[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kohti auringonlaskua

Ti Marras 25 15:01:24 EEST 2016

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Eskola, Antti: Vanhuus: Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino,
2016. 230 sivua.

Kohti auringonlaskua
---------------------------------------------------------

Antti Eskola – Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori emeritus
– jatkaa pitkään harrastamaansa ihmiselämän tärkeiden asioiden
pohdiskelua teoksessaan Vanhuus: Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Hän
tekee sen sekä tiedemiehenä että 82-vuotiaana kokemusasiantuntijana. Tämä
yhden miehen näkökulma vanhuuteen on kiehtovaa ja opettavaistakin luettavaa
jokaiselle, jota oma tai läheisen ihmisen vanheneminen askarruttaa. Kirja voi
olla valaisevaa luettavaa sillekin, joka on vielä elämänsä keskitiellä.

Vanhuus: Helpottava, huolestuttava, kiinnostava-kirjassaan Antti Eskola (s.
1934) pohtii erilaisia vanhuuteen liittyviä seikkoja. Hän itse sanoo, että
muidenkin vanhojen kannattaa lukea kirja, jos vaikka innostuisivat
pohdiskelemaan omaa elämäänsä. Hän on yrittänyt saada tekstiin
keskustelevuutta kertomalla paljon omasta kokemuksestaan. Hän myös toivoo,
että lukemisesta muodostuisi aktiivinen psyykkinen tapahtuma. Hän jopa antaa
postiosoitteensa siltä varalta, että lukija haluaisi lähettää hänelle
kirjeessä jonkin oman ajatuksensa tai kokemuksiaan vanhuudestaan ja
vanhenemisestaan. (Kirjailijalla ei ole sähköpostiosoitetta eikä
Facebook-sivuja.)

Vanhuuden kokemusasiantuntija  

Huomatessani, ettei Antti Eskolan nimi sano mitään nuorille
humanistitutkijoille, katsoin sopivaksi mainita tässä muutamia hänen
julkaisuistaan. 1960- ja 1970-luvulla mies tunnettiin ”äärivasemmiston
ykkösprofessorina”, ja hänen kirjoittamansa Sosiologian
tutkimusmenetelmät(I–II, 1962–1967) kuluivat eri oppiaineiden
opiskelijoiden käsissä. Sosiaalipsykologiaa (1971) lukivat lähinnä aineen
opiskelijat. Vasemmistolaisia opiskelijoita kiinnostivat Eskolan
yhteiskunnallisia kannanottoja ja muuta pohdiskelua sisältävät teokset Vasen
laita lavea (1969), Ihmisen ääni(1978) ja Sotapäiväkirja (1991).
Jäätyään eläkkeelle vuonna 1997 Eskola innostui selvittämään niitä
jännitteitä, joita hän koki omassa uskossaan. Näin syntyivät teokset Uskon
tunnustelua: Mitä Jumalasta pitäisi ajatella? (1999), Tiedän ja uskon (2003)
ja Yksinkertainen usko (2005). Nämä kirjat ovat varmasti auttaneet
lukijoitakin selvittämään omaa uskoaan. Suhteensa kirkon oppiin Eskola
selvitti kirjoittaessaan teosta Vaikka en niin kuin kirkko opettaa (2013). Sitä
ennen hän ehti kirjoittaa myös muistelmateoksen Mikä henki meitä kantaa.
Katselen työni jälkiä (2009), jossa hän arvioi elämäntyötään.

Tiedemies kun on, Eskola aloittaa Vanhuus-kirjansa esittelemällä sen
sisällön ja perusrakenteen sekä aineistonsa ja kompetenssinsa kirjoittaa
vanhuudesta. Yli 80-vuotiaana vanhuksena hän katsoo olevansa pätevä
kirjoittamaan aiheesta. Omien kokemustensa ohella hän on paneutunut vuosien
ajan vanhuus-aiheeseen erilaisissa julkaisuissa ilmestyneiden kirjoitusten
kautta ja jakaa auliisti tuota tietämystään myös lukijoille. Moni
suomalainenkin tieteentekijä ja muu kirjoittaja varmaan ihastuu, kun huomaa
itseään siteerattavan mieleisessään yhteydessä, mutta muutama varmaan
närkästyy kirjoittajan terävistä kommenteista. Eskolan pätevyyttä lisää
akateemisessa maailmassa harjoitettu taito havainnollistaa ilmiöitä oman
tieteenalansa teorioiden ja tulosten avulla. Minua viehättää Vanhuus-kirjassa
erityisesti se, miten taitavasti Eskola tämän tekee. Sitä paitsi hän antaa
tuon tuostakin osuvia ja herkullisia esimerkkejä monenkirjavasta aiheestaan.
Koko ajan hän kuitenkin pitää vanhusten puolta niitä vastaan, jotka
pyrkivät vain hyötymään vanhuksista, heidän avuntarpeestaan,
eläkkeistään ja vähäisestä omaisuudestaan.

