[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Natsivaarin tarina - vaiettua, vaikuttavaa sukuhistoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Baer, Katarina: He olivat natseja. Teos, 2016. 359 sivua.


Natsivaarin tarina - vaiettua, vaikuttavaa sukuhistoriaa
---------------------------------------------------------

Muutamia vuosia sitten Helsingin Sanomien silloinen Saksan-kirjeenvaihtaja
Katarina Baer kirjoitti laajan jutun isovanhemmistaan. Vaikuttava artikkeli
”Vaari oli natsi” kilpaili ”toimittajien Finlandiasta” eli Suuresta
Journalistipalkinnosta. Tekee mieli ennustaa, että tänä keväänä ilmestynyt
Baerin kirja He olivat natseja on Tieto-Finlandia -ehdokkaiden joukossa.
Katarina Baer kirjoittaa journalistisesti mutta teos perustuu laajaan hyvin
käytettyyn lähdeaineistoon, sekä kansallissosialismia käsittelevään
kirjallisuuteen. Päähenkilöiden tarinan ohella tekijä tulee kertoneeksi
myös muun sukunsa vaiheista viime vuosisadan Euroopassa.

Lapsena Katarina Baer ihmetteli, miksi jouluisin muisteltiin vain suomalaista
Eino-vaaria, ei koskaan saksalaista Großpapa Gerhardia, vaikka kummatkin olivat
saaneet surmansa sodassa. Nuoruusvuosinaan hän yritti haastatella isoäitiä,
mutta Ortrud Baer ei suostunut puhumaan 1930-luvusta mitään. Myöhemmin kävi
ilmi, että toimelias, politiikassakin mukana ollut vanharouva oli pyyhkinyt nuo
vuodet yli omasta ansioluettelostaankin. Isoäidin yöpöydällä olleesta
kuvasta katsoi mies, jonka univormusta näkyivät vain vääpelin kauluslaatat,
ei kotkankuvia tai hakaristejä.

Ihmettelystä ja hämmennyksestä syntyi halu saada tietää ja kunnon
toimittajan tavoin myös kertoa. Kirjassaan Baer yrittää ymmärtää
isovanhempiaan ja heidän kaltaisiaan 1930-luvun saksalaisia; heidän tekojensa
hyväksyntää saati puolustelua siitä ei löydy. Toisaalta kirjoittaja ei
myöskään kauhistele tai syyttele; hän kertoo mitä tapahtui ja koettaa
selvittää, miksi.



Kuva: Baerin kotialbumista. Teoksen kuvitusta.

Luokkayhteiskunnasta kansallissosialismiin

Vaikka Katarina Baer ei ole opiskellut historiaa – ainakaan siitä ei
missään mainita – hänen kirjansa edustaa mallikasta mikrohistoriaa. Se,
mitä hän kertoo isovanhemmistaan, on varmaan sovellettavissa myös
lukemattomiin muihin saman ajan saksalaisperheisiin. Yksilöiden, perheiden ja
sukujen kautta avautuu laajempi näkymä viime vuosisadan alkupuolen Euroopan
historiaan, ja runsaat yksityiskirjeiden siteeraukset tuovat tarinan henkilöt
lähelle lukijaa.

Kirjan makrotason muodostaa 1920- ja 1930-lukujen Saksa sekä ensimmäisen
maailmansodan aikana tapahtunut baltiansaksalaisten paluu Virosta ja Latviasta
seuduille, joista heidän sukunsa olivat aikanaan lähteneet. Kerronnan
keskiössä ovat luonnollisesti Gerhard (1902–1945) ja Ortrud (1906–1989)
Baer sekä heitä ympäröinyt sukupiiri. Kolmannen ”punaisen langan”
muodostaa Katarina Baerin oma kertomus siitä, miten hän kulkee Baltian maissa,
Saksassa ja Italiassa, istuu arkistoissa, keskustelee nykysukulaisten –
lähinnä oman isänsä – kanssa ja pohtii, miten oli mahdollista, että tuiki
tavalliset keskiluokkaiset saksalaisperheet haksahtivat natsismiin eivätkä
edes oivaltaneet mistä oli kysymys ennen kuin oli liian myöhäistä. Vaikuttaa
siltä, että kaikki eivät tajunneet tapahtumia jälkeenpäinkään – Ortrud
Baer meni sodan jälkeen mukaan politiikkaan vaatimaan entisten natsien
oikeuksien palautusta.

