[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Häirikköoppilas Mannerheim

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Keskisarja, Teemu: Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Siltala, 2016.
288 sivua.


Häirikköoppilas Mannerheim
---------------------------------------------------------

Mitä tulee pojasta, joka saa potkut kahdesta koulusta? Jonka isä haaskaa suvun
koko varallisuuden ja karkaa ulkomaille, äiti kuolee, sisarukset päätyvät
sukulaisten hoiviin? No, ainakin koulukiusaaja ja -kiusattu. Ryyppääminen
vähän lieventää yksinäisyyttä, mutta rahat ovat aina lopussa ja holhoojat
kitsaita. Viimein hän ryhdistäytyy – ja päätyy joidenkin vuosikymmenien
kuluttua Suomen marsalkaksi. Teemu Keskisarjan Hulttio on räyhäkkä ja rennoin
rantein kirjoitettu kertomus siitä, miten vastoinkäymiset ja häpeä saattavat
kääntyä sankaritarinaksi.

Carl Gustaf Emil Mannerheimista on kirjoitettu ehkä enemmän kuin
kenestäkään toisesta suomalaisesta. Vaikka hänen syntymästään on kulunut
pian 150 ja kuolemastaankin jo 65 vuotta, myös tänä syksynä ilmestyy
Mannerheimia käsitteleviä kirjoja. Yhden niistä on tehnyt Teemu Keskisarja
– ja ne, jotka katsoivat viime talvena esitetyn televisiosarjan Pimeä
historia viimeisen jakson, arvaavat että uutuudelta on lupa odottaa
tavanomaisesta poikkeavaa tulkintaa. Etenkin kun jo nimi on paljonpuhuva:
Hulttio.

Teemu Keskisarja, joka on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian
dosentti, sanoo kirjansa esipuheessa että patsaiden kaataminen sinänsä on
väljähtänyt valtavirraksi eikä hän ole kokenut kohteensa nuoruudesta
kertovien kirjojen vähyyttä kansalliseksi myytiksi, jota tulisi ryhtyä
murtamaan. Tarttuipahan vain aiheeseen, jonka koki suht tutkimattomaksi ja
sangen sytyttäväksi. Koska kuitenkin yliopistomiehen yleensä tulee
”määrittää suhteensa tieteenalan aikaisempaan tutkimustraditioon”, hän
toteaa yksikantaan sen olevan ”helvetin hyvä”.

Ei siis muuta kuin eteenpäin!

Turvaverkkona suku jos sekään

Gustaf Mannerheim syntyy suorastaan aristokraattiseen perheeseen. Isä Carl on
liikemies, joka kokeilee höyrylaivaliikenteen ja viinanpolton kaltaisia
kasvualoja, käynnistää Suomen ensimmäisen paperitehtaan ja tehtailee myös
kimröökiä eli nokimustaa. Hän on nainut varakkaasta von Julinin suvusta, ja
Mannerheimien Louhisaari on niitä harvoja suomalaiskartanoita, joista voi
käyttää nimeä linna.



Kuva: Mannerheimin sisarukset 1881. Keskellä Sophie, vasemmalla Carl, August ja
Johan, oikealla Annicka ja Gustaf, istumassa Eva.

Carlin afäärit eivät kuitenkaan aina luista, kartanon ylläpito nielee rahaa,
samoin uhkapelit joita kreivi harrastaa siinä määrin, että velkaantuu ja
joutuu pakenemaan ulkomaille. Ei aikaakaan, kun kartanolla pidetään
pakkohuutokauppaa: siinä menevät arvohuonekalut ja karja, pöytähopeat ja
vilja. Lasten iloksi jää vanhahko poni, joka on niin pulska, ettei jaksa edes
hölkätä. (Täti, joka on rahanaisia, lunastaa myöhemmin itse kartanon.)

Gustaf ei ole tuota surkeutta näkemässä: hänet on seitsemänvuotiaana
lähetetty Helsinkiin kouluun. Hän asuu kummisetänsä luona, sairastelee
alinomaa, on koulukavereiden ivan ja irvimisen kohde. Ennen pitkää osat
vaihtuvat: Gustaf on ensimmäisenä keksimässä kepposia, eivätkä ne aina ole
ihan viattomia. Lumisodissa hän johtaa kenraalina joukkojaan, mutta kun
mamselli Gustavsonin ikkunat kivitetään rikki, täyttyy rehtorin mitta.
Helsingfors Lyceum erottaa oppilaansa – jonka keskiarvo oli 26 oppilaan luokan
huonoin – puoleksi vuodeksi.

