[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Chansonin kuningatar 1915–1963

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Brierre, Jean-Dominique: Édith Piaf: Hymni rakkaudelle (Édith Piaf: Sans amour
on n’est rien du tout). Kääntänyt Nana Sironen. Art House, 2015. 276 sivua.


Chansonin kuningatar 1915–1963
---------------------------------------------------------

Toimittaja ja musiikkitieteilijä Jean-Dominique Brierren teos on kunnianosoitus
chansonin kuningattarelle. Se osoittaa tekijänsä tuntevan tarkkaan kohteensa
vaiheet ja tuotannon. Alkuteos ilmestyi 50 vuotta laulajattaren kuoleman
jälkeen (2013) ja suomennos, kun oli kulunut vuosisata laulajattaren
syntymästä (2015). Kirja kiinnostaa varmasti Piafin vannoutuneita ihailijoita
ja muitakin laulelmamusiikin ystäviä. Kronikkamaisesti etenevän kirjan
sivuilla tapahtumat vyöryvät huimaa vauhtia, mutta huimaa menoa oli Pikku
Varpusen elämäkin.

Édith Piaf: Hymni rakkaudelle on yksi niistä lukuisista teoksista, joita
Jean-Dominique Brierre on kirjoittanut ranskalaisesta populaarimusiikista ja
-muusikoista. Kirja on kiehtovaa, melkein hengästyttävää luettavaa. Brierre
tuntuu monesti osuvan naulan kantaan etsiessään Piafin elämän ja chansonien
sanojen yhtymäkohtia. En kuitenkaan sanoisi kirjaa tieteelliseksi
elämäkerraksi, sillä se jättää laulajattaren elämän ja uran
kokonaiskuvan hahmottamisen lukijalle. Myös perustellut tulkinnat
taiteilijuuden kehityskaaresta puuttuvat. Yksityiselämän pohdiskelua on
puolestaan runsaasti.

Kronologisesti etenevässä kerronnassaan Brierre hyppelee vähän väliä
menneeseen ja tulevaan. Sivuilla vilisevät chansonit, sanoittajat,
säveltäjät, rakastajat ja muut miehet, elokuva- ja näytelmäroolit,
esiintymiset Pariisissa ja muualla Ranskassa ynnä matkat Euroopassa ja
Amerikassa. Brierre pitänee sanoja tärkeämpinä kuin musiikkia, sillä
kirjassa on paljon laulelmien pätkiä ranskaksi (ja suomeksi), mutta musiikin
analyysi puuttuu. Lainaukset Piafin kirjeistä ja aikalaisten kirjoituksista
antavat elämän makua.

Kirjan kuvaliitteen parikymmentä mustavalkoista kuvaa Piafin elämän varrelta
näyttävät järkyttävällä tavalla laulajattaren olemuksessa tapahtuneen
muutoksen. Kuvatekstit ovat vaan mielikuvituksettomia, esim. Ӄdith Piaf
lapsena”, ”Yves Montandin ja ohjaaja Marcel Carnén kanssa elokuvan Les
Portes de la nuit ensi-illassa vuonna 1946”, ”Charles Trenet’n kanssa
tammikuussa 1947”, ” Théo Sarapon kanssa Ranskan Rivieralla elokuussa
1962”. Ville Laihosen sommittelema kansi, jossa lienee sama kuva kuin
alkuteoksessa, on upea!

Tapahtumien vyöryn sekaan Brierre kirjaa pienen (147 cm) ja hentoisen Piafin
fyysiset vaivat, jotka alkoivat jo ennen laulajattaren 40:ttä ikävuotta ja
aina vain lisääntyivät. Niiden joukossa oli kolarin jälkeinen olkaluun
murtuma, nivelkipuja, reuma, mahahaava, vatsakalvontulehdus, haimatulehdus,
keltatauti, suolisolmu, suolikiinnike, maksakoomaa useita kertoja sekä
maksasyöpä. Brierre kirjoittaa tekopyhästi, ettei Piaf käyttänyt morfiinia
päästäkseen huumaantumisen tilaan eikä paetakseen kurjuutta, niin kuin
jotkut amerikkalaiset jazzmuusikot, vaan yksinkertaisesti lievittääkseen
fyysistä kipua. Ehkä näin olikin heti onnettomuuden jälkeen, mutta
myöhemmin Piaf oli piristeiden, unilääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä ja
joutui useita kertoja katkaisuhoitoon.

Ranskalaista henkevyyttä vai kioskikirjallisuutta?

