[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rikoskirjallisuuden pikkujättiläinen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Soikkeli <mg.soikkeli at gmail.com> FT, kirjallisuudentutkija, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Arvas, Paula; Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha. Johtolankoja
rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus, 2016. 408 sivua.


Rikoskirjallisuuden pikkujättiläinen
---------------------------------------------------------

Rikostarinan ydin on harkitussa murhassa. Mikään muu rikos ei samassa määrin
kutkuttele lukijan oikeustajua ja skandaalinnälkää kuin tappaminen. Tämä
brutaalin intohimon ja hienostuneen analyysin luova epäsuhta nousee toistuvasti
keskiöön rikoskirjallisuuden lajihistoriaa esittelevässä tietokirjassa
Alussa oli murha. Kyseessä on niin perusteellinen tietoteos, että on vaikea
kuvitella, miten monta vuosikymmentä täytyy mennä ennen kuin kirjan
päivittämiselle tulee tarvetta.

Yleensä kirjallisuushistoriassa kaksi vuosikymmentä riittää mullistamaan
historiankirjoituksen näkökulmat. Rikoskirjallisuus on kuitenkin niin
läpensä konservatiivista, että mitään todella tuoretta ei näytä
ilmaantuneen uusien kirjoittajien lisäksi. Rikoksetkin palautuvat aina siihen
perimmäiseen kysymykseen, jota pidetään dekkaritarinoiden synonyyminä:
"whodunit".

Dekkari- eli salapoliisitarina edustaa rikoskirjallisuuden kovaa ydintä.
Dekkarivariaatioiden ulkopuolelle jää vain ns. poliisiromaani. Kun dekkareiden
pääpaino on rikoksen tutkimuksessa ja etsinnöissä, on poliisiromaanin
painopiste viranomaisten ja rikollisten keskinäisissä jännitteissä.
Esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun suosittuja poliisiromaaneja voisi kutsua
yhtä hyvin nykypäivän taparomaaneiksi ja moraliteeteiksi. Syyllisen
selvittäminen on niissä toissijaista verrattuna poliisityön hämärällä
vyöhykkeellä syntyviin moraalisiin ristiriitoihin.

Kahden akateemisen tutkijan, Paula Arvaksen ja Voitto Ruohosen, laatimaksi
tietokirjaksi Alussa oli murha on poikkeuksellisen helppolukuinen teos. Se on
selkeästi jäsennelty niin sisällysluettelossa kuin hakemistoissa.
Leipätekstin tietämys on rytmitetty kuitenkin kappaleiden mittaiseksi, mikä
kielii pohjamateriaalin moninaisuudesta, opetus- ja tutkimustoiminnassa
syntyneen tekstin tyylillisestä ja informatiivisesta vaihtelevuudesta.
Näkökulma voi vaihtua kappaleiden välillä käsitteen määrittelystä
historiallisen episodin kuvailuun ilman minkäänlaista metatekstiä.
Tietolaatikoihin valikoituneen detaljitiedon tehtävä tuntuu sekin vaihtelevan.
Välillä taustoitetaan yksittäisiä teoksia, välillä ruotsalaisia tai
dokumentaarisia erityispiirteitä.

Kirja on jaettu kymmeneen aihealueeseen ensin alalajien ja sitten salapoliisien
tyypittelyn perusteella. Tämä osoittaa hyvää käyttäjälähtöistä
ajattelua kirjoittajilta. Ensin tutustutaan alalajien syntymiseen
dekkarikeskeisesti, sitten syvennytään poliisiromaaniin, toiminta- ja
psykologiseen trilleriin, ja historialliseen rikoskirjallisuuteen.
Puolivälissä kirjaa siirrytään parodioiden kautta rikostutkijoiden
monipuolistumiseen eli lyhyesti sanottuna rikollisten ja naisten muuttumiseen
sankareiksi. Kirjan päättää kokoava katsaus sarjakuvina, lehtijuttuina,
elokuvina ja tv-sarjoina julkaistuun rikosviihteeseen. 

Rikostarinan laventuva historia

Rikoskirjallisuuden klassikkoedustajat ovat ainoa tärkeä aihealue, joka jää
toistuvasti taka-alalle. Teoksen sisällysluettelossa ainoat tekijät, jotka
nostetaan nimellä esiin, ovat Maj Sjöwall & Per Wahlöö -pari sekä Mauri
Sariola ja Matti Yrjänä Joensuu.  Edes tietolaatikoista ei löydy erillistä
esittelyä Arthur Conan Doylen tai Agatha Christien kaltaisille klassikoille.
Leipätekstissä heidän teoksensa tulevat tietysti esille useissa eri
yhteyksissä.

Kirjailijoiden käsitteleminen samanarvoisena on sinänsä yleinen trendi
nykypäivän kirjallisuushistorioissa. Tarkoitus ei ole väheksyä tekijöitä,
vaan korostaa, että uusi kirjallisuus syntyy aina edellisen varaan ja että
yksilölliseltä näyttävät muotoratkaisut voivat juontua naapuritaiteen
puolelta. Samalla tietoteokset vapauttavat sivutilaa sellaisille historian
sivupoluille, joita yleisesittelyt saattavat unohtaa keskittyessään
uudelleenarvioimaan yksilönerojen merkitystä.