Kirjan molemmat päähenkilöt syntyivät Liivinmaalla, joka tuolloin oli osa
tsaarin Venäjää. Kirkkoherran poika Gerhard vietti lapsuutensa nykyisessä
Latviassa, opettajaperheen tytär Ortrud (o.s. Schnee) nykyisessä Virossa.
Perheet eivät olleet varsinaista yläluokkaa, mutta toimeentulo oli turvattu.
Ensimmäisen maailmansodan aikana elämästä tuli ankeaa ja sekasortoista:
kirkkoherra Baer karkotettiin Siperiaan, Ortrudin isä sai surmansa
bolševikkien luodeista ja perhe hajosi.

Suvun kirjeiden kautta syntyy tuntuma siihen, kuinka huikea muutos Saksaan
siirtyminen oli sekä Gerhardin että Ortrudin elämässä. Elintaso romahti,
koko maailma tuntui luhistuvan ympärillä. Nuoret onnistuivat kuitenkin
opiskelemaan itselleen ammatit: Gerhardista tuli insinööri. Ortrudista
sairaanhoitaja.

Kaksikymmenluvun Saksa pyristeli irti maailmansodasta ja sitä edeltäneestä
pölyttyneestä, huonosti toimineesta luokkayhteiskunnasta. Aikalaisille
kansallissosialismi edusti modernia ajattelua, uusia yhteiskunnallisia
ihanteita, rohkeaa ennakkoluulottomuutta. Kolmikymmenluvun alkupuolella
Hitleriä ei pidetty hirmuhallitsijana ja ihmishirviönä, vaan kansakunnan
yhdistäjänä. Useimpien ihmisten mielestä elämä oli hyvää. Berliinissä
asunut Baerin pieni perhekin onnistui hankkimaan jääkaapin ja sähkölieden,
uusia huonekaluja ja vaatteita, vuosikymmenen lopulla myös hienoja leluja kauan
odotetulle esikoiselleen, joka sai saman nimen kuin isänsä: Gerhard.



Kuva: Baerin kotialbumista. Kirjan kuvitusta.

Elämän keskipisteenä tavallinen arki

Katarina Baer on tehnyt paljon työtä kaivaessaan arkistoista esiin pienetkin
tiedonmuruset isovanhemmistaan. Itse asiassa hän löysi informaatiota vain
vaaristaan; mummia ei missään NSADP:n papereissa mainita. Ortrudilla ei ollut
asemaa puolueessa, mutta ideologian hän ilmeisesti omaksui.

Gerhard kuului ison koneiston pienimpiin rattaisiin: hänestä tuli 1934 Saksan
kansallissosialistisen työväenpuolueen lohkojohtaja, myöhemmin astetta isompi
tappi eli solujohtaja. Komeista titteleistä huolimatta kyseessä olivat
koiranvirat: nämä alatasojen miehet levittivät propagandaa, värväsivät
uusia jäseniä ja keräsivät jäsenmaksuja. Naapurit eivät
”pikkuhitlereitä” arvostaneet, vaan pitivät heitä naapurikyttinä ja
tyrannisoivina univormupelleinä. Kolmikymmenluvun Saksa oli vastaavanlaisia
miehiä pullollaan – joka kolmas puolueen jäsen toimi jollakin tasolla
puoluehierarkiassa, ja selvää oli, ettei varsinaisia johtajanpaikkoja
riittänyt kuin harvoille.



Kuva: Itävallan ja Saksan yhdistämistä kannattavia osoittamassa suosiotaan
Adolf Hitlerille 1938 Time/LifeHugo Jaeger.

Maan muuttunut ilmapiiri jäi monilta huomaamatta. Vuonna 1935 tulivat rotulait,
silti suurin osa kansalaisista eli edelleen tavallista arkeaan. Baerien
kirjeissä perheen elämä näyttäytyy suorastaan hellyttävänä esimerkiksi
silloin, kun Gerhard raahaa joulukuusenraaskua korttelitolkulla lähdettyään
ostoksille vasta aaton hämärtyessä tai Ortrud kertoo pyykkipäivistään ja
ruoanlaitostaan.

Kolme vuotta myöhemmin juutalaisia työnnettiin kaikin voimin ulos Saksan
talouselämästä eivätkä ”arjalaiset” ja ”ei-arjalaiset” lapset
saaneet enää leikkiä keskenään. Silloin Ortrud kirjoitti sukulaisille
Baijerista maisemia ihastellen ja kesän lomasäitä kehuen – lomapaikka oli
saatu Gerhardin puolueosallistumisen ansiosta. Edes perheen uusi asunto
Kurfürstenstrassella ei herättänyt rouvassa suurempaa ihmetystä, olihan
Gerhard palvellut työnantajaansa sähkölaitosta (ja ennen kaikkea puoluetta!)
kiitoksen ansaitsevalla tavalla.