Syy kirjan jättämään sekavaan vaikutelmaan voi toki olla se, etten
ymmärtänyt teoksen ranskalaista henkevyyttä. Brierren tekstiä
kääntäessään Nana Sironen on varmasti tehnyt parhaansa, mutta
kioskikirjallisuuden ilmaisurekisterissä liikkuvaa tyyliä hän ei ole voinut
omavaltaisesti silotella, vaan hänen on täytynyt jättää tekstiin hanskojen
tiskiin heittämiset ja hynttyiden yhteen lyömiset. Muutama kömmähdyskin on
sivuille jäänyt. Esimerkiksi Sarrebruck on suomeksi ainakin toistaiseksi
Saarbrücken, ja ”tuttipullosta syötetyn” sijasta suomessa puhutaan
”äidinmaidossa imetystä”.

Kirjansa  johdannossa ”Viidenkymmenen vuoden jälkeen…” Brierre
luonnehtii Piafin merkitystä monien laulajien kautta, jotka ovat saaneet
idoliltaan vaikutteita ja levyttäneet hänen kappaleitaan. Toiset ovat
jäljitelleet Pikku Varpusta, toiset ovat tulkinneet hänen laulujaan rohkeasti
uudelleen. Tulkintoja löytyy jazzista reggaehen ja rapista elektropopiin. Useat
laulajat ovat myös järjestäneet upeita kiertueita à la Piaf, kuten Patricia
Kaas teki vuonna 2013. Toista Piafia on kuitenkin turha etsiä.

Johdannon lisäksi kirjassa on 17 lukua, diskografia, filmografia ja
henkilöhakemisto. Lähdeluetteloa kirjassa ei ole, mutta alaviitteistä löytyy
levyjä, radio-ohjelmia, elokuvia, haastatteluja, lehtijuttuja ja kirjoja. Luvut
on otsikoitu Piafin elämän käännekohtien, esiintymisten, levytysten,
elokuvien tai rakastettujen mukaan ja pantu yhteen pötköön eikä niitä ole
yritettykään ryhmitellä esim. viihdemaailman virtausten tai
maailmanpoliittisten tapahtumien mukaan. Otsikot eivät kerro lukujen koko
sisällöstä eivätkä kaikki sisällöt mahdu mainittuihin vuosilukuihin.
Kirja päättyy Piafin ”Uuteen syntymään Hollywoodissa” eli Olivier
Dahanin elokuvan – Pikku varpunen – Édith Piaf (La Môme; engl. La Vie en
rose 2008) – ja sen Oscarilla palkitun päätähden Marion Cotillardin
ylistykseen.

Myyteiksi kiteytetty elämä

Kliseisiä myyttejä Piafista on toisteltu vuosien mittaan. On vaikea sanoa,
mikä on totta, mikä keksittyä, sillä laulajatar itsekin kertoi tarinoita,
koska tajusi niiden vain kasvattavan hänen mainettaan. Brierre korjaa sentään
pahimpia harhakäsityksiä. Tarinan mukaan Édith Giovanna Gassion syntyi
19.12.1915 Pariisissa rue de Belleville 72:n portaille, mutta oikeassa
elämässä Tenonin sairaalassa. Tytön äiti oli 20-vuotias Annetta Giovanna
Maillard eli korttelikahviloissa laulanut Line Marsa, ja isä 34-vuotias
akrobaatti Louis Gassion. Miehen joutuessa sotaan yksin jäänyt Annetta antoi
Édithin äitinsä hoiviin. Kun Louis huomasi, ettei anoppi huolehtinut
tytöstä kunnolla, hän vei tämän ilotaloa pitävän äitinsä hoiviin! Pikku
Édithin elämä lienee silti ollut siedettävää, ja koulunkin hän ehti
aloittaa. 

Piaf-myytteihin kuuluvat myös tarinat tytön sokeudesta ja ihmeparantumisesta.
Totta on kuitenkin se, että Édithin ollessa 6-vuotias Louis-isä vei hänet
bordellista – sirkukseen! Se ei ehkä ollut sen parempi paikka. Kiertelemisen
käydessä hankalaksi isä alkoi temppuilla yksin kaduilla ja pani tyttärensä
poimimaan ihmisten heittelemät palkkiorahat. Édithin taitelijaura alkoi
9-vuotiaana, kun hän rahoja kerätessään lauloi Marseljeesin ja paransi heti
kaksikon ansioita. Tyttö sai tottua vaihtuviin ”äitipuoliin”, joita pyöri
Louisin ympärillä, vaikka mies oli tyly ja jopa sadistisen ankara. –
Väkivalta leimasi myös Édithin myöhempiä miessuhteita. – Kun Louis vuonna
1930 avioitui uudelleen, 14-vuotias Édith muutti pois, mutta säilytti isään
läheisen suhteen. Menestystä saatuaan hän auttoi isää  taloudellisesti,
kunnes tämä kuoli vuonna 1944. Hän auttoi myös huumeisiin sortunutta
äitiään.