Teemu Keskisarja on runsaan tutkimus- ja muistelmakirjallisuuden ohella
käyttänyt sellaisia alkuperäislähteitä, joita kukaan ei vaikuta kauhoneen
puoleen vuosisataan. Sitten Stig Jägerskiöldin päivien (eli 1960-luvun alun)
ei Mannerheimien ja heidän sukulaistensa – joista tärkeimmät olivat
tietenkin äidin sukulaiset von Julinit – runsas kirjeenvaihto näytä
kiinnostaneen juuri ketään. Ei, vaikka se on Kansallisarkistossa helposti
saatavissa, ja vaikka se avaa mitä kiehtovimpia näkymiä 1800-luvun
loppuvuosikymmeniin ja suomalaisen säätyläistön elämään. Sekä tietenkin
siihen kiinteään ja lämpimään suhteeseen, mikä pikku Gustafin ja hänen
ylihuolehtivan äitinsä Hélènen välillä vallitsi.

Myös sisarukset kirjoittivat toisilleen paljon, etenkin sen jälkeen kun he
alkoivat hajaantua maailmalle. Kirjeissä kerrottiin ajan tavan mukaan arjen
pikku sattumuksista, pohdiskeltiin omaa ja muiden sisarusten tulevaisuutta,
annettiin elämänohjeita, vakuuteltiin rakkautta ja kiintymystä, nyyhkäistiin
välillä ikävääkin.

Kirjeistä näkyy myös se, mikä oli ihmisen ainoa turvaverkko 1800-luvun lopun
maailmassa: suku, jos sekään. Jos mies oli jättänyt velkansa maksamatta
kuten Carl Mannerheim, hänen lapsiinsakin suhtauduttiin tietyin varauksin. Ja
toisaalta von Julinit olivat valmiita ottamaan hoiviinsa avioliitossaan
pettyneen Hélènen ja hänen lapsikatraansa, vaikka se merkitsi taloudellisia
uhrauksia. Sivistyneelle mutta ammattia vailla olevalle naiselle ei työpaikkoja
ollut, eikä aatelislapsiakaan voinut piioiksi ja rengeiksi tarjota.



Kuva: Calle Mannerheim ja kadetti Gustaf Mannerheim.

 

Häiriköintiä ja höykytystä

Vuoden 1881 tammikuussa – Gustaf oli silloin 13-vuotias ja passitettu
edelliskeväänä ilmeisesti vastoin tahtoaan Haminan reaalilyseoon
valmistautumaan kadettikoulun pääsykokeisiin – Hélène Mannerheim kuoli.
Koska isä-Carl asui ulkomailla – vaimonsa hautajaisissa hän sentään
käväisi – poika sai huoltajakseen enonsa Albert von Julinin.

Tämä Fiskars-yhtiön johtaja oli menestyvä ja taitava liikemies, ja
ilmeisesti ensimmäinen, joka yritti saada jonkinlaista tolkkua ja ryhtiä
Gustafin elämään. Koulu ei kiinnostanut, vähäiset rahat valuivat käsien
läpi, eikä eno voinut millään ymmärtää, että Haminan kadettikoulun –
jonne poika oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut hilautumaan – täydessä
ylläpidossa voi velkaantua. (Gustaf ilmoitti, ettei hän itsekään sitä
ymmärrä, mutta tarvitsi silti 170 markkaa. Lainaksi, jonka aikoi maksaa
takaisin ”aikuisena”.)

Muidenkin sukulaisten kirjeistä paistaa huoli nuorukaisen tulevaisuudesta.
Isänäidin eli Eva-mummon mielestä pojalla ”ei näytä olevan kunniantuntoa,
eikä ymmärrystä sen vertaa, että koettaisi käydä kadettikoulunsa
voidakseen elättää itsensä”.

Helsingfors Lyceumissa alkanut häiriköinti ja oireilu jatkui. Gustaf painui
punttikselle, ryyppäsi ja tappeli, sai huonoja ja vielä huonompia numeroita.
Hänen nimensä ilmaantui koulun rangaistuskirjaan keskimäärin kerran kuussa,
eikä kaikkia pikkurikkeitä edes merkitty siihen.