Etsiväpari Arvas & Ruohonen muistuttavat osaltaan, miten monenlaisia juuria
rikoskirjallisuudelle on löydettävissä. Kaupungistuneen elämäntavan
patologisointiin erikoistuneet fysionomiat eli henkilötyypittelyt toimivat
mallina ensimmäisille rikostarinoille, joiden tarkoitus oli tarjota
osoittelevia kategorioita potentiaalisista rikoksentekijöistä. Kiinnostava
yksityiskohta lajihistoriassa ovat kuolemantuomittujen tunnustukset, jotka
täyttivät jo 1700-luvulla skandaalinnälkäisten lukijoiden mielikuvituksen.



Kuva: "A group of more manly and intelligent prisoners (Elmira)" teoksessa Henry
Havelock Ellis, The Criminal, 1890. Wellcome Images. Wikimedia Commons.

Lajityypin juuret ovat muutenkin tukevasti sata vuotta kauempana kuin yleensä
tavataan esitellä tekijäkeskeisissä, erityisesti Edgar Allan Poen merkitystä
korostavissa historioissa. Ei pelkästään goottilainen kauhukirjallisuus vaan
myös Tuhannen ja yhden yön tarinoista opitut "päättelykertomukset"
kiehtoivat aikakauden lukijoita. Keskiluokan kaupunkilaisten tarpeisiin vastaava
moralisoiva tarinointi nousi päättelyä tärkeämmäksi vasta 1800-luvulla.
Näin rikostarinat tarjosivat rajatun jännitysskenaarion ohella
turvallisuudentunnetta suurkaupunkien asukkaille. Poen menestys osui
aikakauteen, jolloin länsimaisissa kaupungeissa ei ollut juurikaan
poliisilaitoksia, etsivätoimistoista puhumattakaan.

Käsikirja ei arvota lajia eikä tekijöitä

"Johtolankoja" tarjoavan käsikirjan tyyliin kuuluu, että tekijät eivät ryhdy
arvottamaan lajin edustajia taiteellisempiin tai viihteellisempiin tapauksiin.
Yllättävää tämä voi olla sellaisten kotimaisten tekijöiden kohdalla,
joille annetaan näkyvyyttä riippumatta heidän paikastaan lajihistoriassa.
Esimerkiksi Ilkka Remes on varmasti keskeinen tekijä jännitysviihteen
kirjoittajana, mutta hyppäys Edgar Wallacesta ja Agatha Christiestä suoraan
Remekseen tuntuu kömpelöltä yritykseltä havainnollistaa trillerin ja
dekkarin yhtäläisyyksiä suomalaisille tutulla tapauksella. Uskottavuuden ja
realismin rajatapauksia voisi selittää yhtä hyvin kellä tahansa
jännitysviihteen edustajalla.

Kotimaisen perinteen tuntemuksesta ja tuoreiden esimerkkien näkyvyydestä
täytyy tietysti antaa pisteitä. 2000-luvun kotimaisista tulokkaista tuodaan
riittävästi esille esimerkiksi Antti Tuomainen, Matti Rönkä, Pekka Hiltunen
ja Marianne Peltomaa. Siihen nähden, että kirjan tekijät Paula Arvas ja
Voitto Ruohonen ovat molemmat väitelleet kotimaisesta rikoskirjallisuudesta, on
suomalaisen ja pohjoismaisen dekkarin osuus kuitenkin yllättävän ohut. Muiden
pohjoismaiden räjähdysmäinen menestys kansainvälisillä
jännitysmarkkinoilla olisi kaivannut omaa lukuaan. Nyt kymmeneen sivuun
tiivistetty kuvaus otsikolla "Uusi poliisiromaani pohjoismaisena ilmiönä" on
juuri sellainen kirjailija- ja teosluettelo, jollaiseen käsikirjassa ei
yleensä sorruta.

Toisaalta voi hyvinkin olla, että dekkariperinteen kotimainen tutkimus on
tapahtunut yksittäisten opinnäytteiden ja artikkeleiden varassa ja keskittynyt
vain yksittäisiin kirjailijoihin. Niistä ei ole paljoa ammennettavaa
kokonaiskuvalle. Ehkä tilanne on sama muissa Pohjoismaissa. Lähdemateriaalissa
ainoa silmiinpistävä aukko on rikosviihteestä useita oppaita laatineen Juri
Nummelinin niukka edustus. Eikö Nummelin ole ollut tarpeeksi akateeminen
lähde, vaikka tavoitteena on yleistajuinen johdatus lajityyppiin?

Kehystävillä kysymyksenasetteluilla etenevien artikkelien sijaan tarjolla on
siis verkkotekstin tapaan aiheesta toiseen hypähtelevää lajihistorian
esittelyä. Tälle rikkonaisuudelle antaa paljon anteeksi, onhan kyseessä
sentään massiivinen käsikirja, josta löytyy perinpohjainen selitys mihin
tahansa lajikohtaiseen konventioon. Tarjolla on niin paljon esimerkkejä kunkin
alalajin ja ajankohdan edustajista, että lukusuositusten listasta ei tule
loppua. Kulinaristidekkarin vertauskuvaa venyttäen voisi puhua dekkaripuhvetin
yltäkylläisyydestä.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/