[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Historia biteiksi – johdatusta digitaaliseen humanismiin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Isto Huvila <isto.huvila at abm.uu.se> Professori, Institutionen för ABM, Uppsala
universitet
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Elo, Kimmo (toim.): Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Turun
historiallinen yhdistys ry, 2016. 258 sivua.


Historia biteiksi – johdatusta digitaaliseen humanismiin
---------------------------------------------------------



Digitaalinen humanismi ja historiatieteet luotaa monipuolisesti digitaalisen
historiantutkimuksen ja digitaalisen historian tutkimuksen kenttää ja toimii
tieteellisenä johdatuksena, lukukirjana ja osin oppikirjanakin sekä aiheesta
jo kiinnostuneille että vasta-alkajille.

 

Kenellekään ihmistieteiden parissa puurtavalle on tuskin jäänyt
epäselväksi, että digitaaliset humanistiset tieteet ovat nousseet muutaman
viimeisen vuoden aikana marginaalista erääksi tämän päivän tutkijakuntaa
laajasti puhuttavista päivänpolttavista ilmiöistä. On vaikeaa sanoa onko
kyse paluusta, tasaisesta kasvusta, jonkinlaisen uutiskynnyksen ylittämisestä
vai digitaalisen ihmistieteellisen tutkimuksen muovautumisesta ajan kuluessa –
tai kenties näistä kaikista.

Mullistuuko tutkimus?

Digitaalisia työkaluja, materiaaleja ja ilmiöitä koskeva ihmistieteellinen
tutkimus ei sinänsä ole erityisen uutta. Digitaalinen humanistinen tutkimus
-nimityskin otettiin käyttöön jo runsas vuosikymmen sitten, mutta vaikuttaisi
siltä kuin vasta nyt laajempi sekä tieteellinen että tiettyyn rajaan asti
tieteen ulkopuolinenkin yleisö on herännyt ja havainnut, että aikaisemmasta
pienen ehkä hieman oudonkin tutkijajoukon mielenkiinnon kohteesta on
sukeutumassa jotakin, joka saattaa olla mullistamassa koko tutkimuksen
kenttää.



Kuva: Muutos historiantutkimuksessa kuvitettuna: verkostovisualisoinnin ja
analyysin avulla toteutettua tutkimustyötä Kansainliiton arkistossa (Martin
Grandjean 2013, Wikipedia)

Myös Suomessa digitaalisesta humanistisesta tutkimuksesta käyty keskustelu on
tiivistynyt viime aikoina, ei vähiten Suomen Akatemian 2016-2019 käynnissä
olevan Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman vuoksi, joka sai
epäilemättä monen aiemmin kenties hieman vähemmän digitaalisesti
suuntautuneen tutkijan pohtimaan, josko digikelkkaan olisi kuitenkin aiheellista
hypätä. Sekä ohjelma että digitaalisuuden korostaminen laajemmin sopivat
luonnollisesti myös mainiosti yhteen suomalaisessa julkisessa keskustelussa
vellovan lähes messiaanisen digitalisaatiohurman kanssa. Digitalisaatio ei ole
enää ratkaisemassa ainoastaan suomalaisen yhteiskunnan kaikkia kuviteltavissa
olevia ongelmia, joita ei voida ratkaista säästämällä ja
yksityistämällä, vaan se on nyt myös pelastamassa hankalassa välikädessä
olevia, hyödyttömiksi maalailtuja tieteenaloja, jotka keskittyvät sellaisten
epämielenkiintoisten aiheiden kuten ihmisten tutkimiseen.

Mutta kysymys kuuluu toki, onko, tai onhan, digitaalisessa humanistisessa
tutkimuksessa kyse jostakin muustakin? Tähän pureutuu nyt arvosteltava teos
Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Koska digitaalisista ihmistieteistä
ei ole aikaisemmin kirjoitettu ja julkaistu suomeksi erityisen paljon, ja koska
varsinkin historiatieteiden näkökulmasta aiheesta on kirjoitettu myös muualla
maailmassa suhteellisen vähän, on teos enemmän kuin tervetullut puheenvuoro
käynnissä olevaan keskusteluun. Ehkä hieman epätyypillisesti, mutta
lopputuloksen näkökulmasta perustellusti, kirja sisältää alunperin suomeksi
kirjoitettuja lukuja sekä kahden ulkomaisen kirjoittajan kirjaa varten
suomennetut tekstit.

