[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Pieni annos pirtukulttuuria

To toukokuu 26 09:39:37 EEST 2016

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kilpi, Taavi: Pirtusaarron särkijät. Areopagus-kustannus, 2010. 94 sivua.

Pieni annos pirtukulttuuria
---------------------------------------------------------

Pirtusaarron särkijät -kirjanen on ilmestynyt pienen turkulaiskustantamon,
Areopaguksen julkaisemana vuonna 2010. Se sisältää 22 maanviljelijä Taavi
Kilven (1917–2008) kirjoittamaa juttua kustavilaisten merenkulkijoiden ja
muiden yrittäjien puuhista kieltolain aikana. Tekijä oli kirjailija Volter
Kilven veljenpoika, ja jutut julkaistiin alun perin vuonna 1975 Uudenkaupungin
Sanomissa. Pirtukulttuurista kiinnostuneen kannattaa tutustua tähän yhden
pitäjän tilannetta kuvaavaan kirjaseen vielä nytkin; sen sisältö on yhä
tuore.

Viime vuosina olen lukenut useita Suomen alkoholikulttuuria käsitteleviä
kirjoja, mutta Taavi Kilven (1917–2008) lehtikirjoituksista koottu kirjanen
Pirtusaarron särkijät on jäänyt minulta – kuten monelta muultakin –
huomaamatta, mutta kun sain sen nyt käsiini, en voi olla kirjoittamatta siitä
muutamaa riviä. Kilpi on laatinut juttunsa paikallisia muistelijoita
haastateltuaan ja saanut aikaan hauskan lisä kieltolain ajan
salakuljetustoiminnan kuvaan.

Laajempia esityksiä laittoman alkoholin historiasta on kirjoitettu useita.
Reijo Ahtokarin Pirtua, pirtua… (1972) avasi kirjalliset pirtuhanat. Lorinaa
jatkoi Into Jyläskoski kirjallaan Pirtusota Suomemme rannoilla (1976), ja
kiellettyjen väkevien juomien tulvaa paperilla lisäsivät vuonna 1993
ilmestynyt virolaisen Raimo Pullatin Itämeren rutto: Pirtun salakuljetusta
vuosina 1919–1939 sekä vuonna 2012 ilmestynyt Raimo Pullatin ja Risto
Pullatin Viinameri: Pirtusotaa Itämerellä 1920- ja 1930-luvulla(2012). Jonna
Pulkkisen Kieltolaki: Kielletyn viinan historia Suomessa (2015) lienee viimeisin
loraus. Myös Suomenlahden saarten historiateoksissa on paneuduttu alkoholin
salakuljetukseen, kuten esimerkiksi Heikki Piispan teoksessa Lavansaari:
Itäisen Suomenlahden villit vuodet (2013).

Pirtusaarron särkijät sisältää 22 juttua, joiden pituus vaihtelee kahdesta
kymmeneen sivuun. Niitä lukee pikavauhtia, eikä koko kirjan ahmimiseenkaan
kauan mene. Ensimmäiset tekstit käsittelevät suomalaisten vanhoja juomatapoja
ja aikaisempia viinan kieltoyrityksiä, viimeiset kertovat 1900-luvun kieltolain
päättymisestä ja välillä olevat kustavilaisten kirjavista sattumuksista
lain voimassaolon aikana. Kun Kilpi kertoo 1700-luvun Ruotsin valtakunnan
toistuvista viinakielloista ja näiden kumoamisesta, lukija alkaa pakostakin
ihmetellä, miksi Suomessa ei voitu 1900-luvulla ottaa menneisyydestä oppia. Ei
ilmeisesti voitu, sillä raittius- ja alkoholipolitiikkakin on politiikkaa,
josta arkijärki on välillä aika kaukana. 

Kuva: Pirtun pullotusta "varpuseen". Helsingin poliisilaitoksen arkisto,
Rikosmuseo.