Kadulta huorabaareihin ja muodikkaisiin yökerhoihin

Asuessaan köyhälistön, työläisten ja maahanmuuttajien kaupunginosassa
Bellevillessä Édith sai kumppanikseen pari vuotta nuoremman Simone
Bertaut’n, Momonen, joka säilyi hänen ystävänään yli 30 vuotta ja oli
Marlene Dietrichin ja säveltäjä Marquerite Monnot’n ohella niitä harvoja
naisia, joita Piaf sieti. Koska säännöllinen työnteko ei 15-vuotiaalta
Édithiltä luonnistanut, hän ryhtyi laulamaan kaduilla, ja 13-vuotias Momone
keräsi yleisön antamat rahat. Näiden tuhlaaminen kävi tytöiltä helposti.
Pian Édithin elämään astui 18-vuotias lähetti Louis Dupont. Ensirakkautta
seurasi muutto Pigallelle, pätkä ”kunniallista” työtä, raskaus,
tyttären syntymä helmikuussa 1933, paluu laulamaan kaduilla, uusi romanssi,
ero Louis’sta, tytär isänäidin hoiviin, esiintymisiä epämääräisissä
kahviloissa ja kabareissa, riehakasta seksielämää ja 2-vuotiaan tyttären
kuolema kesällä 1935. – Kaiken tämän kokenut Édith Gassion oli vasta
19-vuotias.

Tarinan mukaan lokakuussa 1935 yökerhon omistaja Louis Lepléelöysi Édithin
kadulta. Tämän riipaiseva ääni oli kuin villieläimestä lähtöisin. Mies
otti hänet suojelukseensa ja järjesti esiintymään yökerhoonsa,
Gerny’siin. Hän keksi tytölle uuden nimen, Môme Piaf (Pikku Varpunen), ja
tämä esiintyi paikassa ensi kerran lokakuussa 1935 yllään villapusero ja
lyhyt musta hame. Äänensä ja suojelijansa ansiosta hän esiintyi jo kahden
päivän päästä myös Radio-Citéssä, ja lauloi siellä 12 sunnuntaina.



Kuva: Edith Piaf ja Louis Leplée 1930-luvulla.

Toimittajat rynnivät Gerny’siin, ja Le Petit Parisienkirjoitti ihmelapsesta:

”Kuvitelkaa kalpeat, miltei sairaalloisen kalpeat kasvot, joilla on yhtä
aikaa pahanilkisen kakaran näköä ja nenänjuuressa, luomilla ja hiukan
sinertävissä, jo väsyneissä silmänympäryksissä jonkinlaista piilevän
riipaisevaa, luultavasti jopa tiedostamatonta jaloutta.” Toinen lehti kuvaili
Piafin ääntä kosteaksi, vilustuneeksi, vielä lapsenomaiseksi, ja samalla
käheäksi, täyteläiseksi, yhtä aikaa tavanomaiseksi ja ainutlaatuiseksi
sekä totesi sen käyvän sisimpään ja saavan ”mitä hölmöimpien ja
kuluneimpien laulujen typerääkin typerämmät sanat tuntumaan omassa lajissaan
ylivertaisilta ja ehdottomilta”.

Ensiesiintymisensä jälkeen Édith tapasi runoilija Jacques Bourgeatin, josta
tuli hänen elinikäinen ystävänsä ja uskottunsa. Runoilija halusi myös
sivistää Édithiä ja opetti tälle oikeinkirjoitusta. Ystävykset kävivät
vilkasta kirjeenvaihtoa Piafin kuolemaan asti, ja Bourgeat lahjoitti Ranskan
kansalliskirjastoon 150 kirjettä, joissa laulajatar purkaa onneaan ja surujaan
ja joita Brierre siteeraa kirjassa ahkerasti.

Levytys- ja elokuvaura alkaa



Kuva: Edith Piaf, Les Mômes de la Cloche, Polydor.

Lepléen ansiosta Édith äänitti ensimmäisen levynsä 20-vuotiaana
joulukuussa 1935 Polydor-yhtiölle. Sillä hän lauloi neljä kappaletta, joista
yksi, Les Mômes de la Cloche (Irtolaiset). Vielä samassa kuussa hän esiintyi
Jean de Limurin filmissä La garçonne (Synti), jonka aihe on homoseksuaalisuus.
Hän lauloi siinä huumeriippuvuutta kuvaavan laulun Quand même. Vuoteen 1958
mennessä Piaf esiintyi 10 filmissä – yleensä sivuosassa ja esittäen
laulajaa. Vuonna 1936 hän lauloi kaiken aikaa Gerny’sissä. Isällinen
mentori Leplée alkoi valmistella Édithiä suuremmille estradeille ja teetti
tälle esiintymisasuksi pikkumustan, josta tuli Piafin tavaramerkki.
Suunnitelmat raukesivat, kun Leplée murhattiin huhtikuussa 1936. Gerny’sin
ovet suljettiin, ja Édith jäi työttömäksi, mutta pääsi heti kohta
Pigallelle Chez O’Dett -kabareehen.