Kyseessä on artikkelikokoelma, josta on kuitenkin jossakin määrin vaikea
sanoa mitä se tarkalleen ottaen on. Esipuheessa todetaan, että se on
“monialaisen digitaalisesta tutkimuksesta kiinnostuneen tutkijayhteisön
voimannäyte” ja sitä se epäilemättä onkin. Laaja, vaikkakin hieman
itseään toistava esipuhe toimii käyttökelpoisena johdantona digitaaliseen
humanistiseen tutkimukseen, ja nostaa esille samalla sen määrittelyyn
liittyviä kysymyksiä.

Uuden tutkimusalan julistusta

Teos on jaettu kahteen osaan: digitaalisen historiantutkimuksen rajoja ja
mahdollisuuksia tarkastelevaan osaan sekä tutkimusmenetelmiä käsittelevään
osaan, jonka artikkelit pureutuvat historian digitutkimuksen ja digihistorian
tutkimuksen eri osa-alueisiin.

Tekstit ja niiden aiheet ovat sinänsä monipuolisia ja hyvin valittuja, mutta
jopa tavanomaisen artikkelikokoelmiin liittyvän vaihtelun huomioon ottaen ne
ovat otteeltaan hyvin erilaisia. Mukana on oppi- ja käsikirjamaisia
artikkeleita (Fält), yleisempiä tutkimusotteiden esittelyitä (Düring),
pohdiskelua (Clavert), tapaustutkimuksia (Viinikkala) sekä näiden yhdistelmiä
(Elo & Kleemola, Härkönen, Suominen & Sivula). Omasta puolestani olen valmis
näkemään tämän enemmänkin rikkautena kuin ongelmana, mutta ymmärrän
toisaalta, että joitakin lukijoita tämä saattaa myös häiritä. Ennemminkin
kuin oppikirja tai yleisesitys, Digitaalinen humanismi ja historiatieteet on
luonteeltaan ”näkökulmia” -tyyppinen tieteellinen lukukirja, jonka kahlaa
mielellään läpi, ja jonka yksittäisiin teksteihin saattaa palata myös
uudelleen omista tarkemmista mielenkiinnon kohteista riippuen. Kirjan yleissävy
on hieman julistava, mitä ei sinänsä voi pitää pahana, kunhan muistaa olla
siitä kovin pahasti häiriintymättä. Uutta tutkimusalaa, sen rajoja ja
tulevaisuutta on syytä rakentaa ja puolustaa myös argumentaation tasolla, ja
samalla pakottaa lukija ottamaan kantaa ja luomaan oma käsityksensä siitä
mistä digitaalisessa historiantutkimuksessa on kyse.  

Itse kirjan luvut tarjoavat eroistaan huolimatta kaikki mielenkiintoisia ja
hyödyllisiä näkökulmia digitaalisen historiantutkimuksen eri aihepiireihin.
Katja Fältin tutkimusinfrastruktuureja, avointa tiedettä ja erityisesti
Yhteiskunnallista tietoarkistoa esittelevä luku on hyvä lukupaketti, joka
avaa, taustoittaa, esittelee ja markkinoi nykyistä tutkimusdatapolitiikkaa ja
-käytäntöjä lukijalle. Frédéric Clavertin kaksi Louis Clercin
asiantuntevasti ranskasta kääntämää blogikirjoitusta ovat huomattavasti
pohdiskelevampia kuin kirjan muut lopulta varsin paljon digitaalisen
historiantutkimuksen käytäntöihin paneutuvat tekstit. Samalla Clavert on
kirjoittajista ainoa, joka Jaakko Suomisen ja Anna Sivulan ohella nostaa
selvimmin esille kysymyksen siitä, mihin digitaalinen historiantutkimus (voi)
johtaa.

