[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Konservatiivien pamfletti ei shokeeraa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vihavainen, Timo; Hamilo, Marko; Konstig, Joonas: Mitä mieltä Suomessa saa
olla - Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Minerva, 2015. 338 sivua.


Konservatiivien pamfletti ei shokeeraa
---------------------------------------------------------

Jos 1890-luvulla kiisteltiin liberalismin, 1930-luvulla fasismin ja 1970-luvulla
sosialismin eri muunnelmista, niin 2010-luvulla on konservatismin vuoro. Tämän
suuntauksen ovat aistineet yhtä lailla Vladimir Putin ja Yhdysvaltain
republikaanit kuin suomalaisen politiikan ilmapuntari Paavo Väyrynen. Helsingin
yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen on aiemmissakin
kirjoissaan määritellyt omaa konservatismiaan ja nyt ottanut seurakseen
nuorempia kirjoittajia. Näin kirja heijastaa konservatismin laajaa kirjoa. Se
ei kuitenkaan ulotu äärimmäiseen oikeistoon eikä shokeeraa itseään
edistyksellisinä pitäviä lukijoita, kunhan nämä ovat aidosti suvaitsevaisia
ja suostuvat vilpittömästi kuuntelemaan "arvokonservatiivien" huolenaiheita.

 

Kirjan tekijät kohtasivat internetissä vasta ”pari vuotta sitten” ja ovat
taustoiltaan erilaisia. Marko Hamilo on entinen nuorsuomalainen klassinen
liberaali, Joonas Konstig oli nuorena punavihreä sosialisti, Timo Hännikäinen
kuuluu ”traditionalistisen” ja ”vastavalistusta” julistavan verkkolehti
Sarastuksen toimituskuntaan.

Kirjoittajista ainoa nainen on Heidi Marttila, joka ihmettelee feministien intoa
vähätellä sukupuolten kulttuurieroja: ”Ihmisten erilaisuutta pidetään
rikkautena – erityisesti monikulttuurisuutta pidetään arvossa
arvaamattomassa – mutta sukupuolten väliset erot halutaan kieltää tai
häivyttää taka-alalle.” (s. 184)

Lähes puolet luvuista ovat kuitenkin yksinomaan Timo Vihavaisen kirjoittamia.
Hamilo ja Konstig ovat kirjoittaneet yhteensä 14 lukua, Jukka Aakula muutaman,
Hännikäinen ja Marttila vain yhden kumpikin. Lisäksi kirjan lopussa on
runsaan 80 sanan ”konservatismin sanakirja”.

Konservatismi on asenne ei aate

Mutta mitä on konservatismi? Se on tietenkin konservoivaa, säilyttävää,
vanhoillista – länsimaissa parlamentarismin ja sekatalouden puolustamista,
entisessä Neuvostoliitossa kommunistista nostalgiaa, islamilaisissa maissa
uskonnollisten perinteiden kunnioitusta, Intiassa joko hindunationalismia tai
Kongressipuolueen Gandhi-suvun demokraattista sosialismia… Konservatismi ei
ole itsenäinen aate, vaan reaktiivinen asenne, joka määrittyy suhteessa
haastajiinsa: Konstigin sanoin ”konservatismi on usein tasapainottelua ja
kompromissien tekemistä erilaisten ääripäiden välillä” ja
”konservatismia voi pitää varovaisuusperiaatteena: parempi tuttu paha kuin
tuntematon paha” (s. 33).

Hännikäisen mukaan ”konservatiivit ovat käytännössä klassisen
liberalismin maltillinen siipi” ja Konstigin mukaan ”Ateismi on
protestanttisen kristinuskon alalahko.” Nämä ovat hyvin erilaisia
näkökulmia kuin Putinin islamofobisten ja kristillis-sosialististen
hengenheimolaisten markkinoima ”kansalliskonservatismi”, johon ei tässä
kirjassa oteta oikeastaan lainkaan kantaa. Kirjoittajat ovat sittenkin aivan
liian liberaaleja ryhmittyäkseen maailmalla kaiken aikaa kirkastuvan epäpyhän
allianssin suomalaisiksi asiamiehiksi. Aakula arvostelee Krimin miehityksen
hyväksyneitä puolueita (s. 284). Hamilo tunnistaa aivan oikein avioliittolain
uudistuksen ideologiset vaihtoehdot, joissa ”oikein puhdasoppinen liberaali
purkaisi…koko avioliittolainsäädännön” (s. 200) ja myös
”lukumääräneutraalius” olisi perusteltavissa yhdenvertaisuudella (s.
201). Hamilo kysyy myös, ”miksi koulussa, jossa ei saisi laulaa Enkeli
taivaan, ylipäätään pidetään lomaa jouluaattona ja joulupäivänä.” (s.
244)

Aatteille ja asenteille olisi hyvä etsiä eettistä pohjaa, minkä kirjoittajat
jättävät hataraksi. Ainoastaan Vihavainen ottaa etiikkaan kantaa
väittämällä klassisen liberalismin perustana olevan utilitarismin unohtaneen
hyveet (s. 48-49 ja 189-190).



