[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Käsikirjoittajan raamattu

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Soikkeli <mg.soikkeli at gmail.com> Luovan kirjoittamisen opettaja, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vacklin, Anders; Rosenvall, Janne: Käsikirjoittamisen taito. Like Kustannus,
2015. 640 sivua.


Käsikirjoittajan raamattu
---------------------------------------------------------

Liekö millään taiteen alalla opasta, joka sisältäisi raamattumaisesti
kaiken olennaisen tarvittavista taidoista taiteen tekemiseen. Mutta Anders
Vacklininja Janne Rosenvallin opas Käsikirjoittamisen taito on lähellä
sellaista. Opas on paitsi massiivinen sisällöltään ja aiheiltaan myös
opettajamaisella asenteella puhutteleva, ohjaileva ja opetustensa
yleistettävyyttä kyseenalaistava. Kirjaa on mahdotonta pitää pöydällä
samaan aikaan kirjoittaessa, mutta siihen voi palata kirjoitussession edellä,
aikana, ja jälkikäteen tekstinsä ongelmakohtia puntaroidessa.

Näin raamattumaisen teoksen syntymisessä on takana Vacklinin ja Rosenvallin
työskentely käsikirjoittamisen opettajina. He ovat keränneet kurssiensa
ohessa valtavat määrät paitsi omaa opetusmateriaalia myös ulkomaisten
opaskirjojen ohjeistuksia. Esimerkkitapauksia on analysoitu perusteellisesti ja
niiden pituus vaihtelee sen mukaan, halutaanko havainnollistaa (lyhyesti) luovaa
keksimistä vai (pitkästi) tuttujen rakenteiden soveltamista mediakohtaisiin
ratkaisuihin.

Vacklin ja Rosenvall ovat sitä 1970-luvun lopulla syntynyttä tv-sukupolvea,
jolle elokuvat edustavat nykypäivän romaaneita ja tv-sarjat nykypäivän
eepoksia. Käsikirjoittamisen opas onkin koottu yhteen herrojen edellisistä
teoksista, Elokuvan runousoppija Television runousoppi, joiden painokset on
myyty loppuun ajat sitten. Vaikka oppaissa keskitytään siis tosiaankin
sähköisen median dramaturgiaan, ovat kaikki nämä kirjat olleet suuressa
suosiossa muillakin luovan kirjoittamisen kursseilla. Yhtään liioittelematta
voi sanoa, että Käsikirjoittamisen opas on ehdottomasti tärkein kirja, mitä
pöytälaatikkokirjoittaja tarvitsee hyllyynsä.

Jonkinlaisena bonuksena yhdistettyyn laitokseen on lisätty uusiakin lukuja,
kuten suosiotaan kasvattaneiden lyhytelokuvien käsikirjoittamisesta. Joissakin
luvuissa on vierailevana opettajana Are Nikkinen, jota kuitenkaan ei ole
kreditoitu kirjan kannessa ja julkaisutiedoissa.

Henkilöhahmoista sarjaehdotuksen laatimiseen

Poetiikka eli runousoppi voi kuulostaa käsitteellisesti yliampuvalta
Hollywood-elokuvien yhteydessä. Kyse on kuitenkin Aristoteleen Runousopin
kautta välittyvästä esikuvasta, mahdollisuudesta korostaa viihteenkin
ikiaikaista tehtävää tarinankertojana, samoin kuin kirjallisen ja esittävän
taiteen välttämätöntä kytkentää.

Kun elokuvat ovat toistuvasti yleisin esimerkki ja analyysin kohde tässä
oppaassa, jää lukijan vastuulle löytää ohjeiden sovellettavuus muihin
medioihin. Esimerkiksi kirjan avaava luku henkilöhahmoista opastaa jo toisella
sivulla "koodaamaan" keskeisiä henkilöhahmoja toistuvilla, tunnistettavilla
vaatteilla tai esineillä. Oppaan tekijöiden herpaantumaton pragmaattisuus
näkyy siinä, että heille yhtä olennaisia isojen lukujen aiheita ovat
"Tunteiden kirjoittaminen" (27 sivua) ja "Sarjaehdotuksen kirjoittaminen" (34
sivua).



Kuva: Albert Anker (1831-1910) Schreibender Knabe, 1908.

Kun  tiheällä ja korkealla tekstiasulla painettu, yli kuusisataasivuinen
kirja pyrkii käsittelemään kaiken olennaisen draaman ja dramaturgian
perusteista, on käytettävyyden kannalta ratkaisevaa, miten lukijaa ohjataan
aiheesta toiseen. Tämä lieneekin Vacklinin ja Rosenvallin oppaiden ainoa
heikkous.