Ketään kirjoittajaa ei sinänsä voi syyttää kritiikittömyydestä, mutta
suurimmassa osassa teksteistä reflektio tuntuu päättyvän siihen, että
lukijaa muistutetaan digitaalisiinkin tutkimusmenetelmiin ja aineistoihin
liittyvistä rajoituksista ja siitä, että ne eivät tarjoa yleisratkaisua
kaikkiin tutkijan murheisiin. Lähestymistapojen mukanaan tuomia sisäisiä
rajoituksia ei kuitenkaan tarkemmin eritellä.

Suominen ja Sivula kirjoittavat monipuolisesti digitaalisten ilmiöiden
historiasta ja niiden tutkimuksesta esitellen sopivassa määrin sekä taustaa
että käytäntöä. Marten Düringin saksasta käännetty artikkeli on
yllättävänkin helposti lähestyttävä johdanto agenttiperustaisen
mallintamisen perusteisiin. Tekstin ohjeiden perusteella kukaan ei sinänsä
pääse itse mallintamisessa kovin pitkälle, mutta ymmärtänee mistä
menetelmässä on kyse ja mihin se soveltuu. Viitteistä ja esitellyistä
projekteista löytyy vinkkejä siitä mistä lukemista voi jatkaa.  

Kirjan menetelmäosan avaava Kimmo Elon ja Olli Kleemolan artikkeli
SA-kuva-arkiston materiaalista tehdystä tiedonlouhintaa ja
yhteissana-analyysiä hyödyntävästä tutkimuksesta johdattaa lukijan
kädestä pitäen läpi tutkimusprosessin, kuvailee käytetyn menetelmän, sekä
pohtii sen mahdollisuuksia ja rajoituksia erinomaisella tarkkuudella. Antti
Härkösen luku esittää samantapaisella varmalla pedagogisella otteella
yleiskatsauksen geospatiaalisista analyysimenetelmistä ja tapaustutkimuksen
avulla tarkemman kuvauksen siitä, miten lähestymistapaa voi hyödyntää
käytännössä ja millaisia ongelmia siihen liittyy. Kirjan päättävä Lauri
Viinikkalan teksti on hieman erilainen kuin kaksi muuta tutkimusmenetelmäosan
lukua ja keskittyy enemmän tapaustutkimuksen (MIRACLE-hanke, Mixed Reality
Applications for Culture and Learning Experiences) ja sen lähtökohtien ja
tavoitteiden kuvailuun sekä teoretisointiin kuin itse menetelmään, eli
historiallisen tiedon esittämiseen mobiililaitteen avulla historiallisessa
ympäristössä. Narratiiviseen lähestymistapaan ja muun muassa esityksen
lähteitä kuvailevaan viiteapparaattiin (paradataan) liittyvää aikaisempaa
tutkimusta on olemassa varsin runsaasti vuosituhannen alkupuolelta lähtien
sekä Suomessa että kansainvälisesti, joten sen puolesta tätäkin sinänsä
mielenkiintoista ja ansiokasta lukua olisi voinut taustoittaa myös
yleisemmästä näkökulmasta Elo & Kleemolan ja Härkösen tapaan.



Kuva: Esimerkki digitaalisen humanismin soveltamisesta: Voltairen kirjeenvaihto
1755-1776 visualisoituna. Mapping the republic of letters projekti.

