[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mahtirakentamista keisareiden Pietarissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kari Hintsala <kari.hintsala at turku.fi> FM, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kaukiainen, Yrjö: Punaiset pilarit - Suomalainen graniitti tsaarien Pietarissa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. 154 sivua.


Mahtirakentamista keisareiden Pietarissa
---------------------------------------------------------

Melkeinpä jokainen Pietariin matkustava suomalainen saa kuulla miten
Palatsiaukiolla seisova Aleksanterin pylväs on suomalaista graniittia. Niin
massiivinen kuin pylväs onkin, on se kuitenkin vain murunen kaikesta
suomalaiskivestä, jota Venäjän pääkaupunkiin 1700-1800-luvuilla laivattiin.

Yrjö Kaukiainen on kirjoittanut ja SKS julkaissut aiheesta kirjan Punaiset
pilarit - Suomalainen graniitti tsaarien Pietarissa. Kaukiainen alustaa asiaa
hallitsijoiden "mahtirakentamisen" historialla Versailles'sta alkaen.
Venäjällä mahtirakentaminen saavutti aivan uudet mittasuhteet, vieläpä
hyvin lyhyessä ajassa, rakennettiinhan koko Pietarin kaupunkikin aivan
tyhjästä. Keisarilliset palatsit Pietarissa ja Moskovassa käydään lyhyesti
läpi, ja kirjan lopussa on niistä myös listaus karttoineen. Yllättävää
kyllä kaikkia ei ole toisen maailmansodan tuhojen jälkeen korjattu vaan
raunioina on mm. Inkerinmaalla sijaitseva Ropsunhovin palatsi.

Varsinaisesti Kaukiainen keskittyy kirjassaan kolmeen monumentaalisimpaan
kivirakennuskohteeseen, Vaskiratsastajana tunnetun patsaan jalustaan,
Iisakinkirkon pylväisiin ja jo mainittuun Aleksanterin pylvääseen. Kaikkien
kolmen osalta niiden siirtäminen ja pystytys olivat insinööritaidon
mestarinäytteitä, joista niiden toteuttajat laativat tapahtuman jälkeen
kuvitetun julkaisun, ensinmainitun osalta Marin Carburi ja kahden muun Auguste
de Montferrand.

Pietari Suuren ratsastajapatsaalle löytynyt graniittimöhkäle ei ollut Suomen
puolelta, mutta kylläkin suomenkielisen Inkerinmaan Karjalan kannakseen
kuuluvasta osasta, Lahden kylästä läheltä Pietaria. Paikallisten asukkaiden
Ukkoskiveksi kutsuma 1500-tonninen siirtolohkare kaivettiin esiin, rullattiin
proomuun ja laivattiin Pietariin. Operaatio kesti kaikkiaan kaksi vuotta ja
kiveä pidetään suurimpana kappaleena mitä ihmisvoimin on siirretty. Tämän
kuten muidenkin monoliittien siirto olivat juhlavia tapauksia, joita todistamaan
saapui niin yhteiskunnan kerma kuin tavallinen rahvas. Jo aikalaisia kiehtoi se
miten tässä kyettiin muinaisen Egyptin tai Rooman veroisiin saavutuksiin,
eikä mielenkiinto suurten järkäleiden siirtelyyn ole minnekään kadonnut,
minkä todistaa pyramidien, Stonehengen tai Pääsiäissaarten patsaista
tehtyjen kirjojen ja dokkareiden jatkuva virta yhä edelleen.



Kuva: Le transport de la pierre du Tonnerre en présence de Catherine II de
Russie. Gravure de I.F. Schley, d'après un dessin de Y.M. Felten. 1770.
(Wikipedia)

Pietarissa lohkaretta veisteltiin pienemmäksi (sen nykyiseksi painoksi
arvioidaan 1250 tonnia), ja kesti vielä vuosia ennen kuin Falconet'n veistämä
Pietari I ratsuineen saatiin sen päälle. Itselleni veistoksella on sikäli
henkilökohtaista merkitystä että kaukaisena vuonna 1989 (jolloin kaupunkikin
vielä tunnettiin Leningradina) taidehistorian opintojen ekskursion osana
jokainen mukana ollut esitteli jonkin kaupungin taidehistorialaisista kohteista,
ja minulle lankesi Vaskiratsastaja. Sitä en valitettavasti muista minkä osan
jalusta lyhyessä esitelmässäni sai.