Vanhana vasemmistolaisena Eskola etenee kirjoittamisessaan marxilaisen
teoreettisen ajattelun mukaisesti teesin ja antiteesin kautta synteesiin eli
perusväitteestä vastaväitteeseen ja lopulta väitteet yhdistäen
johtopäätökseen, kuitenkin alkuperäiset elementit ylittävällä tasolla ja
tavalla. Hänen kirjansa rakennekin on kolmiportainen: ensimmäisessä,
teesi-osassa hän käsittelee helpotusta, joka voi liittyä vanhenemiseen ja
eläkkeelle siirtymiseen. Antiteesi-osassa hän pohtii huolestuneisuutta
mahdollisista kärsimyksistä ja synteesissä hän selvittää, miten
kiinnostunut suhtautuminen vanhenemiseen voisi ehkä ylittää helpotuksen ja
huolen vuorottelun. 

Helpotus

Eläkkeelle siirtyminen on monelle helpotus, kun voi heittää kuormat pois ja
vapautuu jostakin eli työstä ja saa vapauden johonkin muuhun. Vaikka
eläkeläisellä on aikaa, pelkästään vapaa-aika ei riitä, vaan tarvitaan
voimavaroja toimintaan sekä se ”jokin” eli konkreettinen ja mielekäs
toiminnan kohde. Tämä antaa elämälle mielen ja merkityksen. Jos työ on
ollut ennen eläkkeelle siirtymistä ihmisen koko elämä, työpaikan
menettäminen voi merkitä hänelle putoamista tyhjyyteen, elämisen mielen
katoamista. Noiden vain työlleen eläneiden ihmisten kohtaloa Eskola ei ehdi
kirjassaan pohtia, sillä hänellä on tarpeeksi muutakin selvitettävää.
Toivottavasti nuo pudonneet tajuavat lukea kirjan, sillä se voi auttaa heitä
löytämään elämäänsä uuden mielekkyyden.

Joku etsii täytettä elämäänsä ulkomaanmatkoista, joku toinen golfin
peluusta, moni hoitaa omia vanhempiaan, toinen taas lastenlapsiaan tai
sukulaisten lapsia. Elottomien kuntosalilaitteiden kanssa peuhaamista Eskola ei
pidä niin merkityksellisenä ja arvokkaana kuin lasten ja muiden ihmisten
hyväksi toimimista. En minäkään pidä, mutta olen sitä mieltä, että
niille, joilla ei ikivanhoja vanhempia tai lastenlapsia ole, kuntosalilla
rehkiminen voi olla hyvin mielekästä ja myös sosiaalista puuhaa, joka
parantaa vanhuuden laatua.

Jo nuorena lähtien Eskola oli tottunut ilmaisemaan itseään luontevasti
kirjoittamalla. Kirjoittaminen oli hänelle myöhemminkin ajattelemisen muoto,
se ”jokin”, jota hän halusi tehdä vapauduttuaan professorin työstään
63-vuotiaana. Vapaana tutkijana ja kirjoittajana hän sai käyttää omaa
arvokasta kieltään, suomea. Hän sai myös vapauden pohdiskella niitä asioita
– uskoa ja uskontoa – joita hän oli mietiskellyt nuoruudestaan lähtien
pääsemättä aikaisemmin johtopäätöksiin asti. Selvitettyään niitä
melkein vuosikymmenen ajan ja neljän kirjan verran hän pääsi tarttumaan
vielä laajempaan ja tärkeämpään hankkeeseen, vanhuuteen, josta syntyi nyt
esiteltävä kirja.

Työstä vapautuminen oli siis Eskolalle huojentava kokemus, mutta sellainen oli
myös sairausdiagnoosi: angina pectoris.  Jokseenkin jokainen vanhus saa jonkin
diagnoosin ennen kuolemaansa, ja toisia tuo tieto ahdistaa, toisia helpottaa.
Toisille se on tuomio, toisille haaste. Eskola otti oman diagnoosinsa haasteena,
jossa alkuhämmennys vaihtui helpotukseen, kun hoitopolku oli valittu.

