[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hämäläiskartanon historiassa yhtyy fakta ja fiktio

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Wuolijoki, Erkki: Niskavuoren henki Viljapelloilta valkokankaalle. Karisto Oy,
2015. 321 sivua.


Hämäläiskartanon historiassa yhtyy fakta ja fiktio
---------------------------------------------------------

Wuolijoen rusthollitilan tarinassa nousevat vuorollaan esiin jämerät emännät
ja täpäkät tyttäret, yhteiskunnan asioille omistautuneet isännät ja
puuhakkaat pehtorit – ihan kuin Niskavuori-elokuvissa. Kartanon nykyisen
isännän kirja kertoo, ketkä olivat Niskavuoren roolihenkilöiden elävät
esikuvat – mutta se on myös nyt jo kadonneen talonpoikaisen elämänmuodon ja
maahengen ylistys.

 

Wuolijoen rustholli sijaitsee eteläisessä Hämeessä, nippa nappa Hauhon
puolella; samanniminen kylä on jo kokonaisuudessaan Pälkänettä. Pälkäneen
pitäjän puolelle jäävät lähinaapurit, Nikkilän ja Penttilän talot. Ne
esiintyvät myös Niskavuori-näytelmissä (jotka nyky-yleisö taitaa tuntea
parhaiten vanhoina ja vähän uudempinakin kotimaisina elokuvina).

Filosofian tohtori Erkki Wuolijoki, jonka Niskavuoren henki -teoksen
takakansiteksti paljastaa talon nykyiseksi isännäksi, on kirjoittanut
kotikartanostaan historiateoksen, jossa vuorottelevat fakta ja fiktio.
Suurimmaksi osaksi seurataan vanhan ratsutilan ja sen omistajien vaiheita, mutta
välillä poiketaan Niskavuorelle. Wuolijoen kartano ja sen asukkaat ovat
nimittäin toimineet esikuvina kyseiselle kuvitteelliselle suvulle – ja
esimerkiksi salin sisustus siirtyi vuonna 1936 suunnilleen sellaisenaan
Kansallisteatterin suurelle näyttämölle.



Kuva: Kuva elokuvasta Niskavuoren naiset 1938. Kansallisfilmografia, Elonet.

Vaurastuva maa, kehittyvä kartano

Rustholli eli ratsutila -nimitys liittyy ruotujakolaitokseen. Se toimi
1600-luvulta 1800-luvun alkuun saakka, ja ratsutilan tehtävänä oli varustaa
mies ja hevonen sotaa varten.

Kun Ruotsi menetti Suomen Venäjälle, ruotuväkiarmeija lakkautettiin ja osaa
vanhoista rustholleista alettiin kutsua kartanoiksi. Ne edustivat eräänlaista
talonpoikaista eliittiä, sillä läheskään kaikkien ratsutilojen omistajat
eivät olleet aatelisia. Heillä oli kuitenkin maata ja karjaa runsaammin kuin
naapureilla, ja isännät osallistuivat hiljalleen viriävään
yhteiskunnalliseen elämään vähintään oman pitäjänsä tasolla. Omat
lapset lähetettiin oppikouluun ja alustalaisten lapsia varten saatettiin
perustaa kansakoulu. Emännät valvoivat piikojen toimia, kokeilivat uusia
keittiökasveja ja ruokareseptejä, seurustelivat kirkonkylän vallasrouvien
kuten ruustinnan, apteekkarskan ja vallesmanskan kanssa.

Tätä rataa kehitys kulki Wuolijoellakin; molemmat 1800-luvun alkupuolen
isännät, Erkki Heikinpoika ja Juho Erkinpoika, kehittivät kartanoa
tarmokkaasti. Ja kun rusthollin pojat naivat naapuripitäjien varakkaiden
talojen tyttäriä, vauraus kasvoi joka sukupolvessa. Sukua siunaantui: Juho
Erkinpoika ja hänen vaimonsa Henriikka Loviisa saivat 14 lasta, joista 10
varttui aikuisiksi. Mutta omaisuuden ohella arvostettiin myös henkistä
pääomaa: sivistystahdon osoituksena voi pitää vaikkapa sitä, että Juho
Erkinpoika sai vuonna 1831 avioituessaan äidiltään häälahjaksi – kirjan.

Erkki Wuolijoki kytkee kirjassaan sukukartanonsa vaiheet suuriruhtinaanmaan
talous- ja kulttuurihistoriaan. Mielenkiintoista on todeta, miten pankit,
maanviljelysseurat ja muut vastaavat yleishyödylliset yritykset ja yhdistykset
saivat alkunsa. Samat edistyshenkiset isännät kokoontuivat milloin minkäkin
asian ympärillä – nykytermillä nämä talonpojat ja kartanonomistajat
olivat siis erittäin hyvin verkottuneita.



