[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Esseitä Suomenlinnan historiasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juha Vahe <juha.sukunimi at dnainternet.net> Tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lindström, Ida; Tiirikka, Marjo: Kohtalona Suomenlinna. Into Kustannus Oy,
2016. 190 sivua.


Esseitä Suomenlinnan historiasta
---------------------------------------------------------

Tiedotusalalla työskentelevät Ida Lindström ja Marjo Tiirikka ovat laatineet
kirjan Suomenlinnan historiasta. ”Laatia” on täsmällinen ilmaisu, sillä
tekstin lisäksi tekijät ovat valokuvanneet, etsineet arkistoista ja maalanneet
kuvitusta, jonka he ovat erittäin tyylikkäästi taittaneet. Kirja on tekstin
ja kuvituksen vuoropuhelua ja sopiva lahjaksi tai tutustumisretkelle
Suomenlinnaan.

Kirja koostuu 24 esseestä, joita yhdistää kirjan otsikko ”Kohtalona
Suomenlinna”. Esseet ovat syntyneet yhdistelemällä lähteitä ”kirjailijan
vapauteen luoda eläviä tilannekuvia”. Lukujen lopussa on lyhyt
lähdeluettelo käytetyistä lähteistä, mutta kirjoittajat ovat onnistuneet
luomaan mielenkiintoisia yksityiskohtia tietyllä vapaudellaan. On ilmeistä,
että esimerkiksi kuvaus sontakuskin hevosen ajatusmaailmasta, ei voi perustua
historiallisiin lähteisiin. Yksityiskohta on kuitenkin hauska piristys,
jollaisia ammattihistorioitsijat vierastavat.

Kirjan henkilöitten muodostamaa kokonaisuutta on hiukan vaikea määritellä.
Teoksen yksityiskohtien runsauden vuoksi puhuisin siitä mielelläni arjen
historiana, joka terminä usein liitetään kuvauksiin niin sanotusta
”tavallisesta kansasta”, mutta kirjassa esiintyy runsaasti myös
hallitsijoita ja säätyläisiä, siinä missä vankejakin.

Lähdekritiikistä

Olen vuosikymmeniä sitten lukenut yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miten
suojeluskuntalaiset kevättalvella 1918 tekivät Viaporin tykistön
toimintakyvyttömäksi. Tässä kirjassa ja juuri tässä kohtaa törmäsin
ankariin epäilyksiin siitä, että tarina olisikin keksitty. Jos
lähdekritiikkiä haluaa harjoittaa, löytäisin sille teoksesta parempiakin
kohteita.

Kirjassa on 8 sivua kummitustarinoita. Linnoituksen 200 vuotta vanhassa
rakennuksessa ”Noakin arkissa” 1970-luvulla asunut upseeriperhe kertoi,
etteivät he olleet kuulleet Suomenlinnassa yhtäkään kummitustarinaa –
eivätkä olleet kummituksia edes nähneet!

Antiikkikauppias Wentzel Hagelstam on uittanut mukaan kirjaan arveluja siitä,
että keisari Aleksanteri I olisi siittänyt Hagelstamin sukuun yhden jäsenen.
Aleksanterin jäljiltä väitetään Suomessa löytyvän hämmästyttävän
paljon lapsia siihen nähden, että ns. laillista perillistä hän ei jättänyt
jälkeensä.

Kuvaus Urho Kekkosesta punavankien vartijana on parissakin mielessä
kyseenalainen. Kekkonen oli Suomenlinnassa vain pari viikkoa ja hänen omat
kuvauksensa siitä kauheudesta, mitä hän koki vanginvartijana ja teloittajana
ovat paitsi kuluneita, myös epäuskottavia. Jos traumat olisivat olleet kovin
syviä, Kekkonen tuskin olisi seuraavaksi hakeutunut suojelupoliisin edeltäjän
Etsivän keskuspoliisin palvelukseen, jonka riveissä hänen arvellaan
pahoinpidelleen kuulustelemiaan entisiä punavankeja. 



Kuva: Punavankeja Suomenlinnassa 1918.

Taudit tappoivat taisteluja enemmän

On tietenkin selvää, että kirja ei ole perinteinen sotahistoriallinen esitys.
Sotahistorioitsijana olisin kuitenkin kaivannut kirjan hienoihin karttoihin
mainintaa Kustaanmiekan ja Susisaaren länsirannalle 1800-luvun lopulla
rakennetuista venäläisistä maavalleista, erotuksena ruotsalaisten aiemmin
rakentamille kivisille varustuksille – vallit toki kartoissa hyvin erottuvat.

Teoksessa olisi voinut tuoda myös paremmin esille Suomenlinnan sotaisan
historian vähäisyyden. Suomen sodassa varusväestä kaatui vain muutama mies
ja Krimin sodan todella kovassa pommituksessakin vain 55 venäläistä
sotilasta.



Kuva: Viaporin pommitus Krimin sodan aikana.

Paljon pahempia tuhoja aiheuttivat taudit, joita kirjassa onkin osuvasti
kuvattu. Ruotsinsalmen toisen taistelun voitto tuli Ruotsille kalliiksi.
Venäläisten sotavankien mukana Ruotsiin nimittäin levisi tarttuva kuumetauti
(toisintokuume, Typhus eli Febris Recurrens
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/typh_rec.html), joka tappoi ruotsalaisia
sotilaita paljon enemmän kuin taistelu konsanaan. Vuosina 1918 -1919 nälkään
ja tauteihin kuoli yli 1500 punavankia, kun teloitettuja oli 71.

Lipunnosto

Kirjan loppupuolella on hauska kuvaus siitä, miten valtionhoitaja P.E.
Svinhufvud tervehti 12.5.1918 Kustaanmiekalle kohotettua Suomen lippua:
”Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua,
vaan liehukoon se tässä aina.” Parin viikon kuluttua Svinhufvudin
tervehtimä keltapunainen leijonalippu vedettiin alas ja korvattiin
siniristilipulla.



Kuva: Leijonalippu Suomenlinnan muureilla toukokuussa 1918.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/