Kuva: "The Dispatch of Business", W. E. Gladstone on donkey representing reform
is held back by Benjamin Disraeli aided by the English Working Man. Fun, 9 June
1866, p. 129 Source: "Benjamin Disraeli", Bodleian Library. (Wikipedia)

Pinnalliset myytit

Pinnallisesti aiheisiin perehtyneet kirjoittajat tunnistaa heidän suosimistaan
myyteistä. Tällaisia on myytti arabikevään tarkoituksettomuudesta, koska
arabit ”haluavatkin lisää…autoritaarista yhteiskunnallista järjestystä
islamilaisen sharialainsäädännön muodossa”, kuten Hamilo uskoo. Tämähän
on kuin suoraan Putinin ja Khamenein puheista, mutta Tunisian demokraatit,
Egyptin sotilaat ja Syyrian kapinalliset ovat varsin selvästi ilmaisseet
edelleenkin vastustavansa kymmeniä vuosia vallassa pysyviä diktaattoreja ja
dynastioita.

Vihavaisella on hyvin ongelmakeskeinen näkemys muslimimaista: ”Ongelmien
keskiössä on syystä tai toisesta islam ja sen käytännöt. Islamin
reformaatiota ei näy eikä kuulu…” ja ”oppineisuus siellä tarkoittaa
sanan klassisessa mielessä koraanin oppimista ulkoa.” (s. 298) – mutta
eihän islam ole vielä ehtinytkään omalle 1500-luvulleen ja onko paljoakaan
kuultu reformaatiosta Baijerissa tai Belgiassa? Martin Luther ja Mikael Agricola
eivät uskonpuhdistuksissamme suinkaan hylänneet noitavainoja, sodomiittien ja
sapatinrikkojien teloittamista tai muita kunnon kristillisiä perinteitä.
Raamatun sisä- ja ulkolukua kuulusteltiin Suomessakin vielä 1800-luvun
kinkereillä. Toisaalta oppineisuus keskiajan itämailla tai Andalusiassa oli
hyvinkin monitieteellistä, joten ei pitäisi yleistää kielteisiä piirteitä
islamilaisen maailman nykytodellisuudesta (vaikkapa arabimaiden julkaiseman
käännöskirjallisuuden tai uusien patenttien niukkuutta) sen enempää kuin
ihannoida eurooppalaista kirkkohistoriaa.

Hamilo suhtautuu epäilevästi myös muslimien maahanmuuttoon: ”Siinä missä
eurooppalaiset maat kykenevät viimeistään toisessa sukupolvessa
sosiaalistamaan esimerkiksi itäaasialaiset maahanmuuttajat eurooppalaisiksi,
islam ei näyttäisi juuri laimenevan. Samoin…muslimit avioituvat vain
keskenään.” (s. 269) – mahtaisiko tällainen huomio päteä Suomen
vietnamilaisten toiseen sukupolveen tai tataarien neljänteen sukupolveen?
Kurdien ja somalien toisen sukupolven edustajat suosivat toisiaan aviopuolison
valinnassa aivan kuten tataaritkin aikoinaan ja luultavasti niin tekevät vielä
vietnamilaisetkin, eikä ole mitään näyttöä siitä, että muut muslimit
kotoutuisivat tataareja hitaammin. Hamilo itsekin tunnustaa, että
”tataariväestöstämme ei ole ollut harmia” (s. 272) – miksi olisi
myöskään tshetsheeneistä, uiguureista, bosniakeista ja albaaneista?
Kannattaisi myös muistaa, että 1960-luvulle saakka Keski-Euroopassa olivat
saman kylän katolisten ja protestanttien avioliitot hyvin harvinaisia vaikka
uskonnolliset erot eivät tehneet sveitsiläisistä erityisen takapajuisia.

Ulkomaalaispolitiikassa Hamilo uskoo maahanmuuttokriitikoiden hyväksyvän
työperäisen maahanmuuton ja, että ”oikeamielisten punavihreässä kuplassa
on vahva sosiaalinen normi sulkea silmänsä haitallisen maahanmuuton
oireilta” (s. 274). Hän arvostelee perustellusti nykyjärjestelmää, joka
”palkitsee…hengenvaarallisista tempuista, kuten merien ylittämisestä
merikelvottomilla pikkuveneillä.”

Vihavainenkin toteaa asiallisesti, kuinka Yhdysvalloissa somalit ovat
menestyneet koska ovat ”itse joutuneet huolehtimaan omasta toimeentulostaan”
ja ”saavat muodostaa yhteisönsä itse omien perinteidensä mukaan” (s.
278). Maahanmuuton seuraukset riippuvat olennaisesti vastaanottavan maan
valmiuksista ja enemmän sen kuin maahanmuuttajien kulttuurista.

Kirjaa voisi suositella niille, jotka eivät sitä halua lukea. Se ei tarjoa
äärioikeistolaista kiihkoilua eikä lukijoiden verenpainetta nostattavia
hölmöyksiä, vaan nykyisin muotiin palannutta ”tolkkua”. Toki olisi
hedelmällisintä, jos enemmänkin erimieliset ihmiset kykenisivät kokoamaan
ajatuksiaan yksiin kansiin. Eivät nämä tunnustukselliset konservatiivit tai
perussuomalaisten populistinen enemmistö ole yhteiskunnallisen keskustelun
kauhukakaroita. On sääli, jos (kuten Jonathan Haidt kirjoitti 2012)
”liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin
päin”.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/