[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Perustietoa perheenyhdistämisestä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anne Häkkinen <anne.m.hakkinen at jyu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Historian ja
etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Fingerroos, Outi; Tapaninen, Anna-Maria; Tiilikainen, Marja (toim.):
Perheenyhdistäminen. Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi?. Vastapaino,
2016. 250 sivua.


Perustietoa perheenyhdistämisestä
---------------------------------------------------------

Perheenyhdistäminen, on tervetullut lisä suomenkieliseen maahanmuuttoa ja
siirtolaisuutta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Kirja kiinnittyy
ajankohtaan, jolloin perhesiteisiin pohjautuvan maahanmuuton merkitys on
kasvanut samalla kun siihen kohdistuu yhä tiukentuvia vaatimuksia ja
rajoituksia.

Nimensä mukaisesti arvioitava kirja keskittyy tarkastelemaan
perheenyhdistämistä 2000-luvun alun Suomessa. Se tarjoaa
tutkittua perustietoa aiheesta ja on selkeästi suunnattu myös akateemista
tiedeyhteisöä laajemmalle yleisölle, poliitikoille ja eri
kansalaisyhteiskunnan toimijoille. Kirjoittajat ovat perheenyhdistämiseen ja
siirtolaisuuteen perehtyneitä akateemisia asiantuntijoita antropologian,
etnologian, sosiologian, politiikan tutkimuksen, poliittisen historian ja
maantieteen, uskontotieteen sekä viestinnän tutkimuksen tieteenaloilta.

Useimmissa kirjan artikkeleissa perheenyhdistämistä tarkastellaan turvapaikan
saaneiden henkilöiden ja humanitaarisen muuton näkökulmasta, lukuun ottamatta
avioliittomaahanmuuttoa. Kirjassa esitetään tärkeitä pohdintoja siitä,
kenellä on oikeus perheeseen ja miksi. Artikkeleista käy ilmi, että
päätöksenteko ei ole objektiivisiksi käsitetyistä mittaamiskeinoista
huolimatta läheskään aina johdonmukaista. Yksi kirjan keskeisistä huomioista
onkin se, että yhtäläinen oikeus perheeseen ei näytä olevan
perheenyhdistämistä koskevissa päätöksenteoissa selkeä lähtökohta.
Väite Suomen sallivasta perheenyhdistämispolitiikasta osoitetaan useammassakin
kirjan artikkelissa myös paikkaansa pitämättömäksi mielikuvaksi.

Perheenyhdistäminen -teos koostuu johdannon ja epilogin lisäksi kahdeksasta
artikkelista. Alun johdannossa lukijalle avataan kirjoittajien lähestymistapa
perheenyhdistämiseen sekä taustoitetaan perheenyhdistämiseen vaikuttavia
tekijöitä, kuten nykyistä lainsäädäntöä ja siinä tapahtuneita muutoksia
sekä vireillä olevia lakiluonnoksia Suomessa. Kirjan ensimmäinen ja toinen
luku lähestyvät perheenyhdistämistä tarkastelemalla antropologisen
sukulaisuustutkimuksen kautta perheen käsitettä, sitä mitä perheellä
ylipäänsä tarkoitetaan ja on tarkoitettu esimerkiksi suomalaisessa ja
somalialaisessa yhteiskunnassa historian valossa. Luvut tuovat esille, että
perhe ei ole selvärajainen sosiaalinen yksikkö eikä sitä voi irrottaa
kulttuurisista ja sosiaalisista yhteyksistään. Outi Fingerroos, Anna-Maria
Tapaninen ja Marja Tiilikainen muistuttavat, että perheestä on tullut Suomessa
itsestään selvä kategoria vasta toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi
ydinperheen ajatus on luonnollistunut vasta 1950-luvulla Suomessa. Kirjoittajat
huomauttavat, että maahanmuuttoviranomaiset eivät toimi kulttuurisessa
tyhjiössä arvioidessaan siirtolaisten perhesiteitä, vaan peilaavat erilaisia
perhemuotoja kulttuuriseen ideaalikuvaan perheestä. Lähtökohdaksi
päätöksenteossa asettuu ydinperhettä normatisoiva ja luonnollistava
ajattelu. Marja Tiilikainen, Abdirashid Ismail ja Mulki Al-Sharmani puolestaan
havainnollistavat (luku 2) somalialaisten laajaa perhekäsitystä, jota
suomalaisessa ydinperheajattelun kehikossa ja perheenyhdistämispäätöksissä
ei ole kovin hyvin ymmärretty.