Käsikirjoittamisen taito on jaettu 19 lukuun, joiden keskinäinen järjestys ei
perustu millekään pedagogiselle mallille uuden taidetaidon oppimisesta tai
taiteenalan kehitystä simuloivalle rakenteelle. Leipäteksti alkaa luvuista
"Henkilöhahmo" ja "Henkilögalleria", etenee sitten perinteisen draaman
seuraaviin elementteihin eli kohtausten ja dialogin käsittelyyn, mutta sen
jälkeen hypätäänkin elokuviin ja transmediaan, kunnes palaillaan rakennetta
ja teemaa koskeviin perusteisiin. Kahden opettajan vuorottelu lukujen
kirjoittajina on ehkä osaltaan pakottanut tällaiseen sisällönjäsennykseen.

Kaikeksi onneksi kirjaa hallitsee aristoteelisen draaman tavoin henkilöhahmojen
ja juonen teoretisoiminen toistuvasti toisiinsa nähden: hahmot toteuttavat
juonta ja juoni saa mielekkyyden hahmojen kautta. Siteeratessaan lukuisia
lähteitä Vacklin ja Rosenvall tulevat väistämättä soveltaneeksi
vastakkaisiakin näkemyksiä siitä, mikä henkilöhahmoissa on olennaista ja
miten teema tulee ilmi näiden toiminnassa.

Kirjoittajat eivät myöskään ota kantaa siihen, mikä siteeratuista
näkökulmista on heidän mielestään edes mediakohtaisesti käyttökelpoisin.
Luettelomaisten vaihtoehtojen joukosta lukijan täytyy itse muodostaa oma
mielipiteensä. Esimerkiksi tietoisen ja tiedostamattoman jaottelua ei selitetä
auki, ei edes siihen nähden, miten dramaturgisen hahmon psykologia eroaa
todellisten ihmisten psykologiasta.

Dramaturgiaa yksityisen ja julkisen ehdoilla

Vaihtelevien näkökulmien joukossa riittää toisaalta myös raikkaita
näkökulmia, jotka heitetään kaikkivoipana teoriana draaman tekemiselle,
huolimatta siitä kaikesta mitä edeltävissä sadoissa sivuissa on sanottu.
Esimerkiksi sivulla 258 paljastetaan yhtäkkiä, että "[d]ramaturgiassa on
kysymys tietoarkkitehtuurista. Kirjoittaja järjestää tekstin tila-,
tapahtuma- ja aikaperspektiivit mahdollisimman mielenkiintoisesti ja
taloudellisesti." Tätä näkökulmaa kehystetään samassa luvussa pohtimalla
henkilöhahmojen intimiteetin tekemistä julkiseksi ja julkisuuden asioiden
ratkaisemista henkilön tasolla, mutta paljon irtonaisia, suuret kokonaisuudet
katkaisevia juonenlankoja oppaasta löytyy.

Selvää kuitenkin on, että Vacklin & Rosenvallin kirjat eivät olisi niin
suosittuja, jolleivät ne olisi itsekin niin sujuvasti kirjoitettuja. Siinä
missä suurin osa suomenkielisistä kirjoitusoppaista paljastuu aforismeilla
sokeroiduiksi itsehoito-oppaiksi, Vacklin & Rosenvallin runousopit pysyvät
kiinni kirjoitusprojektin konkreettisissa tavoitteissa. Maslowin tarvehierarkiaa
tai akateemista genreteoriaa referoidaan tasan sen verran kuin ne ovat
käyttökelpoisia hahmon rakentamiseen tai teemaan sopivan tyylilajin
löytämiseen.

Genretuntemuksessaan oppaat näyttävät olevan yllättävänkin
konservatiivisia, mutta kenties se on terve lähestymistapa käsikirjoittajan
kannalta. Transmediasta, traumafiktiosta ja tosi-tv:n kaltaisista ilmiöistä
kirjoitetaan niin ikään perinteisten, tunnistettavien dramaturgisten
rakenteiden kannalta: "Ensin on pystyttävä manipuloimaan katsojan
tunnekokemuksia, vasta sitten kannattaa ajatella sellaisia asioita kuin teema
tai sanoma. Ilman tunnetta elokuva jää hengettömäksi."

Saman kiitoksen kuin hyvälle elokuvalle voi siis lausua itselleen oppaalle:
siinä on mukana niin paljon kirjoittajakollegoiden vertaiskokemuksista
välittyvää myötätuntoa, että kirjaan on yhtä innostavaa palata kuin
hyvän elokuvan alkuun, loppuun tai uppeluksiin.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/