Eskola on etsinyt vanhuuskäsityksiä myös virsikirjasta ja löytänyt sieltä
ihan karmeita näkemyksiä. Virsissä vanhuus ei ole helpotus, vaan murhe, risti
ja kiusaus. Helpotuksen tuo vasta kuolema. Jotta vanhatkin voisivat kiittää
Jumalaa – tai mitä haluavatkaan kiittää – niistä helpotuksen tunteista,
joita vanhuuteen sentään aina liittyy, Eskola soisi virsikirjasta löytyvän
iloa ja Juicen lyriikkaa. Hän ei mainitse, onko hän tunnistanut
Beatles-sitaatin seuraavasta säkeistöstä, jota sopii soittaa harpuin,
huiluin, kantelein:

Mieletön karkelo soittajat hei!

Huominen vartoo, eilinen ei.

Haudalla seppele, kaulassa lei

– all my troubles seem so far away.

Huoli

Yhden teorian mukaan vanhuus on vuorovaikutuksesta irtautumisen aikaa, toisen
mukaan se on aktiivisen vaikuttamisen aikaa. Kumpikaan teoria ei täysin
miellytä Eskolaa, sillä ne asettavat vanhuudelle normin, joka pitäisi
täyttää, jotta vanhuus olisi ”hyvä” ja ”onnistunut”. Hänestä koko
vanhenemisen sanasto on masentava ja kaipaa uudistamista, jotta toimintakyvystä
ja elämän laadusta voidaan keskustella synnyttämättä kuvaa vanhuksista
epäonnistuneiden surkuteltavana joukkona.

Vaikka vanhuus ei ole pelkkää kurjuutta, ei se ole myöskään yksinomaan
helpotusta. Se on myös aitoja huolenaiheita, kuten väsymystä,
muistamattomuutta, liikuntavaikeuksia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta
lähestyvästä kuolemasta. Meidän toimeliaassa kulttuurissamme väsymys ei ole
suotavaa, eikä ole muistinsa menettäminenkään. Myöskään masentuminenkaan
ei ole luvallista, vaikka ihminen ei saisi aikaan mitään eikä muistaisikaan
mitään. Heikentynyttä kuuloa ja näköä voi korjata laitteilla, mutta
rapistuvaa muistia ei. Sitä eivät ulkopuoliset tule edes ajatelleeksi, että
toimintakyvyn heikkeneminen ja sen vaatima erilaisten apuneuvojen käyttäminen
edellyttävät vanhukselta itsetunnon ja minäkuvan uudelleen muokkaamista.

Vanhusten yksinäisyyden karkottamiseen on keksitty monenlaista. On Facebookia,
on seniorikyliä, on vapaaehtoisia kavereita ja kävelyttäjiä, on palvelutalon
yhteisiä liikuntatuokioita. Varsinkin niihin, joita rahalla saa, Eskola
suhtautuu hieman epäillen, mutta valitkoon itse kunkin keinonsa. Hän puuttuu
myös usein vaiettuun asiaan – seksipartnerin puutteeseen, joka on osa
vanhusten yksinäisyyden ongelmaa – ja nostaa esille vanhusten kaupallisen
hyväksikäytön tälläkin alueella. Vanhat miehethän ovat lupaava
”markkina” seksuaalisina olentoina.

Kuva: Rembrandtin koulu. Vanhus nojatuolissa 1650-luku.

Erityisen närkästynyt Eskola on siitä, että muistisairaita, jotka eivät
itse pysty pitämään puoliaan, kohdellaan kaltoin. Tähän syyllistyvät niin
päättäjät kuin hoitolaitosten henkilöstö ja läheiset. Hän tuohtuu, kun
jatkuvasti jankutetaan, että ”vanhukset haluavat asua kotonaan”. Hän
näkee hokeman mielensä kovettaneiden poliitikkojen päätöksenä, koska
poliitikot eivät ole vaivautuneet kysymään vanhuksilta, millä ehdoilla
nämä haluavat olla kotonaan. Hän tulee vihaiseksi ajatellessaan asuntoonsa
hylättyjä vanhuksia, jotka ovat ”tehostetun palveluasumisen” piirissä:
heidän luonaan pyörähtää päivittäin useita hoitohenkilöitä, mutta he
makaavat suurimman osan ajastaan yksinään sängyssään. Eskola huomauttaa,
että Tampereen kaupungissa on ruvettu muuttamaan vanhusten hoitokäytäntöjä,
kun on todettu, että laitoshoito, josta vanhus maksaa 85 prosenttia
nettotuloistaan, tulee halvemmaksi kuin kotihoito, joka edellyttää kahta
hoitohenkilön päivittäistä kotikäyntiä. Muissakin kaupungeissa olisi
syytä tehdä uusia laskelmia ja kysyä, missä kunnossa vanhus haluaa vielä
maata kotonaan.

