myös Charlotta Wolffin artikkelissa. Otava oli radikaalin fennomanian
äänitorvi, eli edusti Ignatiukseen nähden toista äärilaitaa
suomalaisuusaattessa. Otavan puuhamiehet olivat taustaltaan lähtöisin
vaatimattomista oloista. Habermasin kuvaamaan porvarilliseen julkisuuteen
työntyi uusia tekijöitä. Tämä selittää Otavan muodostumista radikaaliksi
sekä kielikysymyksissä että sosiaalipoliittisesti. Kielestä tuli tärkeä
taistelun väline. Matikaisen artikkelissa kielikiista puoltaa paikkaansa osana
Viipurin historiaa. Lyhyestä toimikaudestaan huolimatta suomenkielinen Otava
avasi uusia mahdollisuuksia nousevalle suomenkieliselle keskiluokalle ja heidän
äidinkielellään julkaistuille sanomalehdille.



Kuva: Otawa. Sanomia Viipurista 1864.

Pitäjänkirjastoista kertoo artikkelissaan Viipurin Suomalainen
Kirjallisuusseura ja pitäjänkirjastojen perustamisaalto dosentti Ilkka
Mäkinen. Kirjoittaja esittelee lyhyesti Viipurin seudun kartanoiden kirjastot,
joiden taustalla vaikuttavat aatteet ja toimintamallit olivat jokseenkin
poikkeavia julkisista kansankirjastoista. Näiden kahden ”kirjaston”
niputtaminen yhteen on jossain määrin ongelmallista ja Mäkinen toteaakin,
että kansankirjastojen perinne juontaa juurensa eri perustalta. Mäkinen käy
läpi varhaisen kirjastotoiminnan pioneereja ja VSKS:n osuutta tässä
kehityksessä. Artikkeli on hyvä kokonaiskatsaus julkisten kirjastojen
varhaisvaiheisiin 1800-luvun Viipurissa ja sisältää useita graafisia
esityksiä kirjastoista. Voi siis havaita, että vasta 1800-luvun loppupuolella
Turun ja Porin lääni ajoi Viipurin läänin ohi kirjastojen
perustamisaktiivisuudessa. Viipurissa oli siis lukutaitoista ja -halukasta
väestöä, mutta Mäkinen huomauttaa VSKS:lla olleen oma osuutensa kirjastojen
perustamisaktiivisuuden nousussa.

Viipuri sodan näyttämönä

Kokoelman seuraava kokonaisuus Viipuri ja sen sodat käsittelee sotia. Tämän
osion artikkelit eivät ole käyneet läpi vertaisarviointia, joka
valitettavasti näkyy artikkelien tasossa. Muuttuvien tulkintojen Viipuri
-kokoelman tavoitteena oli pohjustaa tulevia kulttuurihistoriaan keskittyviä
teoksia ja avata uusia näkökulmia Viipurin historiaan. Todella radikaali uusi
näkökulma olisi ollut sotien jättäminen pois Viipurin kulttuurihistoriaan
keskittyvästä teoksesta, mutta näin ei ole tehty. Sodan kulttuurihistoria on
viime vuosina esille noussut tutkimusparadigma, mutta tähän teokseen valitut
artikkelit eivät suoranaisesti liity tähän tutkimussuuntaukseen, tai ainakaan
kirjoittajat eivät asemoi itseään näin. Sotatematiikan valinta kertoo
siitä, että raja- ja varuskuntakaupunkina sota on ilmeisesti niin oleellinen
osa Viipurin identiteettiä, että sitä ei voida ohittaa ilman aihetta sivuavia
artikkeleja. Viipurin historiassa rauhan ajat ovat kuitenkin enemmistönä,
joten jäin kaipaamaan esimerkiksi katsausta siihen, miten varuskunnat ja
linnoitustyöt ovat muovanneet kaupungin kulttuurielämää tai miten parisataa
vuotta vaikuttanut venäläinen sotilashallinto muovasi Viipurin kulttuuria.