Kuva: Niskavuoren naiset elokuvan mainosjuliste 1938. Kansallisfilmografia,
Elonet.

Välillä kytkökset vaikuttavat monimutkaisilta ja osin jopa kaukaa haetuilta
– esimerkiksi edellä mainitusta häälahjakirjasta kertoessaan tekijä
selostaa saman tien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran syntymisen. Se taas ei
liity kartanoon eikä häälahjakirjaankaan millään tavalla, osuupahan vain
samaan kevääseen kuin Juhon ja Henriikan häät. Paavo Cajanderin runot, joita
kirjassa siteerataan, eivät nekään liene saaneet innoitustaan itse
kartanosta, vaikka Cajander oleskelikin Hauholla ja näyttää viihtyneen hyvin
myös Wuolijoen tuolloisen isännän Juho Robertin seurassa.

Mutta toisaalta: sukutarinaa seuratessaan lukija saa samalla hyvän annoksen
yleistä historiatietoutta. Kirjaa ei kai ole tehtykään meille alan
ammattilaisille, vaan ensisijaisesti ns. suurelle yleisölle. Nootitusta ei ole,
mutta useissa kohdin viitataan kartanon arkistoon tai vastaaviin asiakirjoihin,
kirjallisuuslähteitä on runsaasti ja loppuun on liitetty myös
henkilöhakemisto.

Erityisesti kansatieteestä kiinnostuneelle lukijalle Niskavuoren henki avaa
ikkunan iäksi kadonneeseen aikaan. Maailmaan, missä satapäinen lehmäkarja
lypsetään käsin kolmesti päivässä, ruista leikataan sirpillä
(kansikuvassakin Niskavuoren Loviisa eli Emma Väänänen sitoo kuhilasta!) ja
”perheen onni on kun vilja kasvaa niin että korvissa kohisee”. (1860-luvun
suuret nälkävuodet näkyivät niin pienissä kuin suurissakin taloissa –
myös Hauholla, joka sentään oli rintamaata eikä pahinta hallanpantavaa
korpea.)



Kuva: Emma Väänänen elokuvassa Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä 1946.
Kansallisfilmografia, Elonet.

Isä ja pojat isänmaan asialla

Kartanon kukoistuksen loi sitä vuosina 1870–1911 hallinnut isäntäpari Juho
Robert Wuolijoki ja hänen vaimonsa Serafina, omaa sukua Lagervik. Serafina,
joka ei ollut tyhjätaskuinen tyttö itsekään, luuli lähtevänsä rusthollin
emännäksi komealle kosijalle, mutta hän ”joutuikin naimisiin
talonpoikaissäädyn, politiikan ja suomalaisen yhteiskunnan kanssa”, kuten
Erkki Wuolijoki asian ilmaisee.

Juho Robert oli nimittäin koko aikuisen elämänsä ajan mukana erilaisissa
luottamustehtävissä, jotka haittasivat kartanon asioiden hoitoa. Hauhon kunnan
johtaminen olisi sujunut kotoakin käsin, mutta kun hänet vuonna 1885 valittiin
säätyvaltiopäiville, kartanon hoito jäi pitkälti Serafinan ja Wuolijoen
suvun muiden naisten, pehtorin sekä lukuisten alustalaisten harteille.
Serafinan elämää sulostuttivat myös anoppi ja kolme kälyä, joista yksi oli
nuoren miniän mielestä varsinainen kiusankappale.

Juho Robert ja Serafina saivat neljä lasta, joista pojat Wäinö ja Sulo
jatkoivat isänsä työtä yhteiskunnallisissa tehtävissä. Maailmankatsomus
vain poikkesi tavallisen hämäläistalonpojan ja oman isänkin arvoista ja
asenteista: Sulo ja Wäinö olivat sosialidemokraatteja. Sulo istui
vakaumuksensa vuoksi jopa vankilassa sisällissodan jälkeen.

Sekä Sulosta että Wäinöstä tuli kansanedustajia, Wäinöstä myös
ministeri, eduskunnan puhemies ja diplomaatti. Hän toimi Suomen
lähettiläänä Berliinissä ja Oslossa, mutta oli samalla Wuolijoen kartanon
isäntä miltei neljän vuosikymmenen ajan. Maataloustöihin hän ei
kylläkään juuri ehtinyt puuttua: pehtori Hinkkala hoiti tiluksia kuin omiaan
ja joutui 1930-luvun pulavuosina lähes kerjäämään isännältä rahaa, jotta
työväen palkat saatiin maksetuiksi eikä pankki ottanut saataviaan
pakkohuutokaupan kautta.

