[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Raikas, riittoisa, edullinen = lonkero

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pulkkinen, Jonna: Lonkero: Suomalaisten long drink -juomien historia. Minerva
Kustannus Oy, 2016. 197 sivua.


Raikas, riittoisa, edullinen = lonkero
---------------------------------------------------------

Muutaman viime vuoden aikana viinakirjailijaksi brändäytynyt Jonna Pulkkinen
on julkaissut tänä vuonna teoksen Lonkero: Suomalaisten long drink -juomien
historia. Siinä kirjailija käy läpi Alkon myydyimmän tuotteen vaiheita
1950-luvulla 2010-luvun pienpanimobuumiin. Hän ottaa pitkän vauhdin
panimoteollisuuden alusta lähtien ja selostaa lonkeron rinnalla laajasti myös
oluen valmistuksen ja myynnin säätelyn vaiheita. Kirjan kansi perustuu
Hartwallin Original Long Drinkin tölkin kuvioihin. Se on hieno ja houkuttaa
jokaista lonkeron ystävää ainakin kurkistamaan, mitä kansien välistä
löytyy.

 

 

Toimittaja ja vapaa kirjoittaja Jonna Pulkkinen on saanut historioitsijan
koulutuksen, jota hän on hyödyntänyt alkoholijuomien historiaa penkoessaan.
Aikaisemmin hän on kirjoittanut teokset Jallu: Jaloviinan ja paloviinan
historia (2013), Kossu – Koskenkorva ja suomalaisen vodkan historia (2014) ja
Kieltolaki – Kielletyn viinan historia Suomessa (2015). Niinpä Lonkero:
Suomalaisten long drink -juomien historia on luonteva jatko viinakirjojen
sarjaan. Kirjailija on hyödyntänyt viinatietämystään myös tänä vuonna
ilmestyneessä näyttävässä Viinakeittokirjassa (2016), jonka hän on tehnyt
yhdessä valokuvaaja Merja Ruotsalaisen kanssa. Olisikohan seuraavana vuorossa
siideri- tai pontikka-kirja?

Long drink-juomat markkinoille olympiavuonna 1952

Lonkero on Pulkkisen kohde, mutta hän aloittaa kirjansa olutpanimoiden
synnystä, sillä yksi 1900-luvun long drinkien valmistaja oli Nikolai
Sinebrychoffin perustama panimo, joka sai vuonna 1819 oluen valmistamisen
yksinoikeuden Helsingissä. Hartwall, joka sai vuonna 1836 toimiluvan
virvoitusjuomien valmistamiseen, toi puolestaan lonkerot markkinoille. Kirjansa
alussa Pulkkinen käyttää kymmeniä sivuja selostaakseen panimoiden,
raittiusliikkeen, oluen ja kieltolain historiaa, niin että hän pääsee
lonkeroihin vasta sivulla 95. Tarkastelussaan hän etenee vuosikymmenittäin,
vaikka muutokset eivät aina näiden mukaan tapahdukaan.

Alkon pyynnöstä Oy Hartwall Ab kehitti olympiavuonna 1952 kisavieraiden ja
-turistien janoa sammuttamaan kaksi valmista juomasekoitusta: Gin Long Drinkin
ja Brandy Long Drinkin. Näitä hiilihapotettuja väkijuomia alettiin kutsua
kotoisesti lonkeroiksi tai lonkuiksi. Ensin niitä sai vain
anniskeluliikkeistä, ei Alkon myymälöistä. Se ei kirjasta selvinnyt,
tarjoiltiinko lonkeroita olympiakesänä muuallakin kuin Helsingissä. –
Lonkeroiden historian ohella myös olympialaiset saavat kirjassa huomiota, ja
ohimennen selviää Coca-Colankin maihinnousu.

Alkuperäinen ginilonkero valmistettiin katajanmarjaviinasta ja Grape-vedestä,
brandylonkero brandystä, konjakista ja Pommacista. Kumpikin juoma oli pakattu
virvoitusjuomapulloihin. Kirjoittaja ei kerro, olivatko pullot limonadi- vai
kivennäisvesipulloja. Hän ei myöskään mainitse pullon kokoa eikä juoman
alkoholipitoisuutta. Myöhemmistä pulloista hän tietää, että ne vetivät
0,33 litraa. 15.6.–10.8.1952 lonkeroa myytiin kaikkiaan 386 525 pulloa. Gin
Long Drink oli hieman suositumpi, sillä sen osuus myynnistä oli 51,8 % ja
Brandy Long Drinkin osuus 48,2 %. Juomat oli tarkoitettu anniskeluun, mutta
jonkin verran niitä toimitettiin erityismyyntiin, jota harjoitettiin vuoteen
1962 asti. Kirjasta ei selviä, mitä se tarkoitti.