Yritteliäitä kustavilaisia

Suomi ei ollut ainoa maa, jossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen koetettiin
kansa raitistaa kertaiskulla, mutta Kilpi ei noita muita maita kirjassaan
mainitse. Hänellä riittää tekemistä oman maan asioissa. 1.6.1919–5.4.1932
voimassa ollut laki vei väkevät juomat kaiken kansan ulottuvilta ja aiheutti
nopeasti innokasta yksityisyritteliäisyyttä varsinkin saaristossa ja maan
rannikolla samalla, kun ulkomaiset kauppiaat huomasivat markkinaraon. Kustavin
merenkulkuperinteet antoivat hyvän pohjan uudelle elinkeinolle. Touhussa olivat
mukana rahoittajat, välittäjät ja heidän renkinsä. Touhu oli niin
tuottoisaa, että pirturengin kannatti istua muutaman kuukauden vankilatuomio
vaikka vedellä ja leivällä ja menettää kansalaisluottamuksensakin, kun
pirtulastien omistajat maksoivat kiinni jääneen menettämät veneet ja hevoset
– ehkä elättivät hänen perhettäänkin vankeusaikana. Kilpi mainitsee
teksteissään Kustavin vesien ja koko maankin kuuluisimpia pirtukuninkaita
sekä kyliä ja pitäjän osia, joissa salakuljetus kukoisti, mutta hän ei
osoita sormellaan, mitkä isännät hankkivat omaisuutensa ja komeat talonsa
salakuljetuksella.

Kustavilaisilla oli ainakin jonkin aikaa hyvät yhteydet saksalaisiin
tavarantoimittajiin, jotka saattoivat vierailla maissakin. Seikkailu, jännitys
ja ennen kaikkea raha veti yrittäjiä alkoholin salakuljetuksen piiriin, eikä
kansan oikeustaju sitä aina edes rikokseksi mieltänyt. Lähiseutujen lisäksi
Porin tienoo ja Pohjanlahden perukatkin tulivat kustavilaisille pirtukauppiaille
tutuiksi. Varsinkin Turkuun tuntuivat yhteydet toimivan niin kesällä kuin
talvellakin. Retkillä henki saattoi tosin olla halpa, kun salakuljettajien,
kilpailevien porukoiden, ”tullitunareiden” ja poliisin välille syntyi
kärhämiä. Tarinoissaan Kilpi kuvaa salakuljettajia ja heitä jahdanneita
virkamiehiä, mutta muistuttaa myös, että välistä saattoivat eri osapuolet
toimia sulassa sovussa ja hyvässä yhteistyössä keskenään.

Kaunist ilma, ei tähres, ei mittä!

Pimeys oli salakuljettajien ystävä pimeissä puuhissa, ja silloin tähdetön
yö oli kaunis yö. Oli niitäkin, jotka rohkenivat kuljettaa lastejaan
kirkkaassa päivänvalossa. Salakuljetus oli jatkuvaa kilpajuoksua
ammatinharjoittajien ja esivallan välillä. Alkuun rikollisilla oli pieni
etumatka nopeiden veneidensä ansiosta, mutta ei virkavalta aivan hampaatonta
ollut varsinkaan sitten, kun se sai nopeampia kulkuvälineitä. Esimerkiksi
vuonna 1928 tulli onnistui takavarikoimaan koko maassa 343 moottorivenettä, 18
purjevenettä, 125 soutuvenettä ja 247 automobiilia, jotka myytiin
tullihuutokaupoissa – yleensä pilkkahintaan ja usein vieläpä entisille
omistajilleen.

Kuva: Syyskuun 17.-18. päivien välisenä yönä takavarikoivat
poliisikonstaapeli Uuno Leinonen ja lääninetsivät K. Manfolk ja Ludvik
Saarinen kaksi Ford-autoa, joissa kuljetettiin viinaa yhteensä 450 litraa.
Kuvassa lääninetsiväin moottoripyörä ja takavarikoidut autot
viinakanisterien takana. Kuva ja kuvateksti Suomen Kuvalehti n:o 40, 1925.
Julkaistu Urho Klubin sivulla.

Turussa asuvana kiinnitin huomioni erääseen yksityiskohtaan Kilven kirjasessa:
Wiklundin rautakauppa oli nimittäin se paikka, josta kustavilaisetkin hankkivat
pirtutorpedojensa rakentamisessa tarvittavat kulmaraudat. Kaupassa myös
neuvottiin, missä sijaitsi se ”Pahaniemen telakka”, jossa osattiin tehdä
hyviä torpedoja.

Kuva: Salakuljetettu pirtutorpedo on joutunut virkavallan käsiin Korppoon
saaristossa. (Kuva teoksesta Raimo Pullat, Risto Pullat: Viinameri -
Salapiiritusevedu Läänemerel kahe sõja vahel.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/