Terminologian ja käsitteen määrittelyn ongelmia

Kirjan toimitustyön taso on kaikin puolin riittävä, vaikka lievä
lisäkielenhuolto ja -toimitustyö ei olisikaan ollut pahasta osan teksteistä
kohdalla. Eri lukujen aiheiden suuristakin eroista huolimatta lievää toistoa
on havaittavissa lukujen sisällä ja niiden välillä. Esimerkiksi digitaalista
humanistista tutkimusta määritellään ja taustoitetaan verrattain laajasti
Elon kirjoittamassa johdannossa, Suomisen ja Sivulan sekä myös muun muassa
Elon ja Kleemolan kirjoittamien tekstien alussa. Erilaisten näkemysten
nostaminen esille on toki kiitettävää, mutta tässä tapauksessa se on myös
ongelmallista erityisesti siksi, että teoksen kirjoittajat eivät tunnu
teksteissään tuntevan kovin hyvin toisiaan ja toistensa artikkeleita. Näin
ollen sen sijaan, että lukijaa autettaisiin vertailun ja täydentämisen avulla
rakentamaan kokonaiskäsitystä – eittämättä moniulotteisesta ja
epämääräisestäkin tutkimusalasta – lopputulos saattaa olla hieman
päinvastainen.

Kenties häiritsevintä tämä on terminologian kohdalla. On totta, että
digitaalista humanistista tutkimusta koskeva suomenkielinen sanasto ei ole
vakiintunut, ja näin ollen on aiheellista esitellä käytössä olevia termejä
laajasti. Lukijan kannalta on sekavaa, että eri kirjoittajat käyttävät
termejä: digitaaliset ihmistieteet, digitaaliset humanistiset tieteet,
digihumanismi ja digitaalinen humanismi olettavasti pääosin toistensa enemmän
tai vähemmän synonyymeina kuitenkaan ottamatta asiaan varsinaisesti selkeää
kantaa. Kirjan otsikossakin käytetyn, digitaalinen humanismi -termin
sopivuudesta olen myös jossakin määrin kirjan toimittajan kanssa eri mieltä.
Puhtaasti kääntämisen näkökulmasta sitä ei voi pitää täysin korrektina
vastineena termille digital humanitiesvaan paremminkin termille digital
humanism, jolla on sekä periaatteessa että käytännössä hieman erilaisia
konnotaatioita kuin digitaalisella humanistisella tieteilyllä.

Digitaaliset ihmistieteet termiä käytetään teoksessa toisinaan
käännöksenä termille digital humanities, kuten käytetään esimerkiksi
Suomen Akatemian ohjelmassa, tai sitten termille digital humanities and social
sciences, missä merkityksessä (ihmistieteet ts. humanistiset ja
yhteiskuntatieteet) sitä käyttävät Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen
artikkelissaan Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle Tieteessä tapahtuu
lehden numerossa 33(4), 2015).

Myös sisällöllisesti, vaikka osa digitaalisen humanistisen tutkimuksen
tekijöistä korostaakin humanismin näkökulmaa yhtenä alan määrittäjänä,
katsoisin, että digitaalinen humanistinen tutkimus laajasti ymmärrettynä, on
kuitenkin lähempänä juuri sitä itseään, digitaalista humanistista
tutkimusta, kuin humanismia.

Koska terminologian ohella myös käsitteenmäärittely aihepiirin ympärillä
on vähintäänkin keskeneräistä – ja uskaltaisin väittää, että jossain
mielessä jopa vaarallista sikäli, että esimerkiksi tällä hetkellä hyvin
laajasti ja eri tavoin ymmärretyn käsitteen digital humanities liian suppea
määrittely saattaisi sulkea pois osan tutkimuksesta, tutkijoista ja
näkökulmista ja näivettää keskustelua – en katso, että
moninäkökulmaisuus termien sisällöllisessä määrittelyssä ja sen
puutteessa on yhtä ongelmallista kuin eri termien melko suruton viljely
tekstissä. Tässä suhteessa kirjan tekijöillä olisi ollut aivan erinomainen
tilaisuus alan pioneereina ottaa kantaa ja vakiinnuttaa alan tieteellistä
suomenkielistä terminologiaa, minkä he mielestäni valitettavasti jättivät
käyttämättä.

Kaiken kaikkiaan, lievästä nitkutuksesta huolimatta, katson kuitenkin, että
Digitaalinen humanismi ja historiatieteet on erinomainen ja mitä suurimmassa
määrin tarpeellinen keskustelunavaus ja hyödyllistä luettavaa kaikille
historiatieteiden parissa ja liepeillä työskenteleville omasta digitaalisesta
mielenkiinnosta tai sen puutteesta huolimatta.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/