[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Salpalinjaa salaamassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Otto Aura <otto.aura at gmail.com> VTM, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kylmälä, Mikko: Kuinka salata Salpalinja? Salpa-aseman salassapitämiseksi
tehdyt ratkaisut vv. 1940–194. Miehikkälän Salpalinja-museo, 2016. 125
sivua.


Salpalinjaa salaamassa
---------------------------------------------------------

Mikko Kylmälän Kuinka salata Salpalinja? Salpa-aseman salassapitämiseksi
tehdyt ratkaisut vv. 1940–1941 on hyvä ja kompakti esitys itärajamme
suojaksi rakennetun Salpalinjan salaamisesta. Pro gradu –työhön pohjaava
teos on oiva lisä Salpalinjaa käsittelevään kirjallisuuteen. Tarkastelussa
ovat niin työntekijät, salaamisen käytännöt kuten sekin, miten salaamisessa
onnistuttiin.

 

Salpalinja, Salpa-asema, Suomen Salpa – välirauhan aikana ja vielä kesään
1944 puhuttiin Moskovan rauhan pääpuolustusasemasta. Tämän toki Kylmälä
tietää ja kirjoittaakin aiheesta ja kertoo päätyneensä käyttämään
Salpalinjaa ja Salpa-asemaa kirjoittaessaan välirauhan aikaisista töistä.
Salpalinjana Salpalinja tietenkin tunnetaan, joten nimen käyttö on kuitenkin
perusteltua. Ja on myös todettava, että tekstissä Salpalinjan tai
Salpa-aseman lukeminen on miellyttävämpää, kuin ”Moskovan rauhan
pääpuolustusaseman”. Otsikossa tosin pistää hieman silmään kahden eri
version käyttö samasta asiasta.



Kuva: Salpalinja. Teoksessa Arimo, Suomen linnoittamisen historia 1918-1944

Kylmälän pro gradu –tutkielmansa pohjalta muokkaama kirja toimii varsin
hyvin tehtävässään ja tuo lisää tietoa Salpalinjasta. Kuinka salata
Salpalinja on hyvä lisä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen, jota on
vielä harmillisen vähän. Kirjan julkaisemisesta Kylmälä kiittää
Miehikkälän Salpalinja-museota, joka on kirjan ottanut julkaistavakseen.
Aineisto on kerätty pääosin Kansallisarkistosta, jossa säilytetään
Linnoitustoimiston materiaaleja. Mukana on myös Miehikkälän Salpalinja-museon
keräämään linnoittajien muistitietoa. Vaikka Kylmälä onkin pudottanut
teoksestaan tutkimusmetodisen ja lähteitä käsitelleen osion pois,
lähdeviitteet ja –luettelo on otettu siihen mukana.

Kylmälä lähtee liikkeelle siitä, kuinka talvisodan jälkeen ainoa
sotilaallinen uhka koettiin itänaapurista, jota varten myös itärajaa
linnoitettiin. Linnoittaminen oli tiheintä kaakossa, josta löytyivät oletetut
vihollisen hyökkäysurat kohti Helsinkiä. Kylmälä toteaakin tarkastelun
painopisteen olevan Virolahden ja Miehikkälän alueilla tehdyissä
linnoitustöissä, koska näillä alueilla linnoitettiin eniten ja myös
säilynyttä lähdemateriaalia näiltä työmailta on saatavilla parhaiten.
Kysymykset salassapidosta olivat kuitenkin perustaltaan samanlaiset pitkin
linnoitustyömaita, joten maantieteellisestä keskittymisestä ei ole haittaa.
Kylmälä tarkastelee kuinka salassapito näkyi suhteessa asiakirjoihin, kuten
rakennepiirustuksiin, linnoituslaitteiden maantieteellisiin sijoituksiin sekä
työvoimaan.



Kuva: Kuvassa on todennäköisesti Salpalinjaan kuuluva 16 miehen majoitus- ja
konekiväärikorsu nro B175 Lappeenrannan Ylämään Hostikassa. Kuva ja
kuvateksti SA-kuva.

Salaiset asiakirjat, piirustukset ja kartat olivat varsin luonnollisia
salattavia asioita. Salausta varten Linnoitustoimisto antoi tarkkoja ohjeita.
Kylmälän mukaan salaisten asiakirjojen suhteen ei suurempia ongelmia
tullutkaan. Tarkempien ohjeiden takana kuitenkin oli usein jokin huomattu
epäkohta.  Myös valokuvaaminen ilman lupaa oli ehdottoman kiellettyä.
Vihollisen tiedustelijoita, vakoilijoita ja asiamiehiä oli tietenkin
liikkeellä.

Kylmälän mukaan joitakin salaamiseen liittyneitä asioita ratkaistiin sitä
mukaan, kuin niitä ilmeni. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee rakennettujen
korsujen lukitsemisen: lukkoja ei alkuun ollut ja käytännössä kuka tahansa
paikalle löytänyt oli voinut mennä tutkimaan linnoitetta tarkemmin.
Tällainen reagointi on mielestäni jossain määrin kuvaavaa linnoitustöille
muiltakin osin.

Salpalinjan työmailla oli parhaimmillaan yli 30 000 työntekijää.
Käytännön toimia linnoitustöiden salassapitoon tarvittiin työvoiman
suhteen.  Oli matkustuslupaa, kulkulupaa ja työmaakorttia. Alkoholi oli
kielletty ja erotettuja työläisiä varten musta kortisto. Työvoiman hankinta
oli keskitetty ja ohjeistettu. Työhön otettujen ja linnoitustyömaille
matkustaneiden työmiesten piti esimerkiksi hankkia kotipaikkakuntansa
poliisiviranomaisilta matkustuslupa. Työmailla piti kantaa mukanaan
työmaatodistusta, jossa oli määriteltynä mahdollisimman suppea
maantieteellinen alue, jolla todistuksenhaltija sai liikkua.



Kuva: Salpalinjaa Ylämaalla.

Vihollisen tiedustelu sai kuitenkin Kylmälän mukaan haltuunsa hyvinkin
tarkkoja tietoja Salpalinjan linnoitteista ja paikoista. Hyväksi käytettiin
vakoilijoita, suomalaisia asiamiehiä ja neuvostomyönteisiä ihmisiä. Ilmasta
käsin otetuilla valokuvilla oli myös oma merkityksensä. Kuten Kylmälä
toteaa: ”Suomalaisten tiukasta valvonnasta huolimatta luotettavaa tietoa
pääsi kertymään runsaasti.” Olisikohan täydellinen salassapidon
onnistuminen ollut edes mahdollista?

Mikko Kylmälän Kuinka salata Salpalinja? on hyvä ja kompakti esitys
aiheestaan ja tuo hyvän lisän Salpalinjaa käsittelevään kirjallisuuteen.
Kylmälä tuo kirjassaan toisenlaisen näkökulman linnoittamisen historiaan,
joka on perinteisesti painottunut pääosin rakennustekniselle puolelle.
Tekstiä on valtaosin miellyttävä lukea ja myös kirjan kuvitus ansaitsee
huomionsa. Kuviahan itse Salpalinjasta välirauhan ajalta ei juuri ole,
sanoisinko aikalaiskieltä käyttäen, sattuneesta syystä.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/