Vanhuutta lukiessani jäin vähän väliä miettimään asioita, joita Eskola
pohtii. Yksi näistä oli omaisten julkisuudessa esittämät yksityiskohtaiset
kuvaukset läheisten vanhustensa sairaudesta. Olin aikaisemmin ajatellut asiaa
vain omaishoitajan näkökulmasta ja pitänyt tiedon jakamista kohtalotovereille
tärkeänä. Eskola sai minut tajuamaan, että tuollainen kuvaileminen on
täysin epäeettistä vanhuksen kannalta. Vaikka vanhuksen on luultavasti
mahdotonta estää omaisiaan kirjoittamasta lehtiin itseään koskevaa
sosiaalipornoa, hän voi ainakin joissakin muissa asioissa määrätä, mitä
hän haluaa, ennen kuin on muiden armoilla.

Hoitotahto on yksi niistä papereista, joilla vanhus voi elämänsä
loppupuoleen vaikuttaa. Sen pitäisi taata, että hän saa haluamansa hoidon
viime vaiheissaan ja ihmisarvoisen kuoleman. Tutkimuksen mukaan kuolema
sinänsä ei vanhuksia huoleta, vaan konkreettinen kuolemistapahtuma. Eskolakin
toivoo, että vielä vanhanakin saa ihmisarvoiset olosuhteet ja hyvän hoidon
ilman mitään sellaista kärsimystä, joka voidaan haluttaessa poistaa. Ihmisen
kohtelu on siis tärkeää. Vanhusten pelko siitä, ettei välitetä, on
todellinen. Jotkut sentään saavat pelossaan toivoa Jumalasta.

Pelkoa voi lisätä sekin, että kansainväliset sijoitusyhtiöt ovat huomanneet
seniorien olevan kasvava bisnes Suomessakin, ja ostaneet pois täkäläisiä
hoivayrityksiä. Mikä pahinta, kuntien ja valtion myötävaikutuksella
vanhusten vähäisiä varoja on siirretty hoivayritysten kautta
kansainvälisille suursijoittajille. Eskola huomauttaa katkerana, että nykyisen
porvarihallituksen jokainen päätös on tarkoitettu hyödyntämään
pääomanomistajia. Palveluita organisoidaan entistä tehokkaammin, mutta hoidon
tavoite – hyvä elämä – on hukassa, kuten filosofi Sara Heinämaa toteaa.
Sijoittajia ei kiinnosta tippaakaan se, että kokonaisvaltaisen hoidon ja hoivan
sijasta vanhuksille tarjotaan palasiin pilkottuja erillisiä hoitotoimia, joista
vastaavat eri ihmiset. Niinpä Eskola ottaakin vanhusten asioiden hoitoon myös
poliittista kantaa. Hän toivoo vaaleihin ehdokkaita, jotka puolustavat ihmisten
tasa-arvoa, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja laadukasta
elinympäristöä sekä kunnioittavat ihmisarvoa ja haluavat vähentää
inhimillistä kärsimystä.

Kiinnostus

Vanhenemisen ja sen mukana tulevat vaikeudet voi saada siedettävämmiksi, kun
suhtautuu niihin tutkivalla asenteella pahasti vammaisen lapsen saaneen isän
tavoin: ”Tulipa elämästä nyt mielenkiintoinen.” Eskolan oman esimerkin
innoittamana voi kiinnostua vanhana elämisestä ja ryhtyä tekemään
itsestään havaintoja ja muistiinpanoja, kirjoittamaan autoetnografiaa.