Toisaalta tuon ajan kadettikoulukaan ei ollut mikään pedagoginen paratiisi.
Vanhemmat oppilaat simputtivat nuorempia, jotka vuorostaan kostivat
kärsimänsä seuraavalle vuosikurssille. Näiltä osin kirja on äärimmäisen
kiinnostavaa – jos kohta nykyihmisen silmin myös hiuksia nostattavaa –
luettavaa. Kadettikoulun Toverikunta oli toista kuin mikään kilta, teinikunta
tai osakunta. Tutoristunnot korvasi ”holhooja” eli vanhempi kadetti, joka
opasti ja valvoi nuorempaa, mutta myös komensi tämän pesemään vaatteitaan
tai juoksemaan asioilleen. Kadettikasteessa uudet oppilaat pantiin luomaan lunta
suussa pidetyllä pyyhekumilla. Kumma kyllä, ruumiillinen kuritus oli
kielletty, vaikka kansa- ja oppikoulujen opettajat saivat läpsiä oppilaita
karttakepeillä näpeille vielä vuosikymmenten ajan.

Kadettikoulun rangaistuspäiväkirjoista, kasvatuskomitean pöytäkirjoista,
koulun tutkintovihkoista, kadetti Mannerheimin kirjeistä ja hänen
kadettitoveriensa kirjoittamista muistelmista syntyy Teemu Keskisarjan käsissä
värikäs kertomus, jota täydentävät myöhemmin taistelumaalarina tunnetuksi
tulleen Hugo Backmanssonin piirrokset. Näitä kuvia en muista liiemmälti
nähneeni, joten tässäkin kohtaa on osuttu ”kauhomattomalle lähteelle”
– Keskisarjan ilmaisua lainatakseni.

Sen sijaan tapaus, jonka jälkimainingit näyttävät takertuneen Mannerheimin
takinliepeeseen vuosikymmeniksi, on käsitelty useissa eri yhteyksissä – ja
monenlaisissa valaistuksissa.

Kiirastorstaina 1886 kadetti Mannerheim petasi vuoteeseensa sotilasmanttelistaan
nukkuvaa miestä muistuttavan nyytin ja livisti Haminan ainoaan kapakkaan.
”Seuraavista tunneista ei löydy tolkullisia lähteitä”, huomauttaa
historioitsija Keskisarja, mutta toteaa kasvatuskomitean pöytäkirjaan
nojautuen Gustafin päätyneen kapakkajuopottelun jälkeen jatkoille joko
”pahamaineisen” tai ”vähemmän hyvämaineisen” henkilön luokse.
Sieltä komppanian vääpeli hänet aamulla kävi noutamassa.

Muutamaa päivää myöhemmin kadetti Mannerheim erotettiin koulusta. Tarkemmin
sanottuna hänen huoltajaansa kehotettiin anomaan eroa: noloa mutta ei sentään
sellainen poltinmerkki kuin suorat potkut olisivat olleet. Poika välitti
sähkeitse pyynnön isälleen; vastaussähke Pariisista paukahti Haminaan saman
tien.

Luuserina nuorta Mannerheimia ei voi pitää, eikä Keskisarja sitä edes
ehdota. Pikemminkin Gustaf näyttää teini-ikäisenä olleen eräänlainen
aikansa adhd, poika jonka elämässä ei ilmeisesti ollut sen enempää rajoja
kuin rakkauttakaan. Rajoja tosin yritti asetella eno, rakkautta tarjota
isoäiti. Mutta kun tämä tapahtui kirjeiden välityksellä, siitä tuskin oli
iloa enempää kuin etävanhemmistakaan. Seitsemänvuotias on 1800-luvullakin
ollut aika pieni pärjäämään yksinään, olkoonkin että taustalla väikkyy
vuosisatainen eurooppalaistapa: aatelisperheiden lapset oli lähetetty
kasvatettaviksi sukulaisten luo tai opiskelemaan hyvin nuorina.



Kuva: Mannerheim  Nikolain ratsuväkiopistossa 1880-luvun lopulla.

 

Mistä se alkaa se sankaritarina?

Haminasta lähtiessään Gustaf oli 21-vuotias. Rahaa ei ollut, ei liioin
työtä tai opiskelupaikkaa. Hän ryhtyi suorittamaan ylioppilastutkintoa ja
hämmästytti seuraavana keväänä ainakin nyreän sukunsa: lukuaineiden
keskiarvo 9,3, yleisarvosana cum laude. Vuonna 1887 hän lähti opiskelemaan –
ensimmäistä kertaa elämässään omasta tahdostaan – keisarilliseen
Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin.