Dosentti Teemu Keskisarja tutkii artikkelissaan Ernst Löfström (1865–1937):
unohdettu Viipurin valtaaja Mannerheimin kollegaa ja vihamiestä Ernst
Löfströmiä. Keskisarjan kieli on värikästä, mutta viimeistään
toimittajat olisivat voineet siivota siitä sellaiset värittyneet ilmaisut kuin
”…demoralisoituneiden punikkien lyömisestä tuskin oli epäilystä.”
Sisällissodan tapahtumista on väännetty peistä historiantutkimuksen
kentällä vuosikymmeniä ja nykyisellään sodan osapuolen nimittäminen
punikeiksi on varsin kyseenalainen valinta. Mannerheimin nimen eteen lipsahtanut
von -etuliite voidaan katsoa painovirheeksi toisin kuin punikki, joka ilman
lainausmerkkejä ei kytkeydy edes mahdolliseen Löfströmin kielenkäyttöön
tai muuhun aikalaisviestintään. Tieteen sanavalinnat heijastelevat helposti
tutkimusajankohdan kielenkäyttöä tai kaikuja nykypäivän kielestä, mutta
rutinoituneena kirjoittajana Keskisarja olisi voinut helposti välttää tämän
sudenkuopan niin halutessaan.



Kuva: Viipuri 1709 piirroksen mukaan.

Toinen sota-aiheinen artikkeli on dosentti Martti Turtolan Viipuri ja sen
linnoitukset puolustuksen symboleina. Turtola esittelee Viipurin
puolustuslinnoitustöitä aina 1700-luvulta vuoteen 1944 asti. Viipurista
sotanäyttämönä on kirjoitettu paljon, lähinnä keskittyen vuosien
1939–1944 tapahtumiin. Nyt valitut sotateemaiset artikkelit avaavat Viipurin
merkitystä vuoden 1918 sodassa sekä Viipurin pitkää historiaa linnoitus- ja
varuskuntakaupunkina. Artikkelien kytkeytyminen Viipurin kulttuurihistoriaan
jää kevyemmäksi kuin teoksen muiden artikkelien. Etenkin vuoden 1918
tapahtumista ja niitä edeltävistä ja seuranneista vaikutuksista Viipurin
suureen työläisväestöön tai vaikkapa toisen maailmansodan uusista
tutkimusparadigmoista voisi löytyä uusia avauksia myös Viipurin tapauksessa.

Muuttuvat historiantulkinnat Viipurissa

Teoksen viimeisen osion avaa Rainer Knapas artikkelillaan Viipurin
kulttuurielämä Vanhan Suomen aikana: historiankirjoitusta ja tutkimusideoita.
Knapaksen artikkeli on hyvä yhteenvetävä katsaus artikkelikokoelman
teemoihin. Samalla Knapas tuo esille Vanhan Suomen ajan (1721–1812) Viipurin
kulttuurihistorian tutkimustilannetta. Tämä on oiva lisäys teokseen, sillä
kokoelman muut artikkelit eivät ole käsitelleet juurikaan tätä Viipurin liki
satavuotista jaksoa. Knapas osoittaa menneisyyden historiankirjoituksen
poliittiset ja kansalliset pyrkimykset, joissa venäläishallinnon aikakausi eli
Vanhan Suomen aika pyrittiin näkemään mahdollisimman negatiivisessa valossa.
Toisen maailmansodan jälkeen historiankirjoitusta leimasi menetys, joka
väistyi 1970-luvulla uuden perustutkimuksen saadessa jalansijaa. Knapas muistaa
myös mainita Neuvostoliiton ja Venäjän Viipuri-tutkimuksesta, jossa Viipuri
on esitelty venäläisenä 1700-luvun kuvernementtikaupunkina.

Knapaksen katsauksen lopussa esittämän toiveen siitä, että kansallisista
tulkinta- ja ennakkomalleista luovuttaisiin ja sen sijaan korostettaisi
paikallisia ja toisaalta ylirajaisia yhteyksiä ja toiminnan mahdollisuuksia.
Knapaksen esittämistä ”kansainvälisen tutkimuksen inspiroimi[st]a
tutkimustehtävi[st]ä” ja niihin paneutuvista artikkeleista saisi koottua
kokonaisen artikkelikokoelman, joka toivottavasti toteutuu Viipuri –
kulttuurin kaupunki -sarjan tulevissa toimitteissa.