Kuva: Tarjoilijoita ravintolassa. Hotelli- ja ravintolamuseo.

Panimoliittoa suhtautui nihkeästi siihen, että Alko oli antanut long drinkien
valmistuksen yksinoikeudeksi vain yhdelle tehtaalle, joka ei edes kuulunut
Panimoteollisuusliittoon. Maa oli jaettu panimoiden kesken jakelualueisiin,
joilla ne toimivat. Sen vuoksi lonkeroita saatiin anniskeluun koko maassa vasta
1.5.1954, kun Hartwall oli hankkinut jakelualueita tekemällä panimoiden kanssa
jakelusopimuksia ja ostamalla pienpanimoiden osake-enemmistöjä. –
Myyntirajat poistuivat kokonaan vasta vuonna 1967.

Maan ravintolat oli jaettu eri luokkiin anniskeluoikeuksien mukaan. A-luokan
ravintoloissa sai grogeja, ja niissä myytiin lonkeroita vähemmän kuin
B-luokan ravintoloissa, joissa grogeja ei tarjoiltu. B-luokan anniskelupaikoissa
lonkerot vähensivät eniten väkevien viinien kuten Sorbuksen ja Vinetton
myyntiä. Oluen menekkiin ne eivät vaikuttaneet olennaisesti. Vuonna 1956
olivat Jaloviina ja Gini suosituimmat ravintoloissa myydyt alkoholijuomat.
Kolmanneksi suosituin oli gini-lonkero ja neljänneksi suosituin brandy-lonkero.

Lonkerot vähittäismyyntiin ja kulutus nousuun

Suomen alkoholilainsäädäntö ja -politiikka oli pitkään hyvin tiukkaa,
mutta 1960-luvulta lähtien juomien anniskelu ja myynti alkoivat vapautua.
Lonkerot tulivat vähittäismyyntiin vuonna 1962, jolloin Alko antoi niiden
valmistuksen edelleen Hartwallille, koska sillä itsellään ei ollut
valmistukseen tarkoitettuja koneita. Mutta pulloja ei myyty yksitellen, vaan
ainoastaan kuuden pullon pakkauksissa. Vuosikymmenen kuluessa Suomi joutui
sopeuttamaan omia säädöksiään Euroopan vapaakauppa-alueen eli EFTAn
säädöksiin ja vapauttamaan tuontiaan.

Lonkeron myynti ylitti vuonna 1965 miljoonan litran rajan ja oli vuosikymmenen
lopulla jo 2,7 milj. litraa. 1970-luvulla se jatkoi yhä kasvuaan. Myös oluen
myynti kasvoi, kun vuoden 1969 keskiolutlaki toi miedot oluet ruokakauppoihin,
ja Alkoholin myynti ja anniskelu vapautui muutenkin. Vuoden 1970 alussa
perustettiin 52 uutta Alkon myymälää, joista maalaiskuntiin tuli 48.
Alkoholin kulutuksen painopiste siirtyi anniskelusta vähittäismyyntiin ja
kaupungeista maaseudulle, ja kokonaiskulutus kasvoi.

Alko oli tehnyt Hartwallin kanssa taas uuden sopimuksen long drinkien
toimittamisesta vuonna 1968. Se oli voimassa ”toistaiseksi”. Kun seuraava
tarjouskilpailu järjestettiin vuonna 1972, Hartwall voitti kisassa kaksi
kilpailijaansa. Sen osuus maan virvoitusjuoma- ja olutmarkkinoista oli 30,
Sinebrychoffin 28 ja Mallasjuoman 25 prosenttia. Kymmenellä pienellä panimolla
ei ollut asiaa kilpailuun. Jakeluverkostonsa laajuuden ansiosta Hartwall pystyi
tekemään edullisimman tarjouksen.

1970-luvulla kulutettiin erityisesti keskiolutta entistä enemmän, mutta myös
lonkeroiden myynti kasvoi nopeasti: vuoden 1971 lopussa se oli jo yli 4 milj.
litraa, vuonna 1974 jo 14,7 milj. litraa ja 1978 peräti 17,3 milj. litraa.
Kulutuksen kasvuun saattoi vaikuttaa myös se, että lonkerot oli alettu
pullottaa vuodesta 1971 lähtien olutpulloihin ja pakata kuljetusta varten 24
pullon laatikkoihin.