Kirja suorastaan tulvii suvun jäseniin liittyviä tarinoita ja anekdootteja eri
ajoilta. Esimerkiksi Sulo Wuolijoen poliisikuulustelut ja pidätys ovat hupaisaa
luettavaa: pidätetty ja häntä vartioiva poliisikonstaapeli istuvat milloin
helsinkiläisessä kahvilassa, milloin yleisessä saunassa tai
ravintolaillallisella jutellen niitä näitä ja siemaillen prosenttipitoista
juotavaa, vaikka maassa on kieltolaki. Jo lukiolaisena Sulo on ehtinyt
venyttää muutamien jyväskyläläisten opettajien hermot katkeamispisteeseen,
vaihtanut koulua Helsinkiin ja kerännyt rahaa, jotta Hyökkäys-taulun
maalannut Eetu Isto saataisiin turvaan venäläisiltä santarmeilta.

Tasapuolisuuden nimissä: myös kartanon tytärten elämänkulkua seurataan, ja
värikkäitä tarinoita täydentävät vanhojen sukualbumien kuvat.

Kuka kukin on Niskavuorella

Suurenkaan sukukartanon historia ei ehkä sinänsä olisi ylittänyt
julkaisukynnystä, mutta wuolijokelaisiin liittyy mielenkiintoinen julkinen
salaisuus: he ovat Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmäsarjan esikuvia.

Virolaisen Hella Murrikin ja Wuolijoen kartanon nuoremman pojan Sulon
salamarakkaus alkoi Hämäläisen Osakunnan vappujuhlissa, ja niin tulista se
oli, että Sulon ensimmäinen avioliitto, jota hän juuri tuolloin oli
solmimassa, kesti vain kolme päivää. Epäselväksi jää, miksei häitä
peruttu, vaan pariskunta ryhtyi heti niiden jälkeen järjestämään avioeroa.

Vuonna 1908 solmittu avioliitto Hellan kanssa oli siis Sulon toinen, ja
anoppinsa tavoin Hella Wuolijoki huomasi joutuneensa naimisiin politiikan
kanssa. Mutta Hauholle päästyään hän hurmaantui paitsi
hämäläismaisemista, myös anoppinsa Serafinan tarinoista. Isäntien ja
renkien seikkailut, säädynmukaiset ja epäsäätyiset rakkaussuhteet
päätyivät kuitenkin näyttämölle vasta keväällä 1936 ja valkokankaalle
hiukan myöhemmin.

Tuolloin Hella, joka kartutti omaisuuttaan lähinnä puutavarakaupalla mutta
hankki lisätuloja kirjoittamalla, oli jo kirjoittanut useita näytelmiä, ja
hänen romaaninsa Udutagused (Usvantakaiset) oli herättänyt myönteistä
huomiota sekä Virossa että Suomessa. Sulon ja Hellan avioliitto puolestaan oli
päättynyt eroon jo 1920-luvun alkuvuosina; rouva oli kuitenkin saanut pitää
miehensä ”vanhan hienon suomalaisen sukunimen”.

Juhani Tervapään nimellä kirjoitettu Niskavuoren naiset ihastutti katsojia,
keräsi suopeita kritiikkejä ja löi ällikällä wuolijokelaiset, jotka heti
arvasivat kirjoittajan. Wäinö Wuolijoki ja hänen vaimonsa Sylvi pahastuivat,
muu lähisuku lähinnä naureskeli, ja Hellan tytär Vappu, joka tuolloin oli
25-vuotias, piti näytelmää moraalittomana. Rakastuihan siinä aviossa oleva
ratsutilan isäntä nuoreen kansakoulunopettajaan.

Tätä ei tosielämässä tiedetä tapahtuneen, mutta muuten yhtymäkohtia
wuolijokelaisten ja niskavuorelaisten välillä on kosolti: Juho Robert sai
pojan kartanon meijerskan kanssa, ja Niskavuoren Loviisa rinnastuu
Serafina-mummuun niin nuoruudessaan kuin vanhempanakin. Hanna Wuolijoki,
Serafinaa kiusannut käly, puolestaan toimi esikuvana Niskavuoren Hetalle:
ei-toivotun raskauden takia hän joutui naimaan rengin, jonka kanssa rakensi
naapuripitäjässä sijaitsevasta maalaistalosta komean mallitilan.

Ja mitä taas muihin Hella Wuolijoen näytelmiin tulee, niin myös herra
Puntilaan eli Iso-Heikkilän isäntään on otettu mallia Hauholta: hurjapäinen
tappelija ja öykkäri Robert Juntula kuului hänkin wuolijokelaisten
lähipiiriin.