Toukokuussa 1936 Piaf teki toisen levynsä, jolla hän lauloi mm. Raymond Asson
kappaleen Mon amant de la coloniale, joka sopi hänelle kuin valettu, olihan
hänellä ollut seikkailu erään sotilaan kanssa. Kappale oli ensimmäinen,
jonka yleisö oppi tuntemaan ”Piafin lauluna”. Levyllä on myös varsin
mielenkiintoinen kappale, Il n’est pas distingué, joka muuttuu lopussa
fasisminvastaiseksi polemiikiksi, jossa sanotaan suorat sanat Hitlerille. Lukija
uskoisi mielellään Piafin ottaneen laulamalla kantaa diktatuuriin, mutta
Brierren mukaan hän oli täysin epäpoliittinen henkilö ja etsi vain omaa
tyyliään.

Ensimmäinen henkilökohtainen sanoittaja

Nuoren laulajattaren työtahti oli alusta lähtien hurja. Édith kierteli
Ranskassa ja Sveitsissä, mutta jatkoi Chez O’Dettessa, vaikka tajusi, ettei
paikka edistänyt hänen laulajanuraansa. Päästäkseen tasokkaammille
estradeille, hän otti yhteyttä Assoon, ja aloitti tammikuussa 1937 yhteistyön
hänen kanssaan. Édith oli vasta 21-vuotias ja Raymond 35-vuotias. Kahdeksi ja
puoleksi vuodeksi miehestä tuli hänen sanoittajansa, managerinsa, taiteellinen
johtajansa, ystävänsä ja rakastajansa. Hän muutti Édithin kanssa
Montmartrelle ja yllytti tätä sivistämään itseään. Hän pakotti
laulajattaren kurinalaisuuteen ja kirjoitti tälle realistisia laulelmia,
”taskukokoisia tragedioita”, joista Mon légionnaire, nousi hitiksi.

Asson mielestä tie tähtiin kulki varieteeteatteri ABC:n kautta, joten hän
järjesti Édithin sinne laulamaan maaliskuussa 1937. Chansoneillaan tämä
varasti illan pääesiintyjältä. Paris Soirkirjoitti, ettei Môme Piaf,
hentoinen katujen kukka, enää kuihdu Pariisin lavoilla, ja Le Figaro kehui
hänen edistyneen hämmästyttävällä tavalla. Asso teki yhä uusia lauluja
rakastetulleen, ja tämä esitti vain niitä. Opettajan ja oppilaan suhde
kuitenkin muuttui: Môme Piafista tuli Édith Piaf, jota kuultiin radiossa,
kabareissa, varieteeteattereissa, gaalajuhlissa ja kesäkiertueilla. Hän
väsyi, mutta jatkoi taas täysillä.

Sota-ajan laulut 

Elokuussa 1939 Asso joutui sotapalvelukseen, ja parin suhde kuihtui. 24-vuotias
Édith muutti Place de l’Étoilen lähelle ja asui siitä pitäen vain
tyylikkäissä kaupunginosissa. Esiintymisten välissä hän alkoi taas juhlia
ystävänsä Momonen kanssa ja tutustui Paul Meurisseen, varieteetaiteilijaksi
päätyneeseen pankkiirin poikaan. Tämä tyylikäs ”jäätävän
järkähtämätön dandy” tuli aivan toisesta maailmasta ja opetti Piafille
hienoja tapoja. Paul ihaili Édithin tulkinnan ”sisuksiariipaisevaa” voimaa,
ja Édith näki miehessä porvarillisen sivistyneisyyden. Kuin taiteellinen
johtaja Piaf muokkasi Paulin esiintymistä sekä kirjoitti lauluja itselleen ja
muille. Myös sanoittaja-säveltäjä Michel Emerteki hänelle lauluja: näistä
ensimmäisen, L’Accordéoniste(Hanuristi), Piaf esitti huhtikuussa 1940.

Alusta alkaen Piaf oli omaksunut niukkaeleisen esiintymistyylin, mutta lauloi
yhtä lailla ruumiillaan kuin äänellään. Hän miellytti porvareita, jotka
näkivät hänessä tavallisen kansan ihannekuvan. Myös älymystöä hän
viehätti. Kirjailija Jean Cocteau kirjoitti Piafille jopa kahden hengen
näytelmän Le Bel Indifférent (Välinpitämätön komistus), jossa nainen
puhuu koko ajan, mutta mies ei sano mitään. Meurisse esiintyi komistuksena,
kunnes joutui lähtemään sotaan huhtikuussa 1940. Kesäkuussa Saksan armeija
marssi Pariisiin.