Iisakin kirkon pylväät eivät yksittäisinä olleet saman kokoisia, mutta
niitä oli sitäkin enemmän, kaikkiaan 112 kappaletta, kaikki Virolahden
kallioperästä louhittuja. Viimeistely hiomalla ja kiillottamalla oli urakka
sekin, mutta yksi kirjan puutteita on se, että Kaukiainen keskittyy vain
louhimiseen, siirtoon ja pystytykseen. Hiomisesta mainitaan vain että sen apuna
oli höyrykone, mutta tekniikasta olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Kuuluisin monoliiteista oli kuitenkin Aleksanterin pylväs, jonka esikuvina
olivat Rooman Trajanuksen ja Pariisin Place Vendômen pylväät. Sen siirtoon
liittyi jo dramatiikkaa: Virolahden Pyterlahden rannassa luiskana käytetyt
hirret katkesivat ja vähältä piti ettei monoliitti mulahtanut Suomenlahden
rantaveteen. Neuvokkuudella ja paikalle marssitettujen sotamiesten lihasten
avulla siitäkin selvittiin, ja pylvään saavuttua Pietariin sen pystytyksestä
tuli jälleen niin seurapiiri- kuin koko kansan spektaakkeli. Kaukiainen kumoaa
liki kaikissa matkaoppaissa toistetun myytin: pylväs ei ole vapaasti seisova
vaan se muurattiin kiinni jalustaansa. Kenties myytin alkuna oli runoilija
Puškinin sutkaus ettei hän tuulisena päivänä uskaltanut kulkea pylvään
ohi.



Kuva: Aleksanterin pylvään pystytys Pietarin palatsiaukiolla 30. elokuuta
(v.l.) 1832. Kuva Auguste de Montferrandin teoksesta Plans et détails du
monument consacré a la mémoire de l'Empereur Alexandre: ouvrage dédié a
sa majesté l'Empereur Nicolas 1er.

Pelkästään Virolahdelta on arvioitu Pietariin viedyn yli miljoona
kuutiometriä graniittia. Iisakinkirkon ja Aleksanterin kunniaksi pystyteyt
pylväät louhittiin Pyterlahden louhoksesta jonka koko tuotanto lienee jäänyt
alle 15000 kuutiometrin. Valtaosa graniitista meni paljon arkisempiin
kohteisiin: rakennusten kivijaloiksi, Nevan rannan pengerryksiin sekä myös
Kronstadtin linnoitukseen. Tästä kivirakentamisesta ei vain julkaistu
loisteliaasti kuvitettuja juhlakirjoja, joten ne jäävät Kaukiaisellakin
vähemmälle.



Kuva: Moika-joen rantamuuria kuunostetaan. Andrei Jefimovitš Martinovin muste-
ja vesivärityö 1800-luvun alusta.

Vaikka tämän valtaisan kivirakentamisen yksityiskohtiin ei mennäkään, on
Kaukiaisella tilaisuus kumota kaksi muuta myyttiä: Pietaria ei rakennettu
orjatyönä, vaan suuri osa rakentajista oli palkattuja työmiehiä. Kaupunkia
ei myöskään rakennettu "suolle" (sekin sanonta taitaa periytyä
Puškinilta?), vaan ohuen soistuneen kerroksen alla maaperä oli hyvinkin
kantavaa.

Koska nyky-Pietarin valokuvat on poimittu Wikipediasta, vaikuttaa siltä ettei
Kaukiainen itse ole käynyt Pietarissa, mutta Virolahdella kuitenkin. Aikoinaan
monia Euroopan kruunupäitäkin paikalle houkutelleet louhokset ovat tätä
nykyä melkoisen metsittyneitä. Historiallisen ajan muinaisjäännösten
inventointi louhoksista on tehty 2007.

Yhteenvetona voi sanoa, että kirja keskittyy vain suurimpiin ja kuuluisimpiin
graniittiprojekteihin ja sen ehdottomasti hienointa antia on runsas
aikalaiskuvitus, erityisesti aiemmin mainituista muistojulkaisuista.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/