Lonkeroiden kulutuksen kasvaessa rajusti Alko teki vuonna 1973 kyselyn, jossa
selvitettiin juomien ostamista, käyttötapoja ja mahdollisia haittoja. Sen
tulos oli, että lonkeroita nautittiin erityisesti kesällä ja että niiden
tyypillinen juoja oli 21–30-vuotias mies – opiskelija, ruumiillisen työn
tekijä tai palvelualalla toimiva. Naisten osuus näytti vähitellen kasvavan.
Lonkeroita ostettiin muualla Suomessa kerralla 6–8 pulloa, mutta
Pohjois-Suomessa, johon laskettiin Vaasan, Keski-Suomen ja Mikkelin läänit ja
niiden pohjoispuoliset alueet, juomia ostettiin kerralla 10 pulloa.
Ravintoloissa juotiin 3–5 drinkkiä. Juoma oli riittoisa, raikas, edullinen,
vain vähän kalliimpi kuin IV-olut. Lieneekö ollut pettymys vai ilonaihe
kyselijöille, kun ilmeni, että lonkeronnauttijat eivät aiheuttaneet
lisätöitä poliisille.

Koska long drinkit kävivät hyvin kaupaksi, Alkossa pohdittiin tuon tuostakin,
kannattaisiko niiden valmistus ottaa Alkolle. Kerta toisensa jälkeen jouduttiin
toteamaan, että muutos tuottaisi Alkolle suuria tappioita, koska sillä ei
ollut ennestään tarvittavia laitteita eikä riittävän laajaa omaa
jakeluverkostoa. Jo 1970-luvulla keskusteltiin myös votkan, viskin, rommin ja
katkeroiden käytöstä lonkeroissa, mutta ajatus ei vielä tuolloin toteutunut.
Vuosina 1976–1977 Hartwall tosin valmisti katkeropohjaista Champion Sodaa,
mutta lopetti sen valmistuksen ilmeisesti kannattamattomana. Tehdas lopetti
myös klassisen Brandy Long Drinkin valmistuksen vuonna 1977; juomaa oli
kuitenkin saatavilla vuoteen 1979 asti. Pulkkinenkaan ei tiedä, miksi tuon
alkuperäisen lonkeron valmistaminen lopetettiin.

Rajua kilpailua valmistajien kesken

Kilpailu lonkeroiden valmistamisesta oli ankaraa. Kun Mallasjuoma voitti
tarjouskilpailun ja sai juoman valmistamisen itselleen vuoden 1980 alusta, sen
hintatarjous ei kattanut edes kaikkia tuotekustannuslaskennan mukaisia eriä.
Sopimus uusittiin vuona 1984, mutta markkinakilpailu jatkui edelleen kovana:
vuonna 1988 Hartwall nosti osuuttaan olutmarkkinoilla hankkimalla Mallasjuoman
osake-enemmistön, mutta vuonna 1990 lonkeroiden valmistus siirtyi
Mallasjuomalta Sinebrychoffille, joka pullotti juomaa Pyynikin ja Helsingin
tehtaallaan. Tehtaan valmistama Gin Long Drink pakattiin silloin samanlaisiin
värittömiin pulloihin kuin limonadit. Tarjouskilpailuissa vedottiin
työllistämisvaikutuksiin, mutta Alkon päätökseen vaikutti vain hinta.

Jo vuonna 1992, siis ennen Euroopan Unioniin liittymistään Suomi ryhtyi
sopeuttamaan liian kireäksi miellettyjä alkoholikäytänteitään
mannermaiseen kilpailupolitiikkaan. Silloin täällä pelättiin alkoholin
hinnan halpenevan, Alkon monopolin päättyvän ja viinien myynnin tulevan
ruokakauppoihin. Näin ei ole kuitenkaan käynyt Alkon yksinoikeuden osittaista
murtumista. Lonkeroiden kuten muidenkin alkoholijuomien kulutus laski 1990-luvun
alun lamavuosina rajusti. Myynti oli ollut vuonna 1989 yli 1,2 miljoonaa litraa,
mutta vuonna 1993 se oli enää hieman yli 0,5 milj. litraa. Seuraavana vuonna,
1994, lasku kuitenkin taittui. – Olisipa kiintoisaa nähdä tämän vuoden
alkoholin kulutustilastot. Niistä saattaisi näkyä, onko maan talous
elpymässä. Alkoholin kulutushan on vuosikausia vähentynyt.