Sodan aikanakin Piaf jatkoi esiintymistä Pariisissa ja Ranskan vapaalla
vyöhykkeellä. Hän myös levytti ja filmasi. Hän oli kaikkialla, ja kriitikot
pitivät hänestä yhä enemmän. Toukokuussa 1941 hän teki taas levyn ja
elo-syyskuussa esiintyi Montmartre-sur-Seine-elokuvassa. Myös Meurisse
näytteli siinä, vaikka rakkaussuhde alkoi väljähtyä. Édith löysi
kuitenkin aina uusia miehiä. Heistä yksi oli elokuvan myyntiä edistämään
palkattu toimittaja ja sanoittaja Henri Contet – jo varattu mies, kuten monet
Piafin rakastetuista.

Piafin suhde natseihin näyttää ulkopuolisesta ongelmalliselta, vaikka Brierre
sanoo, että laulajatar kammosi natsivaltaa ja vichyläisiä saksalaismielisiä.
Hän ei paheksu Piafia, vaikka tämä teki valintoja, joista sai kuulla sodan
jälkeen. Brierren mielestä työ oli Piafille tärkeämpää kuin mikään muu.
Mutta hän nautti myös mukavasta elämästä: lokakuussa 1941 hän muutti
taloon, jossa sijaitsi saksalaisten suosima hienostobordelli ja jolla oli oikeus
laadukkaaseen ruokaan ja alkoholiin. Näistä Piafkin sai nauttia.

Aluksi laulajatar ei piitannut siitä, että saksalaiset määräsivät
esityskieltoon kappaleet, joiden tekijöillä oli juutalaistausta, mutta
myöntyi pian rajoituksiin. Mutta miksi hän lähti elokuussa 1943 saksalaisten
järjestämälle kiertueelle sotavankileireille ja tehtaisiin laulamaan
ranskalaisille vangeille? Miksi hän teki helmikuussa 1944 toisen kiertueen
omasta aloitteestaan? Olisiko kieltäytyminen merkinnyt uran loppua?

Myötämielisyys tuntuu oudolta, kun saa tietää, että
Montmartre-sur-Seine-elokuvan katsonut juutalaisvastaisen Je suis partout-lehden
toimittaja moitti, että elokuva tyrkyttää ”katsottavaksi tätä pientä
kuoppasilmää, jolla on köyryhartioiden väliin painunut iso, kaamea pää”.
Vielä pahempia olivat Révolution nationalen sanat sodan loppuvaiheessa:
”Hän edustaa ihailtavasti aikamme rappiota… Heiveröinen, alamittainen
ruumis, kookas pää, muhkurainen otsa, onneton ilme, ahdistunut katse… Hän
saa ajattelemaan, että rodun tarina on lopussa.”  – Ehkä Piafia oli jo
loukattu niin paljon, ettei hän enää välittänyt.

Uusia suojatteja, suuri rakkaus ja Amerikan valloitus

Elokuussa 1944 Yves Montand, 23-vuotias laulaja, tuli koe-esitykseen Moulin
Rougeen, ja 30-vuotias Piaf oli läsnä tilaisuudessa. Laulajatar ei pitänyt
miehen kerskurin eleistä, mutta aavisti hänessä piilevät kyvyt ja otti
hänet suojelukseensa. Hän opasti ja kehitti Yvesiä, otti omiin esityksiinsä,
sai muuttamaan ohjelmistoaan ja hakeutumaan näyttelijäksi. Vuonna 1946 Piaf
järjesti rakastettunsa elokuvaan Étoile sans lumière, mistä tämän ura
urkeni filmitaivaalle. Jo samana vuonna Montand sai ensimmäisen ison
filmiroolinsa elokuvassa Les Portes de la nuit (Yön portit) ja lauloi siinä
ikivihreäsi nousevan Le Feuilles mortes (Kuolleet lehdet). – Piaf levytti
kappaleen vuonna 1950 sekä ranskaksi että englanniksi.



Kuva: Étoile sans lumière–elokuvan juliste

Syksyllä 1945 Piafin ”talliin” tuli taas uusia miehiä: pianisti-sovittaja
Robert Chauvigny, hanuristi Marc Bonel ja impressaari Louis Barrier, jotka
seurasivat häntä kiertueille. Vuoden lopulla Piaf tapasi myös marokkolaisen
nyrkkeilijän, Marcel Cerdainin. Keväällä 1946 nuoria miehiä ilmestyi
kerralla kahdeksan: kansanmusiikkiin erikoistunut Les Compagnons de la Chanson,
mutta vain ryhmän johtaja Jean-Louis Jaubert päätyi Édithin rakastajaksi.
Piafin avulla ryhmä pääsi radioon, levytyksiin, kiertueille ja maineeseen.
Joukon mainetta kasvattivat myös Piafin kanssa esitetty Les Trois Cloches(Kolme
kelloa) ja filmattu elokuva Neuf garçons, un cœur – yhtye oli kasvanut
yhdellä miehellä.