Sekä wuolijokelaisten että niskavuorelaisten sukulaisuussuhteet ovat sen
verran mutkikkaita, että kirjaan on, viisasta kyllä, otettu molempia sukuja
selventävä sukutaulu ja henkilöt, niin todelliset kuin fiktiivisetkin,
esitellään erillisissä tietolaatikoissa. Niskavuori-näytelmistä ja
filmeistä kertovissa jaksoissa on kuvia näyttämöllepanoista ja
näyttelijöistä. Ehkä unohtumattomin roolitus tehtiin 1930-luvulla: tuolloin
Niskavuoren naisissa esiintyi Tauno Palo kartanon nuorena isäntänä ja Sirkka
Sari hänen opettajatar-rakastettunaan. Myös Emma Väänäsen (nuori Loviisa)
ja Elsa Turakaisen (Loviisa vanhana) roolisuoritukset muistetaan.



Kuva: Kirsti Hurme ja Tauno Palo elokuvassa Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä
1946. Kansallisfilmografia, Elonet. 

Pinta-ala pieneni, työväki katosi

Wuolijoen kartanon historia kytkeytyy vahvasti suomalaisen yhteiskunnan ja
erityisesti maatalouselinkeinon muutoksiin. Kukoistusaikaansa kartano eli
1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkukymmeninä. Koska koneiden käyttö
maataloudessa oli tuolloin vielä vähäistä, ahkeria käsipareja kaivattiin
niin muhkeassa 128 lehmälle mitoitetussa kivinavetassa kuin 125 hehtaarin
suuruisilla vilja- ja heinäpelloilla. Karjakot ja meijerityöntekijät, piiat
ja rengit joita talossa oli useita, saivat sesonkiaikoina avukseen kartanon
mailla asustelevia muonamiehiä ja mäkitupalaisia vaimoineen.

Työtä riitti, samoin ilmeisesti hyvinvointia. Erkki Wuolijoen käyttämistä
kartanon tileistä selviää, että rusthollissa oli monen muun
suomalaiskartanon tapaan käytössä eräänlainen omintakeinen
sosiaalihuoltojärjestelmä. Kun työväki vanheni, he saivat asua mökeissään
ja kartanosta luovutettiin heille elintarvikkeita ja polttopuita.
Vajaatyökykyiset käpsehtivät mitä käpsehtivät – tekemisestähän ei tuon
kokoisessa talossa ollut puutetta.



Kuva: Tauno Palo elokuvassa Niskavuori taistelee 1957. Kansallisfilmografia,
Elonet.

Viimeistään sotavuosien jälkeen kaikki muuttui. Sodan ajan
työvoimapulastakin olisi ehkä vielä jotenkuten selvitty, sillä 1930-luvulla
maatalous oli jo alkanut koneellistua, mutta Karjalan siirtolaisten ja
rintamamiesten maansaannin turvannut pika-asutus pilkkoi kartanon. Wäinö
Wuolijoki yritti vaikuttaa siihen, mitä ja mistä maata myytäisiin, mutta
peltoa jouduttiin myymään noin 60 hehtaaria – eli ihan kohtuullisen kokoisen
maatilan verran. Karjaa oli vähennetty jo sodan aikana, ja sen jälkeen
maatalous kävi yhä kannattamattomammaksi. Perheen lapset eivät halunneet
jatkaa viljelijöinä; kaikilla oli koulutus joka suuntasi heidät kaupunkeihin.
Tila on silti säilynyt suvulla.

Kirja on kiinnostavasti kirjoitettu – ryytiä sille antavat nimenomaan
lukuisat anekdootit ja hetkittäin suorastaan kansatieteelliseen tarkkuuteen
yltävä talonpoikaisen elämänmuodon ja maaseudun jokapäiväisen työnteon
kuvaus. Kustannustoimittaja olisi ehkä saanut olla hiukan tiukempi ja karsia
turhia rönsyjä, kuten Cajanderin ja Leinon runoja, pois. Kokonaisuus ei olisi
siitä kärsinyt vähääkään.

Taitto ja typografia on onnistunut, ja kuvitus melko monipuolinen; suvun omien
albumien antia on täydennetty erilaisilla miljöö- ja esinekuvilla sekä
teksteissä esiintyvien tunnettujen suomalaisten (mm. runoilijat Paavo Cajander
ja Eino Leino) kuvilla.

Aivan loppuluvuissa kirjoittajan ote jollakin tavalla herpaantuu; olisi ollut
mielenkiintoista tietää, mitä kartanolle kuuluu nyt. (Toki sain sen selville
lukemalla Maaseudun Tulevaisuutta – talo on Erkki Wuolijoen ja hänen
perheensä asunto; yksityiskoti jonka portilta joudutaan joskus häätämään
uteliaita turisteja.) Kirjan idea eli todellisten henkilöiden vaiheiden
yhdistäminen fiktioon toimii hyvin. Tämä voisi olla vaikkapa lahjakirja
ihmiselle, jonka juuret ovat maalla, mutta nykyinen elämänpiiri kaupungissa.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/