Kolmas luku ”Mitä perheenyhdistäminen tarkoittaa?” avaa puolestaan sitä,
miten perheenyhdistäminen käytännössä tapahtuu. Luvussa Outi Fingerroos
myös peilaa Maahanmuuttoviraston viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen
edustajien näkökulmia perheenyhdistämisestä, ja pohtii, millaiset
edellytykset viranomaisilla on ymmärtää monimuotoisia perheitä ja
perhesiteitä.



Kuva: Suomalainen maahanmuuttajaperhe Ellis Island, New York 1917, Frederick C
Howe, National Geographic 1917. 

Epäilyttävät perheet ja avioliittomotiivit: kenellä on oikeus perheeseen?

Useissa kirjan artikkeleissa osoitetaan, miten ihmisoikeudet eivät ole kaikkien
saatavilla tasapuolisesti, ja miten esimerkiksi etnisyys ja rodullistaminen
arvottavat ja asettavat ihmisiä erilaisiin asemiin
perheenyhdistämisprosessissa. Artikkelien pohjalta jää vahva mielikuva, että
etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien perhe-elämää ja sen
kelvollisuutta määritellään ja kyseenalaistetaan Suomen
ulkomaalaishallinnossa, hallinto-oikeudessa, politiikassa ja
tiedotusvälineissä. Ulkomaalaishallinto esimerkiksi luokittelee perheitä eri
tavoin sen perusteella, ovatko perheenjäsenet EU-kansalaisia vai tulevatko he
EU:n ulkopuolelta. EU:n ulkopuolelta tuleviin perheisiin sovelletaan suppeaa
perheen määritelmää, kun EU:n jäsenmaista tuleviin puolestaan laajaa
määritelmää (s. 86). Kirjan luvut 4–8 purkavatkin sitä, miten
ulkomaalaishallinnossa ja mediassa luodaan käsitystä maahanmuuttajien
perhesiteiden tai Suomen kansalaisen kanssa avioituneen ulkomaalaisen puolison
avioliiton aitoudesta ja epäilyttävyydestä.

Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen käsittelee artikkelissaan (luku 4) ala-ikäisenä
yksintulleiden lasten ja nuorten perheenyhdistämistä ja siihen liittyviä
vaikeuksia. Hänen mukaansa alaikäisten nuorten on hyvin vaikea saada
myönteistä perheenyhdistämispäätöstä: esimerkiksi vuonna 2013 vain yksi
157 hakijasta sai myönteisen päätöksen. Lopputuloksena onkin se, että
kansallisten ja EU-rajojen vartioimisen seurauksena yksin tulleet lapset ja
nuoret eivät saa perheitään Suomeen. Kuusisto-Arponen kiteyttää tämän
seuraavasti: ”Suomalainen yhteiskunta tarjoaa heille hoivaa ja turvaa, mutta
samalla olemme luoneet oudon systeemin, jossa yksin tulleet lapset ja nuoret on
suojeltu perheettömiksi” (s. 108). Hänen mukaansa perheen merkitystä
nuorten hyvinvoinnille ei huomioida päätöksissä, esimerkiksi kotoutumista
edistävänä tai radikalisoitumista ja syrjäytymistä ehkäisevänä
tekijänä. Lapsen edun toteutuminen ei näyttäydy Maahanmuuttoviraston
päätöksenteon lähtökohtana. Sen sijaan suomalaisessa viranomaiskoneistossa
näyttää vallitsee pelon ilmapiiri, jossa ala-ikäinen perheenkokoaja
nähdään ensisijaisesti oman perheensä uhrina, ja kykenemättömänä
ilmaisemaan omia kokemuksiaan. Maahanmuuttovirasto voi esimerkiksi evätä yksin
tulleen alaikäisen perheenyhdistämishakemuksen sillä perusteella, että lapsi
on lähetetty matkaan salakuljettajien välityksellä. Kuusisto-Arponen
kuitenkin huomauttaa, että perheiden näkökulmasta salakuljettaminen on usein
ainoa keino saada lapsi turvaan konfliktialueelta.