Etsiessään vanhuutta koskevia käsityksiä Eskola on löytänyt Erik H.
Eriksoninmääritelmän vanhuudesta. Tunnettu psykoanalyytikko luonnehtii
vanhuutta ”minän integraation ja eheyden vaiheeksi”, jonka kuluessa
persoonallisuudeltaan ihanteellinen vanhus voi varmistua siitä, että ”voi ja
haluaa saada järjestyksen ja tarkoituksen elämässä” ja tietää myös,
että ”yksilön elämä on vain yhden elämänjakson ja vain yhden
historiallisen hetken satunnaisen samankaltaisuuden tulos”. Eskola laajentaa
pohdiskelua kiinnostavammaksi ja rikkaammaksi ottamalla käyttöön ’iän’
lisäksi ’sukupolven’ ja parhaillaan elettävän ’historiallisen
aikahetken’ käsitteet. Nämä auttavat huomaamaan, että eri aikoina ja eri
sukupolvissa vanhuus on erilainen ja että vanhuus tulee eri aikoina eri
iässä. Vanhuuden historiallinen muutos kiinnostaa Eskolaan nimenomaan
sosiaalisena ilmiönä.

Toisenlaisesta kiinnostavasta näkökulmasta vanhuutta katsoo
sosiaaligerontologi Jyrki Jyrkämä, joka on löytänyt kuusi vanhuuden
modaliteettia, joilla toimintaa voi eritellä: haluta – osata – kyetä –
täytyä – voida – tuntea. Ts. Millaisia haluja vanhuksella on? Vieläkö
hän pystyy oppimaan jotakin uutta? Millaisia ruumiin ja mielen kykyjä
hänellä on? Mitä on pakko tehdä, mikä on välttämätöntä sekä mitä
esteitä ja rajoitteita hänen on huomioitava? Millaisia mahdollisuuksia ja
vaihtoehtoja hänellä silti on? Miten vanhus arvioi, arvottaa ja kokee asioita
sekä millaisia tunteita ne herättävät? Omien vastausten miettiminen antaa
vanhukselle pähkäilemistä pitkäksi aikaa. Lisää kiinnostavuutta vanhuuteen
hän saa myös analysoimalla elinympäristöään, sekä julkista tilaa, missä
liikkuu, että yksityistä tilaansa eli kotiaan siltä kannalta, millaisia
mahdollisuuksia toimintaan ne sallivat tai millaisiin ne suorastaan kutsuvat.

Eskola pohtii omia modaliteettejaan sivukaupalla hauskasti ja vertailukohtia
lukijalle tarjoten. Haluistaan hän kirjoittaa, että haluaa seurata
filosofisista ja metodologisista kysymyksistä käytyä keskustelua, vaikkei
välitä tähän osallistua. Sitä hän empii, kannattaako uusia taitoja ruveta
hankkimaan; ainakin jatkuvan oppimisen vaatimus kuristaa häntä. Kun
liikkuminen ei onnistu enää entiseen malliin, Eskola on keksinyt vaihtoehtoja:
kävelee kotikortteleissa ja hakkaa kotona hiekkasäkkiä. Joka tapauksessa hän
kehottaa vanhoja ihmisiä nousemaan ylös pelkojen ja murheiden alhosta – ja
keinutuolista.

Vaikka ihmisen kiinnostuksen kohteet iän karttuessa vähenevät, elämässä
voi aina olla jotakin merkityksellistä ja kiinnostavaa. Joskus toiminta voi
vaatia paljon ponnisteluja, kärsivällisyyttä, itsehillintää ja
kekseliäisyyttä. Joskus elämä on vain sietämistä ja jäämistä. Eskolan
mielestä silloinkin kannattaa keskittyä hetken kokemiseen, havaintoihin ja
hyväksymiseen eli harjoitella tietoisuustaitojaan.

Päättäjien olisi tiedostettava, että vanhusten merkitysmaailma voi olla
aivan erilainen kuin ympärillä pyörivien tutkijoiden, virkakoneiston ja
vanhustyöntekijöiden arvomaailma. Siksi Eskola on kirjoittanut kirjansa
kriittisimmät sivut siinä toivossa, että pahimmilta haitoilta ja
korjaamattomilta vahingoilta vanhusten hoitopalveluissa vältyttäisiin.

Poimi päivä kerrallaan

”Tartu hetkeen” on meille tuttu käännös ”Carpe diem!” -kehotuksesta.
Eskola haluaa, että se käännetään sananmukaisesti ”Poimi päivä!”
Sillä päivistä rakentuu kiinnostava ja merkityksellinen vanhuus, joka
kuitenkin päättyy väistämättä kuolemaan. Kun ihminen ymmärtää, että
elinaikaa on vähän, hän harkitsee sen käyttöä tarkoin, ja näin käytön
laatu paranee.