Kun Katarina Baer tutki kyseisen talon asukasluetteloa, kävi ilmi, että
talosta oli juuri vähän aiemmin muuttanut pois perheitä, joilla oli
juutalaiset sukunimet. Kaikkien heidän vaiheidensa selvittäminen ei
onnistunut, mutta ainakin muutamat saivat surmansa keskitysleireillä – joiden
olemassaolosta Baerit eivät hiiskahdakaan kirjeissään, vaikka voisi olettaa
ainakin Gerhardin olleen niistä tietoinen.

Sekä Gerhardin että Ortrudin suku asui hajallaan Saksassa ja Baltiassa.
Kirjeitä kirjoitettiin paljon ja etenkin suvun naiset näyttävät selostaneen
perheiden elämää pieniä yksityiskohtia myöten. Tämä tekee omalta osaltaan
kirjasta niin riipaisevan ja koskettavan – vielä sota-ajan kirjeissäkin
korostuu tavallinen arki vaikka maailma ympärillä hajoaa.

Toki pelko ja puute hiipivät myös Baerin perheen elämään: Ortrud muutti
lapsineen Berliinin pommituksia pakoon Hansfeldeen (nykyisin Puolan Tychovo),
josta pakeni vasta kun rintama oli muutaman kilometrin päässä. Gerhard oli
tuolloin Italiassa; hänen kirjeidensä sävy muuttuu vuoden 1945 alussa.
Silloin jokapäiväisten tapahtumien kuvailun ja lasten kuulumisten kyselyn
rinnalle ilmaantuu vahva natsipropaganda. Mies suitsuttaa ihailuaan natsijohtoa
kohtaan, valaa vaimoonsa uskoa lopulliseen voittoon, lohduttaa ja rohkaisee.
Sitten kajahtaa italialaispartisaanin laukaus, ja saksalaisen yliluutnantin ja
viestiupseerin sota on ohi. Hänen hautapaikkansa sijainti varmistuu vasta, kun
Katarina Baer alkaa tutkia isovanhempiensa elämää ja sukunsa vaiheita.

Koukuttavaa, vaikuttavaa

Kirjan alussa on kolme piirroskarttaa: yhdessä esitellään ne Baltian
paikkakunnat, joilla Baerin ja Schneen suvut asuivat, toisessa vastaavasti
Keski-Eurooppa eli Saksa, Puola ja Tšekki, kolmannessa Pohjois-Italia jossa
Gerhard soti. Niin ikään kirjan alkupuolelle sijoitettu sukupuu auttaa
ymmärtämään, kuka kukin kenelle oli, ja kuvitus on pääosin peräisin
vanhoista sukualbumeista.

Katarina Baer kirjoittaa koukuttavasti kuten journalistin tietysti tuleekin
tehdä. Päähenkilöiden tarinan ohella tekijä tulee kertoneeksi myös muun
sukunsa vaiheista viime vuosisadan Euroopassa. Hän on myös tutustunut varsin
laajasti kansallissosialismia käsittelevään kirjallisuuteen – valtaosa
lähdeluettelossa mainituista teoksista on saksankielisiä. Nootitusta ei ole,
mutta Baer viittaa tekstissään suhteellisen usein lähteisiinsä. Niitä hän
käsittelee kelpo historioitsijan tavoin: kysyy kysymästä päästyäänkin,
yhdistelee palasia, kirjoittaa mietteensä näkyviin.

Kaikkiin kysymyksiin ei löydy yksiselitteistä vastausta, ei edes siihen, miten
pojantyttären pitäisi natsivaariin ja -mummoon kaiken tämän tiedonkeruun ja
pohdiskelun jälkeen suhtautua. ”Ei taida olla muuta vastausta kuin se, että
he olivat niin kuin me.” Ihmiset kokivat olevansa oikeassa; oli täysin
mahdollista että sama ihminen oli hellä isä tai kiltti perheenäiti ja
antaumuksellinen kansallissosialisti – eivät kaikki natsit karjuneet kuola
suupielistä valuen eivätkä ladanneet pistooliaan aina aamiaisella. Olisiko
nykyihmisen mahdollista mennä samanlaiseen ansaan?

Tekee mieli nostaa tämä teos viime aikojen vaikuttavimpien historiankirjojen
joukkoon. Tekee myös mieli ennustaa sille paikkaa vuoden Tieto-Finlandia
-ehdokkaiden listalla.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/