Mentoroinnin ohella Piaf esiintyi niin paljon, että lokakuussa 1946 hän
menetti äänensä ja joutui peruuttamaan esiintymisiä. Mutta kun ääni
palasi, vauhti jatkui taas kiivaana. Hän levytti mm. yhden suurimmista
suosikeistaan La Vie en rosen (Ruusuinen hetki) ennen kuin lähti tammikuussa
1947 Amerikkaa valloittamaan. Isoon seurueeseen kuuluivat mm. Les Compagnons de
la Chanson ja armenialaislaulaja, Charles Aznavour, joka teki Piafille useita
lauluja. Newyorkilaiset eivät heti ihastuneet ranskattareen, mutta erään
kriitikon avulla ja kahden englanniksi lauletun chansonin ansiosta laulajatar
avasi jenkkien sydämet.

Matkan aikana uusi tapaaminen Cerdainin kanssa johti suhteeseen, joka päättyi,
kun mies kuoli lento-onnettomuudessa lokakuussa 1948. Vähän ennen tätä Piaf
oli kirjoittanut kappaleen L’Hymne à l’amour (Hymni rakkaudelle), jonka
Marguerite Monnot sävelsi. Hän esitti sen New Yorkissa rakastajansa
kuolinpäivänä, ja levytti sen kesällä 1950. Momonen mielestä rakkaus olisi
ehkä lopahtanut, kuten aikaisemmatkin, puolentoista vuoden päästä, jos mies
olisi elänyt kauemmin, mutta nyt tunne säilyi, eikä Édith päässyt surunsa
yli. Hän alkoi taipua mystisismiin ja järjestää spiritistisiä istuntoja.

Ensimmäisen matkansa jälkeen Piaf matkusti Yhdysvaltoihin vielä monta kertaa,
viimeksi vuonna 1959, saavuttaen siellä yhä suuremman suosion. Yhdellä
matkalla hän kierteli Väli- ja Etelä-Amerikassa. Myös Ranskassa ja muualla
Euroopassa hän kierteli ahkerasti. Piaf ehti helmikuussa 1949 Egyptiinkin,
missä 14-vuotias Joseph Moustaki oli yleisön joukossa. Vuosikymmen myöhemmin
hänestä tuli Jo Moustaki ja Piafin uusi suojatti.

Hymn to Love

Yksi niistä miehistä, jotka tietoisesti hakeutuivat Édith Piafin
tuttavuuteen, oli Eddie Constantine. Kesällä 1950 mies tarjoutui
kääntämään L’Hymne à l’amourin englanniksi. Väitetään, että hän
olisi vaimonsa kanssa juonitellut Piafin viettelemisen, jotta laulajatar
auttaisi miehen uran nousuun, minkä jälkeen mies palaisi vaimonsa luo. –
Näin sitten tapahtuikin. – Mutta vaikka mies olisikin tavoitellut ensin omaa
etuaan, hän ei voinut vastustaa naista, joka oli valmis hänen suojelijakseen
ja opastajakseen. Piaf patisti miehen työhön, teki tälle lauluja ja otti
mukaan kiertueilleen. Hän esiintyi tämän kanssa jopa operetissa La P’tite
Lili, jonka Marguerite Monnot sävelsi ja johon hän itse kirjoitti viisi
laulua. Karkealla aksentilla ranskaa puhuvalle Eddielle sepitettiin siihen
konnan rooli. 

 

Omaelämäkerrassaan Constantine luonnehti Piafin suhdetta rakastajiinsa
ilmeisesti omien kokemustensa pohjalta:

”Häntä ei houkutellut fyysinen rakkaus. Miehet olivat satuttaneet häntä
niin paljon hänen nuoruudessaan… Uskoakseni hän kosti viettelemällä kaikki
mahdolliset miehet, usein komeimmat ja merkittävimmät … Hänelle se oli
korvausta siitä, mitä hän oli joutunut kärsimään. Hän ei kuitenkaan
pitänyt siitä ollenkaan. Luulen, että hän oli onneton nainen… Joskus, kun
hän hurmasi komean miehen, hän oli onnellinen; iloa riitti kaksi viikkoa!”

Brierren mukaan Piafilla oli tarve vietellä, mutta hän ei niinkään
rakastanut miehiä kuin rakkautta. Hänen sanottiin laulaneen hyvin vain
rakastuneena. Hän tarvitsi rakkautta voimanlähteekseen: ”Kun rakastaa, saa
rohkeutta mihin vain.” Mutta hän myös ”sai miehen pitämään itseään
Jumalana, korvaamattomana”, kuten Montand tunnusti.