Sielläkään ei kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä. Mannerheim juopotteli
lomillaan, puhutteli kasarmilla päivystävää upseeria karkeasti ja yrjösi
Krasnoje Selon junan ikkunasta. Ikävä kyllä laatta lensi taaemmasta vaunusta
kurkkivan miehen naamalle. Jupakkaa seurasi siirto länsipuolalaiseen
rakuunarykmenttiin, vaikka nuorukainen oli jo ehtinyt haaveilla paikasta
chevalierkaartissa ja hankkinut suvulta lainaamillaan rahoilla vähän
varusteitakin sitä varten.

Jostakin näiltä paikkeilta alkaa sankaritarina, joka ei sekään
alkuvaiheissaan suju ilman säröjä.

Osin suvun sekä korkea-arvoisten tuttavien ja tuttavantuttavien, osin
onnekkaiden sattumien ja oman neuvokkuuden (jota joku saattaisi röyhkeydeksikin
nimittää) Mannerheim saa paikan keisarinnan henkivartiokaartissa. (Uuden työn
vaatimien varusteiden hankinta tosin maksoi moninkertaisesti sen, mitä nuori
upseeri tuossa virassa tienasi.) Kummitäti katselee seurapiireistä sopivan
morsiamen, mutta muutamassa vuodessa Arapovankin suvun rahakirstusta alkaa pohja
paistaa, suurkaupungin humu ja kaartinupseerin velvollisuudet (joihin kuului mm.
ratsastuskilpailuihin osallistuminen, niiden järjestäminen kilisevine ja
kuohuvine tankkauspisteineen sekä erilaiset edustustilaisuudet ja muut
yöjuoksut) vetävät puoleensa. Avioliitto karahtaa nopeasti karille.

Mainetta kasvattavat ratsastus halki Aasian ja toiminta hovitallihallinnossa,
jonka nimissä tehdyt ostosmatkat täydentävät myös tyylin ja tapojen
tuntemusta sekä eurooppalaisten kielten taitoa. (Ranskaa tosin hiottiin jo
kotikartanossa, vaikka oikeinkirjoitus kangerteli ja sisälukukin sujui vähän
sinnepäin.)

Pian seuraa hankkiutuminen Suomeen pois Venäjän vallankumouksen jaloista,
liittyminen senaatin perustamaan Sotilaskomiteaan ja nousu sisällissodan
valkoisen armeijan ylipäälliköksi.

Myöhemmistä urotöistä Keskisarja ei kirjoita, toteaapa vain, että
Mannerheimin itselleen 1920-luvussa kehittämä tunnuslause Candida pro causa
ense candido (Puhtain asein puhtaan asian puolesta) ”sopi hänen
tulevaisuuteensa paremmin kuin menneisyyteensä”. No toisaalta,
viisikymppistä kenraalia ei enää oikein voi nuoreksi kutsua, ja Mannerheimin
nuoruusvuosiahan kirja alaotsikkonsa mukaisesti käsittelee.

Ainakin suurimmalta osaltaan: kirjan lopussa tekijä tosin pohtii, miksi
Mannerheimin ympärillä ovat 1900-luvun alkupuolelta saakka pyörineet – ja
pyörivät silloin tällöin vieläkin – huhut hänen seksuaalisesta
suuntauksestaan. Keskisarja arvioi myös Mannerheimin sankarinmaineen hintaa:
ongelmanuori muuttui äärimmäisen tiukaksi tahtoihmiseksi, itsekuri koveni
nollatoleranssiin. Kukaan ei päässyt lähelle, nuoruuden keppostelevan
veijarin ei kuultu aikuisena enää nauravan.

Teemu Keskisarja kirjoittaa mielenkiintoisesti ja vetävästi, hyvän
historiankirjoituksen perinteen mukaisesti lähteensä tarkoin määrittäen,
mutta silmiinpistävän usein tieteenalan traditiolle vierasta, joskus jopa
rahvaanomaista sanastoa käyttäen. Haminalainen ”kirkkopyhien
kaatokänniperinne” ja se, että ”Gustafia vitutti keski-iän kynnyksellä
vielä voimallisemmin kuin nuorukaisena” sekä vastaavat, osin ehkä
anakronistisiksikin katsottavat – ja melko varmasti nimenomaan
anakronistisiksi tarkoitetut – ilmaisut uppoavat rennoin rantein kirjoitettuun
tekstiin mielestäni oivallisesti.

Mutta jokuhan niistä kuitenkin mielensä pahoittaa.

Lukisivat nyt edes kirjan ensin. On se sen arvoinen. Elävää
historiankirjoitusta jos mikä.

           

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/