Saara Pellander ja Johanna Leinonen puolestaan tarkastelevat Luvussa 5 Suomen
kansalaisten puolisoiden oleskelulupahakemuksia ja niistä kielteisen
päätöksen saaneiden Helsingin hallinto-oikeuteen jättämiä valituksia. He
havaitsivat, että viranomaisten päätöksen kriteerinä oleva käsitys
”aidosta” ja hyväksyttävästä avioliitosta oli melko kapea-alainen.
Avioliiton ainoana hyväksyttävänä motiivina sai olla vain toive viettää
avioelämää suomalaisen kumppanin kanssa, ja vielä samassa osoitteessa.
Pellanderin ja Leinosen mukaan muut asumisjärjestelyt tai tiiviit ylirajaiset
perhesiteet joko ulkomaalaisen puolison lähtömaahan (esim. puolison lapset)
tai myös Suomeen (ulkomaalaisen puolison lapset, sisarukset jne.) voivat
vaikeuttaa merkittävästi myönteisen oleskeluluvan saantia. Nämä muut
perhesuhteet saattavat herättää epäilyksen maahanmuuttosäännösten
kiertämisestä ja ”vääränlaisista” motiiveista avioitua. Pellander ja
Leinonen toteavatkin, että perhesiteiden negatiivinen vaikutus
perheenyhdistämispäätökseen ”tuntuu erikoiselta, kun ottaa huomioon,
kuinka yleistä perheiden pirstaloituminen eri maihin ja maiden sisällä
nykyään on.” (s. 126–127)

Myös mediassa muokataan kuvaa maahanmuuttajista ja heidän perheistään.
Karina Horsti ja Saara Pellander käsittelevätkin artikkelissaan ”Mummot
mediassa: julkinen keskustelu kahdesta ”isoäititapauksesta” 2009–2010”
mediakeskusteluja, joissa pohdittiin monikulttuuristen iäkkäiden vanhempien
mahdollisuuksia asua aikuisten lastensa luona Suomessa. Keskusteluissa muun
muassa kyseenalaistettiin ydinperheen rajoja ja velvollisuuksia, kuten sitä
kuuluuko isoäiti Suomessa perheeseen vai ei. Keskustelut liittyivät laajemmin
kulttuurisen kansalaisuuden kysymyksiin, siihen, kenellä on oikeus tulla
Suomeen ja kuulua yhteiskuntaan. Horsti ja Pellander havaitsivat keskustelun
sävyssä muutoksia tarkastelemallaan aikavälillä. Alun tukea antava ja
humanitaarinen, ulkomaalaislaista tehtyjen tulkintojen epäinhimillisyyttä
(käännytyspäätöstä) painottava diskurssi muuttui uhkakuvia korostaviksi
puhetavoiksi tuhansista rajalla odottavista vanhuksista. Huoli keskustelussa
kohdistui lopulta siihen, kuinka ”maahanmuuttajien mummot” veisivät
”meidän” mummoiltamme hoivapalvelut” (s. 176).



Kuva: Eurooppalainen perhe soutamassa kohti Amerikkaan matkalla olevaa
purjelaivaa, Aldine Schlesinger 1871.