Piaf pelkäsi yksinäisyyttä paniikinomaisesti ja keräsi ympärilleen
musiikki-ihmisten ja rakastajien lisäksi kirjavan joukon, jossa oli muutama
aito ystävä ja ihailija, mutta enimmäkseen niitä, jotka pyrkivät
hyötymään hänen kustannuksellaan. Useimmat joutuivat jossakin vaiheessa
epäsuosioon, mutta harvat, esim. Bourgeat, Emer ja Monnot, säilyttivät
laulajattaren ystävyyden.

Vuonna 1950 Piaf levytti useita Aznavourin säveltämiä kappaleita. Hän
levytti myös lennokkaan valssin Padam, padam, jonka Norbert Glanzberg oli
säveltänyt jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta johon hänen entinen
rakastajansa Contet kirjoitti sanat vasta nyt. Vuonna 1951 Piaf esiintyi
tähtikavalkadissa Paris chante toujours ja lauloi siinä kappaleen L’Hymne à
l’amour. Kun Constantine palasi vaimonsa luo, Piaf löysi taas uusia
lohduttajia. Vuonna 1951 näiden joukossa oli kaksi kilpapyöräilijää, joista
yksi hakkasi häntä ja toinen muutti takaisin vaimonsa luo, kun tämä nosti
mekkalan. Muutenkin vuosi oli rankka, sillä Piaf joutui kaksi kertaa
auto-onnettomuuteen. Toisen kolarin jälkeen lääkäri määräsi kipujen
lievittämiseksi morfiinipohjaisia lääkkeitä. Seuraus oli kohtalokas.

Bravo, bravo!

Nopeasti syntynyt lääkeriippuvuus ei estänyt Piafia rakastumasta keväällä
1952 itseään vanhempaan tunnettuun laulajaan Jacques Pillsiin, joka oli
kirjoittanut hänelle laulun Je t’ai dans la peau(Saanhan koskettaa). Mikä
parasta: Jacques oli eronnut! Piaf ihastui lauluun ja saman tien mieheen.
Pariskunta vihittiin siviiliavioliittoon syyskuussa New Yorkissa Marlene
Dietrichin toimiessa seremoniamestarina. Brierren mukaan liitossa oli kyse
enemmän rakastavasta ystävyydestä kuin intohimosta, ja Pills pysyi Piafin
rinnalla, vaikka joutui viemään tämän katkaisuhoitoon jo kesällä 1953 ja
kaksi kertaa vuonna 1954. 

Alkuun pari esiintyi samoissa paikoissa peräkkäin, mutta alkoi vuonna 1954
esiintyä eri lavoilla. Hoitojaksoista huolimatta Piaf lauloi ahkerasti, teki
levyjä ja filmasi. Vuonna 1953 hän levytti mm. kappaleen Bravo pour le clown
(Bravo, bravo!) ja 1954 La Goualante du pauvre Jean (Janne-parka). Vuonna 1953
hän esiintyi ranskalaisia ja amerikkalaisia tähtiä esittelevässä elokuvassa
Boum sur Paris. Vuonna 1954 vuorossa oli yksi laulu elokuvissa Si Versailles
m’était conté (Kevytmielinen Versailles) ja French Cancan (Ranskalainen
cancan).



Kuva: Edith Piaf New Yorkin Versailles yökerhossa, 1952. (Allan Grant, Life
magazine).

Maaliskuussa 1955 Pillsit lähtivät Yhdysvaltoihin, missä Piaf viipyi toista
vuotta. Avioliitto alkoi kai rakoilla, sillä Piaf löysi taas uuden rakastajan.
Mutta Jacques oli ”ymmärtäväinen” ja tuli paikalle tammikuussa 1956, kun
Piaf konsertoi Carnegie Hallin 3000-paikkaisessa salissa esittäen 22 laulua,
joiden vastaanotosta Brierre ei kerro. Konsertin jälkeen Piaf kierteli neljä
kuukautta Keski- ja Etelä-Amerikassa. Toukokuussa Pariisissa hän julkisti
avioeronsa ja sen syyn; oli mahdotonta sovittaa yhteen ulkomaankiertueita ja
avioelämää. 

Mutta 42-vuotias Piaf löysi aina uusia ”elämänsä miehiä”.
Pelätessään yksin jäämistä hän ylläpiti yhtä aikaa useita suhteita:
keväällä 1958 hänen helmoissaan pyöri laulaja Félix Marten,
taidegalleristi André Schoeller ja Egyptistä tullut 24-vuotias
kitaristi-sanoittaja-autonkuljettaja Jo Moustaki. Tämä sanoitti syksyllä 1958
Milordin, jonka Monnot sävelsi. Jo sai kuitenkin mennä, kun Piaf tapasi
alkuvuodesta 1959 Yhdysvalloissa taidemaalari Douglas Davisin, 199 cm pitkän
nuoren miehen. – Muista rakastetuista kookkaimmat olivat Marten 194, Monstaki
188, Montand 182 ja Pills 180 cm.