Vuoden 1995 alkoholilaki vapautti lonkeroiden valmistuksen niin, että kaikki
halukkaat panimot voivat ryhtyä puuhaan. Ensimmäinen ”vapaa” lonkero oli
Sinebrychoffin käymisteitse valmistettu Grapefruit Lonkero. 2000-luvulla
pienpanimoista ensimmäisenä lonkeromarkkinoille tuli Laitilan
Wirvoitusjuomatehdas lonkeromarkkinoille, jolla on alkuhankaluuksien jälkeen
varsin laaja valikoima käymisteitse että sekoittamalla valmistettuja
lonkeroita. Kiintoisaa on myös, että vuoden 1995 laki synnytti myös
pienpanimobuumin, kun selkeä raja panimon ja ravintolan väliltä poistui:
vuonna 1994 panimoravintoloita oli ollut vain 6, seuraavana vuonna niitä oli jo
26 ja vuonna 1996 peräti 37. Alkuun panimoravintolat olivat vain
olutravintoloita.

Pulkkinen ei ole saanut täysin selvää suomalaisten lonkeroiden viennin
alkamisesta, mutta vientiä lienee yritetty jo 1990-luvun jälkipuoliskolla,
sillä vuoden 1995 lonkeroiden etiketeissä näkyy Export-leima. Varsinainen
maailmanvalloitus alkoi kuitenkin 2010-luvulla. Ainakin Virossa, Ruotsissa,
Hollannissa Ja Belgiassa suomalaiset juomat tuntuvat maistuvan. Toivottavasti
”raikas, riittoisa ja edullinen” juoma alkaa maistua muissakin maissa.

Motkotusosasto – vapaaehtoista luettavaa

On hienoa, että Pulkkinen on kirjoittanut Suomalaisten long drink -juomien
historian, mutta hän on tehnyt työnsä turhan vauhdikkaasti ja huolettomasti,
niin että moni asia on jäänyt häneltä tarkistamatta tai viimeistelemättä.
Ilmeisesti olisi vienyt liian paljon aikaa selvittää mm. näitä kysymyksiä:
mikä eri lonkeroiden alkoholipitoisuus on ollut, milloin lonkerot ovat tulleet
ruokakauppoihin, milloin on käytetty kertakäyttöpulloja ja milloin
muovipulloja, milloin lonkeroita on alettu pakata alumiinitölkkeihin ja ketkä
ovat suunnitelleet long drinkien etiketit.

Tekijän kiireen huomaa myös kuvista ja kuvateksteistä sekä kirjan
hätäisestä lopusta. Monien kuvien ottajasta tai saantipaikasta ei ole
mainintaa. – Sivuilla 11 ja 97 on täsmälleen sama kuva alkuperäisestä
Hartwallin Gin Long Drink-pullosta. – Sivun 84 kuvatekstissä väitetään,
että Museovirastosta saadussa kuvassa kaupunginjohtaja Frenckell vastaanottaa
kutsuvieraita olympialaisissa ja että kuvassa vasemmalla on Suomen silloinen
tasavallanpresidentti J. K. Paasikivi. Kuvassa on todellakin presidentti
Paasikivi, mutta Frenckelliä ei siinä näy. Hänen sijastaan näkyy
Alankomaiden kuningattaren Julianan puoliso, prinssi Bernhard ja Ison-Britannian
kuningatar Elizabeth II:n puoliso, prinssi Philip. – Useat uudet, sinänsä
hauskat kuvat lonkerotölkeistä, iloisista ihmisistä tölkki kädessä sekä
panimoiden laitteista ja varastoista on sijoitettu niin, etteivät ne liity
lainkaan lähellä olevan tekstin käsittelemään aikaan. – HRM, josta on
saatu kirjaan muutama kuva, ei liene jokaiselle lukijalle itsestään selvä
lyhenne. Ei olisi ollut suuri vaiva kirjoittaa Hotelli- ja ravintolamuseon koko
nimi kuvatekstin loppuun.   

Lähinnä tulkintaerimielisyyksistä on kyse siinä, kun pohditaan Karjala-oluen
suunnatonta suosion kasvua vuonna 1968 sen jälkeen, kun Neuvostoliiton
suurlähettiläs A. E. Kovalev oli kiinnittänyt huomionsa olutpullon sotaiseen
etikettiin, Karjalan vaakunaan, ja todennut, että vaakuna viittaa idän ja
lännen välisiin yhteenottoihin. Pulkkinen toteaa sivulla 111: ”Etikettiin
kohdistunut kritiikki ei kuitenkaan vaikuttanut Karjala-oluen kysyntään, joka
räjähti niin, ettei panimo kyennyt valmistamaan Karjalaa riittävästi.”
Itse väitän, että myynti räjähti nimenomaan kritiikin vuoksi; kansa osti
Karjalaa oikein uhalla. 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/