Kokoelman viimeinen artikkeli on Viipuri 1940-luvulta 2000-luvulle:
neuvostoliittolainen, suomalainen, venäläinen, jonka on kirjoittanut Yury
Shikalov. Hän tuo esille Neuvostoliiton aikaisen suhtautumisen Viipurin
historiaan, jossa Viipurin historiaa tulkittiin oman aikansa poliittisista
lähtökohdista käsin. Nykyisin Viipurin historiassa on huomioitu myös
kaupungin ruotsalainen ja suomalainen menneisyys ja etenkin keskiaika on
korostuneesti esillä. Shikalov käsittelee artikkelissaan myös
suomalaisturistien kokemuksia 1960- ja 1970-lukujen Viipurissa sekä
venäläisturistien nyky-Viipuria.



Kuva: Vappumarssi Viipurissa Viipurin museo.

Shikalov toteaa, että ”maailmansodan jälkeisestä Viipurista on tullut
malliesimerkki valikoivasta historian käytöstä.” Kun vertaa tätä tulosta
artikkelikokoelman johdantolukuun sekä Knapaksen artikkeliin, voi todeta, että
Viipuria on käytetty osana valikoivaa historian käyttöä aina 1800-luvulta
saakka. Viipurin maantieteellinen ja kulttuurinen asema, sen ylirajaisuus ja
epätavallisuus suomalaisessa tai venäläisessä kontekstissa ovat
edesauttaneet kaupungin menneisyyden muovaamista kulloinkin sopivien
tarkoitusperien mukaiseksi. Viipurin tapauksessa olisi edelleen, Shikalovin
sanoin, ”kysyntää [olisi] tieteelliset vaatimukset täyttävälle
historiateokselle, joka tarjoaisi perusteellisen kuvan kaupungin
menneisyydestä”. Historiankirjoitus on aina oman aikansa kuva, mutta Viipurin
ollessa kyseessä tämä kuva on usein kovin värittynyt. Uudet
historiantutkimuksen kysymyksenasettelut ja helposti saatavilla olevat
digitaaliset lähdeaineistot voivat tarjota uutta tietoa Viipurista ja sen
kulttuurihistoriasta.

Viipurin erityisyys nousee hyvin esille


Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Muuttuvien tulkintojen Viipuri tarjoaa
hyvän perusteoksen Viipurin historiasta kiinnostuneille. Etenkin katsaukset
Viipuria koskevan tutkimuksen kaanoniin sekä uudet kysymyksenasettelut –
vaikkakin vielä ilman vastauksia – kiinnostanevat suurempaakin lukijakuntaa
kuin vain tutkijoita.

Artikkelikokoelmassa on aina omat haasteensa kokoelman yhtenäisyyden ja linjan
luomisessa. Nyt päämääräksi oli otettu katsaus Viipurin kulttuurihistoriaan
sekä uusien näkökulmien esille tuominen. Pääsääntöisesti tässä oli
onnistuttu hyvin. Etenkin kokoavat katsausartikkelit ja teoksen alkupään
vertaisarvioidut artikkelit pysyivät valitussa linjassa ja toivat esille
Viipurin erityisyyttä ja toisaalta kumosivat aiempia näkemyksiä Viipurin
erityispiirteistä ja asettivat kaupungin historiaa uusiin viitekehyksiin.

Yllättävän monet artikkelit ottavat kielikiistat esille tai jopa artikkelin
lähtökohdaksi. Vaikka kirjoittajat toteavat, että kielikiistat ovat osittain
jälkipolvien näkemys menneisyyden tapahtumista ja osittain kielikiistat
korostuvat tutkimuksessa käytetyn alkuperäisaineiston vuoksi, ei niitä
näytetä voivan sivuuttaa kun kyse on Viipurin kulttuurihistoriasta. Tulevissa
Toimitteita-sarjan osissa toivottavasti päästään sivuamaan uusia
tutkimusaiheita ja paneudutaan entistä syvällisemmin kulttuurihistoriaan.
Toivoa sopii, että vertaisarviointiprosessi tavoittaa tulevissa osissa kaikki
artikkelit, sillä näin Toimitesarjan tieteellinen taso pysyy hyvänä ja
artikkeleista on hyötyä myös tuleville tutkijapolville. Kuten nyt todettiin,
on Viipuria koskeva historiantutkimus monelta osin vielä tekemättä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/