1960-luvun loppukiito

Päihteiden sekakäytöstä ja uupumuksesta huolimatta Piaf esiintyi vielä
1960-luvun alussakin tiheästi ja jatkoi ”tappotahtisia” kiertueitaan.
Hänen kotinsa oli luomistyön ateljee, jossa vallitsi jatkuva hulina.
Valokuvaaja Hughes Vassalin kuvauksen mukaan Ӄdithin kanssa uuden luominen
oli rajua. Enimmäkseen työskenneltiin iltaisin. Puoli yhdeltätoista,
keskiyöllä, kahdelta aamuyöllä. Ne olivat väkeviä hetkiä, joina ei eletty
mitään muuta varten.” Kaikki eivät kestäneet ”riivatunmoista”
työtahtia, ei Davis eikä aina laulajatar itsekään, vaan lyyhistyi kesken
kaiken esiintymislavalle. Hän joutui sairaalaan monta kertaa muunkin kuin
huumeiden takia ja oli pitkiä aikoja toipilaana. Syksyllä 1960 hänen luultiin
jo olevan kuolemaisillaan, mutta hän nousi uudelleen, kun Charles Dumont
sävelsi ja Michel Vaucaire sanoitti hänelle lokakuussa kappaleen Non, je ne
regrette rien(En kadu mitään). Siitä tuli suurmenestys, ja Dumontista tuli
Piafin nimikkosäveltäjä, mutta ei rakastajaa, vaikka lehdet niin väittivät
ja vaikka mies pysyi Piafin vaikutuspiirissä.

Vaivoistaan huolimatta Piaf halusi uskoa olevansa terve ja jatkoi kiertueita
vuonna 1961. Vähän väliä hän kuitenkin joutui sairaalaan ja vuoden
jälkipuoliskolla hänen oli pakko luopua esiintymisistä. Uuden vuoden 1962
alussa hän alkoi suunnitella lavoille paluuta. Hänen menojaan järjesteli nyt
Claude Figus, joka halusi päästä laulajaksi. Helmikuussa mies toi Piafin
taloon 24-vuotiaan kreikkalaisen kampaajan, Théophanis Lamboukasin, jonka
viattomuus, nuoruuden into ja kiltteys tekivät laulajattareen vaikutuksen.
Théo taas oli haltioissaan päästessään elävän legendan läheisyyteen.
Édith alkoi tehdä hänestä laulajaa ja auttaa uran luomisessa. Piafin
laulaessa syys–lokakuussa Pariisin suurimmassa varieteeteatterissa,
Olympiassa, Théo sai esiintyä ennen häntä. Nuorukaisen hyvä kunto korosti
armottomasti opettajan raihnaisuutta. Mutta lokakuussa Piaf otti Théon
puolisokseen ja lähti kahden kuukauden kiertueelle Belgiaan ja Alankomaihin.

Vielä vuoden 1963 puolella Piaf esiintyi useita kertoja. Viimeinen kerta
Pariisissa koitti maaliskuussa ja ylipäätään viimeinen kerta huhtikuussa
Lillessä. Huhtikuussa hän myös äänitti kotonaan uransa viimeisen laulun:
L’Homme de Berlin. Sen jälkeen hän joutui sairaalaan maksakooman takia kolme
kertaa. Brierre ei kerro, oliko Piafin maksasyöpä tuolloin diagnosoitu ja
oliko siitä kerrottu laulajattarelle itselleen. Piaf kuitenkin kielsi olevansa
sairas ja halusi olla ihmisten keskellä. Hän päästi kaikenkarvaista väkeä
Etelä-Ranskasta vuokraamaansa huvilaan, jossa hänen piti muka toipua.
Elokuussa ystävät muuttivat hänet sopivampaan paikkaan. Vaikka hänen tilansa
oli heikko, hän haaveksi yhä kiertueista ja matkasta Yhdysvaltoihin. Théo ei
häntä enää kiinnostanut.

Lokakuun 9. päivänä Édith Piaf vajosi koomaan eikä enää herännyt. Kun
hän 10.10.1963 veti viimeisen henkäyksensä, hänen vierellään oli hänen
sihteerinsä Danielle Bonel. Théo ja impressaari Barrier saapuivat myöhemmin
tahoiltaan. Koska Piaf oli sanonut haluavansa kuolla Pariisissa, Théo vei
hänet ambulanssilla kotiin. Laulajatar Édith Piaf julistettiin virallisesti
kuolleeksi Pariisissa 11.10.1963. Tuhannet pariisilaiset tulivat hiljentymään
hänen palsamoidun ruumiinsa ääreen, ja hänen hautajaisiinsa osallistui 40
000 henkeä.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/