Kuolema ei ole koskaan täydellinen, vaan meistä kaikista jää jälkiä. Moni
haluaisi jättää niitä itsestään mahdollisimman paljon, vaikka nuoremmat
polvet eivät ehkä välitä niistä tippaakaan, elleivät ne satu paljastamaan
jotakin skandaalia. Eskola kokee jälkien jättämisen kiusallisena, triviaalina
tosiseikkana ja siksi hän on yrittänyt hävittää mahdollisimman tarkoin
kirjeensä, päiväkirjansa, kalenterinsa ja muut henkilökohtaiset
dokumenttinsa. Kuitenkin lapset, teokset, valokuvat ja muistikuvat jäävät.

Kuva: Alexander Austen, Der Gourmet 1909. (Wikimedia Commons)

Eskola yrittää säilyttää pelkoa torjuvan kiinnostuksen ja uteliaisuuden
maallisen elämän loppuun saakka, vaikkapa kuvittelemalla ”tulevana
vainajana” omia hautajaisiaan ja siellä toimitetun rituaalin sanoja. Rohkea
suunnittelu on mielenkiintoista ja voi lauhduttaa kuolemanpelkoa. Suunnittelua
voi tehdä yhtä hyvin se, joka ei usko elämän jatkuvan kuoleman jälkeen,
kuin se, joka uskoo iankaikkisen elämän taivaassa tai paratiisissa odottavan
häntä. Eskola ei ole varma siitä, mikä häntä odottaa kuoleman jälkeen,
vaan epäröi, kuten tutkijalle sopii: ehkä kuolema ei sittenkään ole kaiken
loppu, ja suunnittelee iloisesti hautajaisiaan. Hänelle riittää yksi punainen
ruusu arkulle ja vain lähiomaiset arkun vierellä seisomaan. Ei tarvita
raamatunlauseita, ei virsiä eikä muistopuheita. Vain papin lämmin henkinen
juonto ja siunaussanat, kun taustalla soi hiljaa ”Vanha virsi Taalainmaan
karjamajoilta”. Jos pitää olla rukous, olkoon se Herran siunaus Vanhan
testamentin muodossa. Eskolan suunnitelmissa minua viehättävät kovasti
muistelemisohjeet: ”Jos muistella halutaan, tapahtukoon se jossakin kunnon
ravintolassa hyvän ruoka- ja juomapöydän ääressä. Muisteltava maksakoon
laskun, kyllä häneltä varoja arkkurahan lisäksi sen verran on jäänyt.”
Toivomuksensa hän on saattanut läheistensä tietoon.

Aivan kirjansa loppupuolella Eskola luettelee Filosofin kuolema -kirjasta
poimimiaan filosofien kuolinsyitä. Niitä on ollut monenlaisia. Minun
silmääni osuivat aids, aivohalvaus, aliravitsemus, koliikki, lapsivuodekuume,
musta surma, sydänkohtaus ja syöpä. Eivät siis näytä ainakaan kuolemassaan
olevan sen kummempia ihmisiä kuin muutkaan kuolevaiset. Henkiin eivät ole
hekään jääneet, eikä heidän kuolemansa ole sen ylevämpiä tapahtumia
olleet kuin muidenkaan lähdöt, mutta niistä on kehitelty vaikuttavia
tarinoita. Eskola toivoo, että pystyisi tekemään havaintoja omasta
kuolemisestaan viime hetkeen saakka – ennen kuin hiljaisuus saapuu – ja
ehkä kommunikoimaan niitä vierellä olijoille.

Kirjassaan Eskola tarjoilee omia kirjoittamiskokemuksiaan ja rohkaisee
omaperäisiin vanhuusiän ratkaisuihin. Hän ei kuitenkaan suosittele omien
salaisuuksien ja kärsimysten selvittämistä iltalehdissä tai sosiaalisessa
mediassa vaan jonkinlaisen luotetun rippi-isän tai tukiryhmän kanssa.
Muistelemisen tavoite on selvittää mieltä painaneet asiat niin, että
saavuttaa helpotuksen tunteen ennen lähtöään. Muisteloissa on syytä
suhtautua oman minänsä eri vaiheisiin suopean kiinnostuneesti. Toisaalta minä
pysyy, toisaalta se ja sen ympäristö muuttuu; myös tulkinnat menneestä
muuttuvat eri elämänvaiheissa.

Eskolan haaveena oli, että kirjan valmistuttua hän voisi vain ratsastaa kohti
auringonlaskua. Epäilen silti, että hänen päässään hautuu jo seuraavan
kirjan aihe. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/