Mielenkiintoisen näkökulman perheenyhdistämisprosessiin tuo Anna-Maria
Tapaninen (luku 6) tarkastelemalla DNA-tutkimuksen merkitystä
perheenyhdistämisessä ja sitä, millaisiin perheenyhdistämiseen liittyviin
kysymyksiin DNA-tutkimus pystyy vastaamaan. Hän avaa artikkelissa sitä,
millaisia vastauksia DNA-tutkimuksella etsittiin 1990-luvulla, miten
DNA-analyysin tarjoamaan tietoon, esimerkiksi tulosten objektiivisuudesta, on
suhtauduttu ja millainen rooli sillä nykyisin on perheenyhdistämispäätösten
teossa. Nykyisin DNA-tutkimusta käytetään laajalti länsimaissa ja myös
Suomessa maahanmuuttajien perhesiteiden todistamiseen. Siihen turvaudutaan
haastattelujen lisäksi silloin, kun perheenyhdistämistä hakevalla
henkilöllä ei ole esittää dokumentteja perhesiteistään tai
Maahanmuuttovirasto ei pidä niitä luotettavina. Sitä käytetään myös
hakijoiden ja heidän haastattelupuheensa uskottavuuden arvioimiseen. Tapanisen
mukaan DNA-testin merkitys päätöksenteossa on ajan myötä vähentynyt.
Tutkimuksesta käy ilmi, että nykyinen Maahanmuuttoviraston linjaus
DNA-tuloksiin on se, että se ei riitä oleskeluluvan perusteeksi, vaan
biologisen sukulaisuuden lisäksi taustalla on oltava Maahanmuuttoviraston
vuonna 2008 antaman lehdistötiedotteen mukaan lisäksi ”aitoa, kiinteää
perhe-elämää”.

Myös Miia Halme-Tuomisaari nostaa esille Luvussa 8 ”Perheenyhdistäminenkö
ihmisoikeus?” DNA-tulosten merkityksen tai pikemminkin sen puutteen
tarkastellessaan kysymystä siitä, onko perheenyhdistäminen ihmisoikeus ja
millä tavoin ihmisoikeuskysymykset näkyvät hallinto-oikeudessa
käsitellyissä perheenyhdistämistapausten valituksissa. Keskeinen analyysin
tulos on, että DNA-aineistolla ei ollut hallinto-oikeuden päätöksissä usein
minkäänlaista roolia, ja että DNA-aineiston pohjalta määritelty sukulaisuus
ei noussut millään tavalla keskeiseksi päätökseen vaikuttavaksi tekijäksi.
Halme-Tuomisaari pitää myös yllättävänä tuloksena sitä, että
kielteistä perheenyhdistämispäätöstä perusteltiin usein hakuprosessin
pituudella. Tuomioistuin saattoi katsoa kiinteän perhe-elämän keskeytyneen ja
perhesiteiden katkenneen sen vuoksi, että hakija oli elänyt pitkän ajanjakson
erossa perheestään. Paradoksaalisesti ajanjakson pituus saattoi johtua suoraan
perheenyhdistämishakemuksen käsittelyn venymisestä. Hänen mukaansa
valitusten tekijöiden oli mahdotonta tietää, minkälaiseen todistusaineisoon
oikeus päätöksissään nojasi. Artikkelissa päädytäänkin siihen
tulokseen, että vaikka ihmisoikeudet näyttävät olevan kielen ja normiston
tasolla muodollisesti osa prosessia, käytännössä niillä ei ole
merkittävää roolia perheenyhdistämistä koskevassa päätöksenteossa.
Hallinto-oikeus ei Halme-Tuomisaaren mukaan esimerkiksi muuttanut kertaakaan
Maahanmuuttoviraston tekemää kielteistä perheenyhdistämispäätöstä
hakijan ihmisoikeuksien perusteella, esimerkiksi hakijan oikeudella perheeseen
ja perhe-elämään.

Tärkeää tutkimustietoa perheenyhdistämisestä

Arvioitava teos, Perheenyhdistäminen, on tervetullut lisä suomenkieliseen
maahanmuuttoa ja siirtolaisuutta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Aihe
on erittäin ajankohtainen, ja kirja kiinnittyy ajankohtaan, jolloin
perhesiteisiin pohjautuvan maahanmuuton merkitys on kasvanut samalla kun siihen
kohdistuu yhä tiukentuvia vaatimuksia ja rajoituksia. Teoksen kieli on
huoliteltua, sujuvaa ja helppolukuista, samoin kirjan rakenne on toimiva. Ainoa
rakenteellinen seikka, jonka koin lopulta lukemisen kannalta hankalaksi, oli
ratkaisu sijoittaa kunkin artikkelin viitteet kirjan loppuun
artikkelikohtaisesti, sillä se teki viitteiden tarkistamisesta varsin
työlästä, ja samalla keskeytti itse lukuprosessia enemmän kuin jos viitteet
olisi sijoitettu loppuviitteiksi kunkin artikkelin yhteyteen, samoin lähteet.

Toinen seikka, jota olisi voinut avata enemmän, koski Luvussa 3 tietoruudun
Dublin-asetusta/sopimusta (s. 68). Asetuksesta olisi ollut syytä kirjoittaa
tarkemmin, varsinkin kun syksyllä 2015 siitä nousi ulkoministeri Timo Soinin
johdolla mediakohua ja vääriä tulkintoja. Soini syytti silloin Ruotsia
Dublin-sopimuksen rikkomisesta ja haluttomuudesta rekisteröidä Ruotsin kautta
Suomeen kulkevat turvapaikanhakijat Ruotsissa, jolloin turvapaikanhakijoiden
turvapaikkapäätökset olisivat tulleet Ruotsin käsiteltäväksi. Soini
tulkitsi Dublin-asetusta niin, että turvapaikanhakijan hakemus pitäisi
käsitellä siinä EU-maassa, johon hän on ensimmäisenä saapunut. Asetuksessa
ei kuitenkaan ole sellaista ehdotonta vaadetta, että ensimmäinen EU-valtio,
johon turvapaikanhakija saapuu, on vastuussa turvapaikkahakemuksesta.
Arvioitavana olevan kirjan tietoruutuun jäänyt lause on muotoilultaan siten
harhaanjohtava: ”Jos turvapaikanhakija oleskelee muussa EU-maassa kuin siinä,
mihin hän on ensimmäisenä saapunut, hänet palautetaan vastuussa olevaan
maahan turvapaikkamenettelyyn (s. 68)”.

Vaikka Dublin-asetuksen hyvin yksityiskohtainen tarkastelu ei ehkä olekaan
ollut mielekästä artikkelin kokonaisuutta ajatellen, kyseinen lause antaa
asetuksesta liian yksioikoisen kuvan ja altistaa väärintulkinnoille.
Dublin-asetuksen perusperiaatteiden määrittelemä vastuu turvapaikkahakemuksen
käsittelystä kuuluu kuitenkin tiivistetysti sille jäsenvaltiolle, 1) jossa
ihmisellä on jo laillisesti oleskelevia perheenjäseniä, 2) joka on
myöntänyt hakijalle oleskeluluvan tai viisumin, 3) jonka kautta hakija on
tullut toiseen EU-maahan (Euroopan unionin ulkopuolisesta maasta), 4) jossa
hakija on aikaisemmin hakenut turvapaikkaa, 5) jossa hakija on viettänyt yli 5
kuukautta, eikä tulomaata kyetä osoittamaan, tai 6), jos hakija on asunut
vähintään viiden kuukauden jaksoja useissa jäsenvaltioissa, se
jäsenvaltio, jossa hän on viimeksi asunut, on vastuussa kansainvälistä
suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä. Lisäksi jäin artikkelissa
kaipaamaan viitettä varsinaiseen Dublin-asetukseen.

Näistä muutamista kriittisistä huomioista huolimatta Perheenyhdistäminen on
hyvin informatiivinen teos ja se avaa perheenyhdistämistä monipuolisesti niin
viranomaisten, kansalaisjärjestöjen kuin maahanmuuttajienkin näkökulmista.
Ennen kaikkea se herättää ajatuksia moraalista ja
perheenyhdistämispäätöksien tekoon kytkeytyvistä inhimillisistä ja
subjektiivisista tekijöistä, joiden vaikutusta ei helposti myönnetä tai
tunnisteta, kuten kiirettä, taustalla olevia kulttuurisia perhe- ja
avioliittoideologioita ja ennakkoluuloja. Kirja on suositeltavaa luettavaa
kenelle tahansa perheenyhdistämisestä ja ylipäänsä maahanmuuttoon
liittyvistä kysymyksistä kiinnostuneelle lukijalle. Erityisen toivottavaa
olisi, että se päätyisi myös yhteiskunnallisesti päättävissä elimissä
toimivien henkilöiden käsiin ja luettavaksi.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/